II
AKAT UIVAT JA KOUKERO PETO SYÖ RUISLAIHOA
Oudot ja arvaamattomat seikat olivat saaneet aikaan sen, että hölmöläisten suolasato oli aivan surkeasti mennyt vialle, huolimatta parhaimman mukaan tehdyistä viljelystoimista ja visun visusta huolenpidosta. Sen tähden seurakunnan vanhimmat ja viisaimmat kokoontuivat yhteen harkitsemaan, olisiko vielä kerran yritettävä kylvää peltoon parempaa suolan siementä vai oliko tämä oivallinen tuuma kokonaan hyljättävä ja vanhanaikaisen tavan mukaan kylvettävä vain ruista.
»Suoloja kylvetään», sanoivat toiset, »suola on häävimpää ainetta. Ja kuka sen rukiinkaan siemenen takaa? Ei ruis aina idä, jos ei ota itääksensä.»
»Ruis on häävimpää», sanoivat toiset, »leivällä aina syöminen aletaan.»
»Tarvitaan leivässäkin suolaa.»
»Mutta enemmän tarvitaan ruista!»
»Suolaa kylvetään!»
»Ruistapa!»
»Suolaa!»
»Kuulkaahan», sanoi muuan, »mitä hyötyä me siitä saamme, jos taas suolaa kylvämme ja suolan siemen nytkin menee hukkaan? Emme mitään hyötyä! Mutta jos peltoon ruista kylvämme ja sattuu niin hullusti käymään, että siemen ei ollenkaan idä, niin saammehan edes olkia!»
No, tämä oli kaikkien hölmöläisten mielestä järkevää puhetta, ja niinpä sitten lopputuumaksi tuli, että tällä kertaa kylvettäköön yhteiseen peltoon ruista.
Tuumasta toimeen. Kylvetyssä rukiina siemenessä ei mitään vikaa ollut, se iti hyvästi, nousi oraalle, kauniisti kasvoi ja ajan tullen varttui. Seuraavana kesänä Hölmölän ruisvainio vinhan tuulen puhaltaessa hauskasti lainehti. Ja kun rukiissa vielä kaiken lisäksi runsaasti kasvoi sinisiä ruiskaunokkeja, niin oli lainehtiva, sininen pelto kuin ikään järven ulappa.
Kesähelteessä tuli silloin seitsemän hölmöläisnaista vainion ohitse käyden. Pysähtyivät siihen lepäämään ja lämpimissään aprikoivat, että kovinpa tuo tuossa lainehtii: eipä taitaisi pahemmoiksi olla siinä uida, sillä tiettyhän se, että hikistä ihmistä laineet suloisesti vilvoittavat. Akat riisuivatkin vaatteet yltään ja kahlasivat syvälle lainehtivaan rukiiseen muka uimaan.
Aikansa uituaan, rähmittyään, nousivat sieltä pois.
»Ollaanko nyt kaikin tallella, ettei vaan kukaan laineisiin ole hukkunut?» kyselivät he toinen toisiltaan.
Rupesivat kiireesti lukemaan toisiaan saadakseen selville, olivatko kaikki tallella. Seitsemänhän heitä oli matkalle lähtenyt, se vallan varmasti tiedettiin, mutta vaikka he nyt miten olisivat lukeneet etuperin ja takaperin, niin eivät saaneetkaan luvukseen muuta kuin kuusi — lukija näet aina itsensä jätti lukematta.
Lopulta eräs akoista äkkäsikin että:
»Ahah, jopa tiedän, jopa tiedän! Itsensä on lukija jättänyt lukematta!
Antakaapas kun minä luen!»
Ja hän luki:
»Minä, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi.»
Mutta ei silläkään tavalla lukemalla millään päästy kuutta kauemmas.
Siitä tuli akoille hätä ja valitus ja suuri päivitys.
»Voi meitä onnettomia, voi voi, yksi on hukkunut, totisesti on yksi meistä surkeasti hukkunut!»
Tulipa siitä silloin tietä myöten muuan vieraan paikkakunnan mies ja kysyi:
»Mikä huuto ja paha parkuna täällä on?»
»Meitä kun pitäisi olla tässä seitsemän ja nyt emme saa luvuksemme enempää kuin kuusi. Yksi en surkeasti hukkunut uimassa ollessamme! Lueppas sinä, mieskulta, vielä vahvemmaksi vakuudeksi, montako akkaa meitä on tässä läsnä!»
Mies kohta ymmärsi asian oikean laidan, naureskeli partaansa eikä ruvennut itse lukemaan, vaan osoitti tiessä olevaa savista kurapaikkaa ja sanoi:
»Pistäkää jokainen nenänne syvälle tuohon kurapuuroon ja lukekaa sitten nenienne painamat reijät. Niin monta kuin kurassa näkyy nenän jälkeä, niin monta teitä on tallella.»
Akat laskeutuivat kontilleen tielle, painoivat nenänsä rapaan ja lukivat sitten reijät. Seitsemän tuli reikää, ja niin oli heitä siis täysi luku ja pääsivät suuresta huolestansa.
