X
HÖLMÖLÄISET LÖYTÄVÄT JALKANSA, JA PUUNOKSALLA-ISTUJA LUULEE KUOLLEENSA
Päivänvalon kantamisesta ja ikkunain teosta lopen uupuneina Hölmölän miehet joukolla heittäysivät nurmelle nukkamaan. Mutta nukkumisesta ei aluksi tahtonut tulla mitään, sillä jokainen heistä pyrki välttämättä keskelle makaamaan eikä kukaan halunnut jäädä vierimmäiseksi. Vierimmäisiksi jääneet aina kapusivat toisten yli ja tuppautuivat keskelle.
Tulipa siihen taas se sama viisas mieronkävijä, joka heille ikkunanteonkin oli neuvonut. Hänelle hölmöläiset nyt valittivat pulmaansa:
»Neuvo, hyvä mies, mitä meidän olisi tehtävä, jotta jokainen tässä joukossa pääsisi keskelle maata. Äärelle jää aina joku, vaikka kuinka muuttautuisimme!»
Mies pisti seipään maahan ja käski jokaisen ruveta makuulle jalat seivästä vasten.
Hölmöläiset tekivät saamansa neuvon mukaisesti ja heidän sillä tavalla piirissä maatessaan jokainen tyytyväisenä huomasi keskeltä olevansa.
Sikeästä unesta sitten herätessään hölmöläiset havaitsivat, että heidän jalkansa olivat sotkeentuneet toisiinsa; ja heitä rupesi arveluttamaan, kuinka siinä rykelmässä kukin löytää omat jalkansa.
»Ei totisesti tässä riitä jalkoja jokaiselle!» huusi muuan. Toinen taas tuumi että »tässä on yhdet jalat liikaa!»
Eikä kukaan heistä uskaltanut nousta makuulta.
Hädissään huusivat taas sitä mierolaista avukseen:
»Tule, mies kulta, selvittämään meidän jalkojamme, jotka ovat menneet vallan pahasti sekaisin! Jalosti me sinut siitä hyvänteosta palkitsemme!»
No, miestä ei tarvinnut kahdesti pyytää. Hän heti rupesi puuhiin. Leikkasi pihlajasta norean kepin ja hauteli sitä tulessa. Kepillä lyödä vingautti sitten jaloille aina yhtä hölmöläistä kerrallaan. Se, jonka koipiin isku kulloinkin sattui, hypähti iloissaan jaloilleen sanoen:
»Kiitoksia paljon, minä jo sain omat jalkani!»
Viimeiseksi makaamaan jäänyttä ei mies enään lyönyt, ajatellen että tottapa» hän tuo yksinäinen jo muutenkin omat jalkansa arvaa.
Mutta tälle viimeiselle tulikin hätä käteen:
»Älä, miekkonen, minua tähän yksikseni avuttomaksi hylkää, anna minullekin omat jalkani!»
Mierolainen lyödä läimäytti sitä viis meistäkin ja sanoi:
»Tuossa on sinullekin omat jalkasi!»
Riemumielin jalkansa saaneet hyppelivät mikä minnekin, kuka kunnekin, ja mierolainen, maailman Matti sai taas hyvän palkan.
Saamisiinsa tyytyväisenä hän lähti katselemaan, vieläkö enemmältäkin riittäisi paikkakunnalla näin viisasta ja anteliasta väkeä.
Hän tuli virran rannalle ja näki siellä miehen seisoskelevan nuora kourassa ja nuoran toinen pää vedessä.
»Mikäs kumman pyydys siinä on koettavana?» kysyi maankulkija.
»Hevostani uitan», vastasi toinen. »Sidoin sille suuren kiven kaulaan ja hyvästi se nyt vedessä toimeen tulee. Toisten hevoset uivat vain puolen tuntia, mutta minun hevoseni on jo sukeltanutkin kolme vuorokautta, eikä vieläkään ole väsynyt.»
Kulkija jätti hevosen uittajan siihen odottamaan ja jatkoi matkaansa. Hetkisen taas käveltyään ja metsätielle jouduttuaan hän näki Hölmölän miehen, joka istui hongan oksalla ja hakata nakutteli kirveellä tyven puolelta poikki samaa oksaa, jonka latvapuolella hän itse istui.
Mierolainen kohdalle tultuaan huutaa:
»Älä, hullu, hakkaa sitä oksaa! Kirpoat sieltä maahan!»
