VIII
HÖLMÖLÄN MIEHET LÄHTEVÄT KAUPUNKIIN
Lehmänpaistia oli hölmöläisille näin särpimeksi kertynyt jonkun verran, mutta jauhot vain olivat vieläkin vähissä, kun veneillä ei enää uskallettu ketään myllymatkalle lähettää. Odoteltiin nyt rekikelin alkamista. Ja kun vihdoin viimein syksystä tuli talvi ja lumi peitti maan, varustaisivat hölmöläiset miehissä lähtemään jauhonhakuretkelle kaupunkiin.
Laitettiin eräänä iltana reet kuntoon ja eväät rekiin ja sitten seuraavan aamun valjetessa lähdettiin ajamaan.
Järven jäällä ajettaessa muuan matkamiehistä yhtäkkiä seisautti ruunansa ja huusi eellimmäiselle toverilleen:
»Hoi, ptryytääppäs sinäkin hevostasi ja tule tänne etsimään!»
Toinen pysäytti hevosensa ja kysyi huutajalta, joka jäällä kuuhki:
»Mikä sinulla siellä on etsittävänä?»
»Ka, parsinneulaani etsin. Viime talvena se putosi juuri tähän paikkaan jäälle, kun rikkinäistä säkkiäni korjasin.»
»Olikos sen jorongaista perässä?»
»No eipä ollut.»
Kahteen mieheen hakivat sitä edellisenä talvena pudonnutta neulaa jäältä, mutta eivät löytäneet. Eivät löytäneet sittenkään, vaikka siihen lopulta kakki muutkin matkalaiset kerääntyivät etsimään.
Jätettiin vihdoin turha hakuhomma ja jatkettiin taas matkaa pitkä taival iltaan asti.
Yöksi poikettiin tien varrella olevaan majapaikkaan. Siellä he riisuivat hevoset valjaista, mutta viisaita ja varovaisia ja kaikesta huolehtivaisia kun olivat, niin ennen maatamenoaan käänsivät pihalla reet tarkasti matkan suuntaan kaupunkiin päin, jottei aamuhämärissä matkaa jatkettaessa enään tarvitsisi oikeasta tien suunnasta olla huolissaan.
Majapaikan isäntä kuuli tämän heidän tuumansa ja ilkeyksissään kävi yöllä salaa renkinsä kanssa kääntämässä hölmöläisten reet siihen suuntaan, mistä olivat tulleetkin.
Hölmölän miehet aamulla hevosia valjaisiin pannessaan tuumivat:
»Nytpä on hyvä lähteä tästä jälleen ajamaan, kun ei enää tarvitse keneltäkään tietä kysyä.»
Majapaikan pihasta lähdettiin sitten aika pyryä ajamaan tietä myöten edelleen.
Taipaleella rupesi perimmäisenä ajava arvelemaan:
»Yhtäläisiä paikkoja täällä on kuin nekin, joiden ohitse eilen jo tultiin!»
»Niitä on yhdennäköisiä paikkoja joka taipaleella», sanoivat toiset.
Se perimmäinen vain jankkasi taas hetken päästä että:
»Kyllä tämä on sama tie, jota eilen tultiin.»
»Ei ole», sanoivat toiset, »kuinka tämä sama saattaisi olla, kun rekemme majaa paikan pihalla tarkasti laitoimme oikeaan suuntaan!»
Ei siitä sitten sen enempää kinattu, vaan ajettiin edelleen. Iltapäivä oli, kun alkoi kylä näkyä.
»Hyvä on, että viimeinkin kylä näkyy; siinä hevosia syötämme», tuumivat hölmöläiset hyvillään.
»Ihan on justiinsa kuin meidän kylä», sanoi taas se perimmäisenä ajava, »no, on kuin onkin meidän kylä!»
»Ole vaiti», tiuskasivat toiset, »ei meidän kyliä ole useampia!»
Mutta kun ajoivat punaisen veräjän ohitse, huusi taas muuan:
»Mutta eiköstä olekin tuossa meidän veräjä!»
»Hulluko sinä olet», sanoivat toiset. »Monta on maailmassa suttakin yhdennäköistä, saati sitten veräjää!»
Mutta kun pihaan ajoivat hevosiaan syöttämään, tulla tupsahtivat tuvista omat akat kaupunkituliaisia kärkkymään. Silloinpa lopulta kaikki hölmöläiset älysivät että, kah, kotona oltiin sittenkin!
Hukkaan meni sillä tavalla senkertainen kaupunkimatka. Näin kun kävi, ei auttanut muu kuin lähteä uudelleen taipaleelle taas toisena aamuna. Nyt eivät uskaltaneet enää matkan varrella mihinkään yöksi poiketa, vaan ajoivat yhtä painoa, kunnes kaupunkiin pääsivät.
Arvaahan sen, että hölmöläisillä monta mutkaa oli ennenkuin asiansa kaupungissa saivat toimitetuiksi, mutta selvisivätpä siitä lopuksi, ja onnellisesti tulivat kaikki matkalaiset takaisin kotiin, yhtä ainoata lukuunottamatta.
Tämä hölmöläinen oli muiden kaupungista lähtiessä vielä poikennut kauppaa puotiin. Kauppamies oli hölmöläisäijälle antanut kaupantekijäisiksi suuren tupakkamällin suuhun ja sanoi äijän mennessä:
»Mutta nyt sinä oletkin aika pulloposki!»
Äijä lähti sen sanan kanssa kotimatkalle. Moniaan virstan ajettuaan tapasi hän toverit tiellä ja haasteli heille, että kaupungin kauppamies haukkui häntä pulloposkeksi.
Toiset sanoivat:
»Mahdoit sinä vastata kauppamiehelle että ole itse pulloposki!»
»Ka, sepä olisi pitänytkin tehdä», äkkäsi äijä, »minäpä menenkin takaisin sanomaan!»
Sitoi hevosensa tien viereen petäjään kiinni ja lähti jalkaisin juosten takaisin kaupunkiin. Sinne päästyään kiljaisi hän kauppamiehelle puodin ovesta:
»Ole itse pulloposki!»
Kun äijä näin kauppamiehelle kostettuaan taivalsi takaisin sinne, mihin oli hevosensa jättänyt, näki hän seitsemän sutta hevosen kimpussa. Äijä luuli susia varsoiksi ja iloissaan huusi:
»No minun päiviäni, yhtä ainoata varsaa minä hevoselleni vartosin, ja niitä onkin tullut seitsemän!»
Äijä taas jalkaisin palasi kaupunkiin varsoille riimuja ostamaan. Mutta kun hän tuli takaisin riimuineen, olivat sudet syöneet hevosen niin tyyten, että luut vain olivat jäljellä.
»En huolisi hevosesta», päivitteli äijä, »kunhan saisin varsoista yhdenkin kiinni!»
Mutta varsat susina pitkin metsää juosta jolkottivat.