Kotiin tullessaan akat iloisina kehuivat, kuinka he ylen taitavasti lukua laskemalla olivat henkiin pelastaneet joukostaan yhden, joka uimamatkalla oli surkeasti hukkunut.
Joutui sitten sekin aika, jolloin ruis oli valmis leikattavaksi. Hölmöläiset silloin kerääntyivät yhteiselle vainiolleen suuriin ruistalkoihin.
Rukiin leikkuu oli Hölmölässä tapana suorittaa seuraavalla tavalla, joka heidän mielestään oli sekä joutuisa että yksinkertainen: Yksi piteli rukiinolkea, toinen piti pölkkyä oljen kupeessa, kolmas taltalla tähtäsi olkea, neljäs löi talttaa kurikalla niin että olki taltan ja pölkyn välissä naksahti poikki, viides kantoi oljen läjään, kuudes sitoi olkiläjän lyhteeksi, seitsemäs kantoi lyhteen kuhilaantekopaikalle, kahdeksas rakensi kuhilasta, yhdeksäs pani kuhilaalle hatun päähän ja kymmenes oli ihan vain aikojaan päällysmiehenä. Kymmenen lyhdettä sillä tavalla oli määrä saada päivässä leikatuksi.
Hikipäin hölmöläiset näin häärivät ruis pellollaan. Mutta välillä oli tietysti syömäänkin mentävä, leipää haukkaamaan ja puuroa popsimaan. Omat omituiset tapansa hölmöläisillä puuron syönnissäkin oli. Aterioidessa pidettiin puurovati pirtin pöydällä, sulattu voi kattilassa pankolla ja maitotiinu aitassa. He ottivat lusikalla puuroa vadista, juoksivat pankolle voisilmään kastamaan, pistivät puurolusikallisen poskeensa ja sitten aika kyytiä yli pihan aittaan maitoa päälle ryyppäämään. Kestihän se ateriointi kauan, kun yhden suupalan syöminen oli kolmessa eri paikassa toimitettava, mutta ei sillä kestämisellä väliä ollut: olihan Hölmölässä kuultu muuallakin maailmassa sanottavan, että sitä paremmin ovat talossa asiat, mitä enemmän syömistä kestää.
Hölmöläisen talkooväen kaikessa rauhassa syödessä meni heidän pellolleen muun maanpaikan mies, joka pajupehkon takaa oli salaa katsellut hölmöläisten rukiinleikkuuta. Miehellä oli sirppi muassa ja sillä hän nyt nopeasti hölmöläisten avuksi leikkasi viidentoista lyhteen verran. Sidottuaan lyhteet hän pystytti ne kuhilaaksi ja loppujen lopuksi iski sirppinsä kiinni kuhilaan nenään, jotta hölmöläiset saisivat oikean vehkeen, millä ruista leikata. Sitten mies meni menojaan.
Hölmöläiset kylläisinä paarustelivat ruualta. Mutta kun he näkivät, mitenkä summaton määrä ruista oli heidän poissa ollessaan leikattu ja äkkäsivät vielä sirpinkin, heille vallan oudon kapineen, kuhilaan nenässä, niin jopa kovasti kauhistuivat:
»Ai ai, mikä noin julmetusti on meidän ruista syönyt. Kah, itse tuossa istuu kykään päällä rukiinsyöjä, peto mikä lienee tai noita, tuommoinen koukero!»
»Nyt meidän elämämme loppuu, kun mokoma rukiinsyöjä tuon verran on jo syönyt ja enemmän syö vielä! Kaiken syö rukiimme tyyten! Tämä pitää pian tappaa iankaikkisesti!»
»Korpeen viskataan, korpeen nääntymään!»
»Ei pidä korpeen viedä. Järveen upotettakoon!»
Järveen päätettiin upottaa.
Kun ei kukaan uskaltanut mennä lähelle, niin noudettiin pitkä nuora, ja kurkotukselta viskattiin silmukka sirpin kaulaan. Järvelle kun sitten alkoivat sirppiä nuorasta vetämällä kuljettaa, niin sirppi kovasti koukeroitsi, milloin varsi milloin käyrä teräpää takerteli maahan ja kiviin ja puunjuuriin.
»Kas mokomaa, kun kiukkuisesti pitää puoliaan!» juhkivat hölmöläiset vetäessään.
Veneeseen viimein saivat vietävänsä. Nuoran toiseen päähän painoksi köyttivät niin suuren kiven, että kaksi miestä piti olla sitä veneeseen nostamassa. Hyvän matkan sen jälkeen soutivat rannasta ulospäin. Kun arvelivat kyllin syvälle kohtaa tulleensa, niin pudottaa puiskahuttivat kiven järveen. Kiveen kiinnitetty nuora juoksi järven pohjaan päin, mutta nuoran toiseen päähän sidotun sirpin käyrä noukka tarttui veneen laitaan kiinni. Kivi painoi, vene kallistui ja kaatui ja järveen molskahtivat hukuttajamiehetkin pää edellä. Porloiskis, porloiskis!