»Et sinä mikään tietäjä ole, että minun putoamiseni tietää voisit!» huusi mies puusta. Hakkasi nakutteli vaan edelleen. Siinä samassa jo oksa katkesi ja mies oksan kera maahan rysähti.
»Ka, olitpa sittenkin tietäjä, koska tarkalleen minun putoavan tiesit!» tunnusti hölmöläinen pakaroitaan hieroen.
»Kaikkihan minä asiat tiedän», vakuutti mierolainen.
»Jos kaikki tiedät, niin arvaappa, kuinka monta meillä on lehmää. Jos arvannet, niin toisen niistä saat palkaksesi.»
Matkalainen siitä hölmöläisen puheesta heti arvasi:
»Kaksi lehmää teillä voipi olla.»
»Oikein arvasit, veliseni, lähde lehmää noutamaan.»
Mentiin yhdessä kylään. Hölmöläinen kotonaan kertoi muulle väelle että:
»Minä tälle miehelle lehmän menetin, kun hän minut voitti arvauksessa.»
Mierolaiselle annettiin navetasta lehmä, ja hän meni menojaan.
Mutta hölmöläiselle juolahti vielä mieleen, että kun ei tullut samaan hintaan kysyneeksi vielä muuatta asiaa. Hän lähti juoksemaan miehen jälkeen.
»Hoi mies, älähän vielä mene! Kaihen kun tiedät, kerro samaan hintaan vielä, milloin minä kuolen?»
»Silloin sinä kuolet», mies sanoi, »kun talvella hevosen reen eteen valjastat, halkometsään ajat, halkoja panet kuorman täyteen ja itse heittäydyt hangolle.»
Hölmöläinen sen tiedon saatuaan jäi talvea odottamaan kuollakseen pois maailman vaivoista.
Kun sitten talvi oli tullut, valjasti hölmöläinen hevosen reen eteen ja lähti halkometsään. Sinne tultuaan ajatteli itsekseen että ajanpahan vielä yhden halkokuorman kotiin, ennenkuin kuolen.
Hän alkoi latoa halkoja rekeen ja latoessaan jutteli hevoselleen:
»Jos kerran tuon halon jaksat vetää, niin kyllä tuonkin jaksat!»
Mutta sillä tavalla tehden syntyi lopulta niin mahdottoman suuri kuorma, ettei hevonen jaksanutkaan sitä vetää. Ei miehen auttanut muu kuin ruveta kuormaa jälleen purkamaan, otti jälleen halkoja yksitellen pois ja sanoi ottaessaan:
»Kun et tuota jaksanut vetää, niin et suinkaan tuotakaan jaksa!»
Vihdoin viimein ei sitä tekoa tehden jäänyt enää muuta kuin yksi ainoa halko rekeen. Ettei hevoselle kävisi vetäminen raskaaksi, otti mies sen viimeisenkin halon olalleen, kävi halko olalla rekeen istumaan ja ajeli kotiin.
Kotiin tultuaan sanoi:
»Ei tällä hevosella, mokomalla, enää tee mitään, tältä on vetohammas katkennut.»
Otti toisen hevosen, valjasti sen reen eteen ja lähti uudestaan metsään. Teki siellä halkokuorman ja arveli että nyt oli aika kuolla. Heittäysi hangelle pitkälleen ja luuli, että nyt tuli kuolema, niinkuin tietäjä oli ennustanut.
Loikoi, loikoi hangella. Hetken kuluttua tuli lauma nälkäisiä susia, jotka hyökkäsivät hevosen kimppuun, tappoivat sen ja rupesivat syömään.
Hölmöläinen vain makasi hangella ja tuumi susien työtä katsellessaan:
»Hyvä on teidän nyt hevosta syödä, kun minä kuolleena makaan. Mutta jos hengissä olisin, niin ettepä totta vie söisi!»
No, loikoi siinä lumessa vielä jonkun aikaa, kunnes tuli niin ankara nälkä ja vilu, että täytyi nousta jälleen jalkeille ja juosta kotiin hevositta, kuormitta.
Kerran myöhemmin sama Hölmölän mies sitten joutui näkemään, kun oikeata kuollutta kannettiin. Silloin hän kiireesti juoksi tupaan, nappasi vartaasta leivän ja pisti sen ruumiin suuhun sanoen:
»Ka tässä, ota leipää syödäksesi! Nälkä oli minullakin, kun kuolleena makasin!»