VI
HÖLMÖLÄISET PYYDYSTELEVÄT MONENKALTAISTA RIISTAA
Hölmölässä odoteltiin myllymiehiä kotiinpalaaviksi. Turhaan odoteltiin.
Kun leipäjauhon tuojia ei kuulunut eikä näkynyt, lähtivät Hölmölän miehet joutessaan ja nälissään metsälle riistan pyyntiin.
Kotoa lähtiessään muuan hölmöiäis-äijistä laati riihen katolle jäniksen loukun ja pani siihen sianjalan syötiksi.
Toiset kysyivät häneltä että:
»Mitä varten sinä, veli hyvä, riihen päälle jäniksille loukun laitoit?»
»Kah», vastasi loukunlaatija, »kukapa» hän niitten koukkupolvien polkuja tietää, missä ne kulloinkin hyppäilee.»
»Miksikä sinä sianjalkaa olet syötiksi pannut?»
»No, kun hyvää annetaan, niin hyvää saadaan!»
Mutta eivätpä tyhmät jänöt oivaltaneet ovelan hölmöläisäijän syöttiherkun hyvyyttä, sillä tyhjänä pysyi loukku riihen» katolla ja lopulta siitä varikset syötin veivät.
Metsään mentyään ja kotvasen korpea kuljettuaan hölmöläiset kuulivat karhun mörinää ja tuumivat rohkeasti että:
»Nytpä käymme miehissä karhua ottamaan ja köysiin kahlehtimaan!»
Mörinää kohden kulkemalla he löysivätkin karhun pesän kallion alta, kuusen juurelta. Karhu äkäisenä jurotti syvällä pesän pohjalla.
»Kuka meistä karkaisee luontonsa ja laskeutuu pesään panemaan karhun kahleisiin?»
»Tässä on semmoinen poika, joka karhun kahlehtii!» sanoi eräs joukosta. »Sitokaa vasempaan jalkaani nuora, ja kun minä perille päästyäni rimputan, niin silloin äkkiä minut ylös temmatkaa.»
Niin tehtiinkin. Jalkaan sitoivat hänelle nuoran ja laskivat hänet sitten alas pimeään karhunpesään.
Mies kun karhun pesään tuli, niin karhu kääntyi vastaan ja haukkasi häneltä pään. Mies ei hädissään ennättänyt muuta kuin kerran säärtään säikäyttää.
»Jo jalkaansa tärisköitteli!» huusivat kumppanit ja aika kiireellä vetivät miehen pesästä maalle.
»Voipa voi, eihän tällä ole päätä ollenkaan!»
»Kah, ei ole!»
»Mutta lieneekö sillä ollut päätä pesään mennessään? Entä, jos ei sillä koskaan ole päätä ollutkaan?»
»Oli, varmasti oli!»
»Mistäpä sen niin taatusti tietää!»
»Minäpä tiedän ja muistan, että vielä sillä ainakin tänä aamuna pää oli hyvästi tallella. Kun eineellä lohkovelliä veteli, niin leuka lekkui ja parta järisi.»
Miesten kinastellessa kömpi karhu pesästään ja kävi heidän kimppuunsa. Miten ollakaan saivat hölmöläiset sen kuitenkin viimein keihäillään kaadetuksi.
Kaatamansa karhun he vetää laahasivat maata myöten kyljellään metsästä kotiin. Kun kotiin päästyään nostivat karhun tupaan ja aikoivat ruveta upeata karhuntaljaa nylkemään, huomasivat he, että nahka olikin tuotaessa kulunut toisesta kyljestä kokonaan puhki.
Muuan miehistä silloin ratkesi puhua maan että:
»Sitä minä arvelen, että siihen olisi pitänyt panna liisteet ja havuja kyljen alle, ettei olisi nahka päässyt kulumaan.»
Siitäkös toiset äkämystyivät.
»Sehän sovittiin jo lähtiessä, että pitää hyvä tuuma keksiä. Sinä keinon tiesit, etkä siitä ennemmin mitään virkkonut!»
Tarttuivat mieheen ja pieksi vai hänet puolikuoliaaksi, kun hän sillä tavalla oli heiltä hyvän karhunnahan pilannut.
Kun miehet olivat tulleet metsästä niin suuren saaliin kera, innostuivat akatkin metsästämään.
Kaksi akkaa oitis piipahti metsälle oravia pyytämään. Hetkisen käveltyään näkivät oravan karkaavan puuhun. Siitäkös akoille tuli touhu:
»Kun tämä ja toinen orava saadaan, niin kolme enään viidestä puuttuu ja sitten mainio oravarokka keitetään!»
»Mene sinä, siskoseni, nopeasti pappilasta keittopataa lainaamaan, minä jään tänne oravaa tappamaan», toimitti toinen.
No, toinen akoista juoksi tukka suorana pappilaan pataa hakemaan. Toinen oravan jäljestä kiipesi pauhun. Mutta kun akka pääsi hongan latvaan, niin oravapa hyppäsikin toiseen puuhun.
»Hii hei, jos pääset edellä sinä kävynpurija, niin kyllä ponnistan perässä minä rukiisen leivän syöjä!» huusi akka ja yritti hypätä oravan jäljessä toisen puun latvaan, mutta pudota mätkähti maahan kuoliaaksi. Siihen jäi kankaalle makaamaan, ikenet irvellään.
Toinen akka sillä välin tulla leyhki polkua myöten takaisin, pappilasta lainattu pata kainalossa. Akan varjo seurasi rinnalla polunviertä myöten. Akka luuli omaa varjoaan mieheksi ja tiuskasi:
»Älä ollenkaan pyri meidän kestihin, ei pyystä ole kahden jakaa, oravasta kolmen syödä!»
Mutta varjo vain itsepäisesti seurasi.
»Menetkö tiehesi, taikka kolhaisen!» kiljaisi akka.
Varjo kun sittenkin yhä vain seurasi, akka vimmastuneena sitä padalla lyödä hujautti ja loikin padan kiveen murskaksi vallan. Sanka vain jäi kouraan.
Perille tullessaan padanhakija näki jahtikumppaninsa hampaat irvissä maata kellettävän kanervakankaalla. Hän luuli, että toinen oli yksinänsä jo oravan syönyt ja nyt hänelle ilkamoiden nauraa irvotti. Vihoissaan äyskäisi:
»Irvistä mitäs irvistät, mutta yhdessä me pappilan pata maksetaan!»