XI
HIIRIKOIRA SAA AIKAAN SUUREN HÄMMINGIN.
Sillä tavalla Hölmölässä eleltiin ja oltiin, kunnes sattui se surullinen hiirikoira-asia, joka suuren muutoksen matkaansaattoi.
Hiirikoira tuli Hölmölään seuraavalla tavalla. Oli poika, joka vanhempiensa kuoltua oli ainoaksi perinnöksi saanut harmaan kissan. Kissa kainalossa maailmaa kierrellessään hän vihdoin viimein joutui hölmöläisten asuinsijoille.
Pojan astellessa tietä myöten, näkyi puiden lomitse talo. Sieltä jo kauas kuului jumitus ja ankara huuto. Poika luuli siellä murhia tehtävän ja juoksi kiireesti apuun. Porstuaan kapaistuaan ja oven avattuaan näki hän, että akka siellä tuvassa kartulla lyödä lämähytteli miestään päähän. Oli näet akka tehnyt miehelleen paidan, mutta ei tiennyt tehdä paitaan päänläpeä. Nyt oli paita pussina hupussa miehen yllä, ja akka kartulla hakkasi paitaan reikää.
»Ai ai!» huikkasi mies, »pahinta maailmassa, minkä minä tiedän, on uuden paidan saaminen!»
»Helposti siitä tuskasta pääsette», sanoi poika, otti seinältä keritsimet ja leikkasi niillä paitaan kunnollisen pääntien.
»Annahan tänne ne keritsimet», sanoi akka, »minä leikkaan enemmänkin, koska se hyvä keino näyttää olevan.» Ja leikkasi paidan halki helmaan asti.
Jopa poika huomasi Hölmölään tulleensa. Koska ilta jo hämärsi, pyysi hän talonväeltä yösijaa.
»Ei meillä ole kuin riihi tyhjänä, ja siellä on hiiriä semmoiset joukot, että elävältä sinut syövät. Siihen jos tyytynet, niin sieltä saat yösijan.»
Tyytyihän poika siihen. Meni riiheen nukkumaan ja kissansa päästi hiirien kimppuun. Kissa kaiken yötä teki niin roimasti tappotyötä, että aamulla oli oven edessä oikein suuri ruko kuolleita hiiriä.
Emäntä aamulla noustuaan lähti katsomaan, vieläkö riihessä nukkunut vieras oli hengissä. Juoksi hiiret nähtyään takaisin tupaan ja huusi:
»Sielläpä vasta ihmeellinen eläin on! Hiiriä on surmannut mahdottoman suuren ruon oven eteen! Nyt vain makaa miehen ryntäillä ja murrittaa!»
Kaikki väki lähti tuvasta ihme-eläintä katsomaan. Hölmöläisillä ei näet itsellään ollut kissoja eivätkä he eläissään olleet kissaa nähneetkään.
»Mikä hirmuelävä tämä oikein on?» kysyivät he pojalta.
»Tämä on hiirikoira», sanoi poika.
»Onko se sinulla myytävänä; me sitä tarvitsisimme, meillä koko seurakunnassa ovat hiiret ankarana vitsauksena.»
»Myytävänä on.»
»Paljonko tämä sitten maksaa?»
»Oman korkuisensa läjän hopeata se maksaa.»
»Kallis on hinta», sanoi isäntä, »en minä sitä yksinäni jaksa lunastaa, mutta menenpä haastelemaan naapureille, jos sen ostaisimme kaikin yhteisesti.»
Asiasta neuvoteltua Hölmölän suurella puukellolla soitettiin kaikki koolle yhteistä hiirikoiraa ostamaan.
Kun sitten toivat hopeata maksuksi, niin poika riiputti kissaa hännästä korkealla, ja hännänpään korkuiselta hölmöläiset kasasivat hopearahaa.
Poika mätti saamansa hopeat eväspussiinsa ja lähti kiireesti tiehensä peläten, että jos kuinkakin alkavat kauppaansa katua.
Hölmöläiset eivät kauppoja tehdessään olleet muistaneet kysyä, mitä hiirikoira syö. Lähettivät miehen pojan perään sitä kysymään. Kun poika näki lähetin tulevan, niin luuli, että jo takaa ajetaan, ja lähti kiivaammin juoksemaan.
Kun takaa-ajaja näki, ettei hän poikaa saavuta, niin huusi matkan takaa:
»Mitä se syö!»
»Hiiriä se tahtoo!» huusi poika takaisin.
Hölmöläinen väärin kuuli pojan sanoneen että: »Miehiä se lahtaa!»
Kun lähetti sitten toi kylälle tiedon, että miehiä se hiirikoira syödäkseen lahtaa, niin tuli hölmöläisille hätä käteen ja he rupesivat pelastuksekseen kissaa pois hengiltä koettamaan.
Mutta kissa karkasi heidän käsistään talon katolle ja rupesi sinne päästyään tyytyväisenä käpälillään kasvojaan pesemään.
Hölmöläiset luulivat sen heille kostoksi puivan nyrkkiään. Pelästyneinä he rupesivat sohrimaan kissaa pitkillä riuvuilla ja koukuilla. Ja lopulta he kissan tuhotakseen sytyttivät koko talon palamaan.
Kissa silloin kiukkuisesti sähisten tuli riukuja myöten alas ja kiipesi toisen talon katolle.
»Eihän sille mitään mahda, kun se lentää kuin lintu ja katoilla kävelee ja ryntää päälle!» huusivat hölmöläiset ja pistivät toisenkin talon palamaan.
Kissa vaan hyppäsi katolta katolle ja hölmöläiset sitä myöten talojaan polttivat. Niin paloivat poroksi kaikki Hölmölän talot.
Hölmöläiset sen jälkeen hajaantuivat ympäri maan, ja vähän jokaisella paikkaa kunnalla vielä nytkin tapaa ihmisiä, jotka selvästi ovat hölmöläisten heimoa. Kaiketi likeisempääkin sukua kuin oli sillä hölmöläisellä, joka pitäjään tullessaan kehui:
»On minulla tässä pitäjässä sukaakin, sillä enoni kummin kaiman vuohi oli täällä kerran kesän laitumella!»