SIVUÄÄNI.
— Tule auttamaan, sanoi ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja kiipesi ulos 3 kerroksessa olevan huoneemme ikkunasta.
— Toivo mieluummin, että en tulisi, minä sanoin, sillä jos minä nyt tulen, niin minä pudotan sinut alas kadulle niin että katkaiset reisiluusi ja minä saan hetkisen olla rauhassa.
Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen oli nimittäin nyt vasta saanut yleisesti vallalla olevan innostuksen radioon eli langattomaan lennättimeen. Suureksi onnettomuudeksemme hän oli päättänyt itse valmistaa kaikki tarvittavat koneet. Todellinen radioharrastaja valmistaa aina itse koneensa ja parantelee ja kehittää niitä sitten edelleen niin kauan kuin elää.
Niemeläinen nyt paraikaa teki parhaansa sotkeakseen ikkunan ulkopuolelle ripustamiaan, entisestäänkin sotkeutuneita langattoman lankoja.
— On aivan turhaa toivoa, että minä enää tulisin auttamaan, jatkoin minä. Olen auttanut sinua pitämällä kiinni rautakappaleita, jotta saisit lyödä ne vasaralla lyttyyn, ja olet lyönyt vasaralla minun sormeni lyttyyn. Olen auttanut sinua pistämään kuparilankoja koneeseen, jonka nimeä en tiedä, ja olet pistänyt kuparilangan pään minun silmääni. Olen auttanut…
— Kaikki on nyt valmista, sanoi Niemeläinen hypäten notkeasti takaisin huoneeseen, mukanaan kenkään sotkeutunut uudin.
— Niin on. Uutimet tämän huoneen vielä jossain määrin tekivät ihmisasunnon kaltaiseksi. Nyt se on täydellinen rautaromueläimen luola. Mikäli sellaisia eläimiä on. Ilma on täällä jo kolmisen viikkoa ollut täynnä rautaviilajauhotomua ja permanto ja tuolit ja pöytä ja kirjahylly ja pukkisänky täynnä metallirojua ja muttereita ja pultteja ja rautalankoja ja ketunsaksia ja hajotettuja puhelimia ja nauloja ja rautaseipäitä ja rautalevynsiruja.
— Tällä kertaa minä en suutu, sanoi Niemeläinen, sillä työni voiton hetki on koittanut ja aparaatti on valmis. Nyt minä kuuntelen viestejä maailmalta. Avaruuden aallot ovat nyt minun palvelijoitani ja ne tottelevat minun käskyjäni, kun minä väännän tuota ruuvia.
Niemeläinen kiinnitti kuuntelulaitteen päähänsä ja väänsi ruuvia ja kuunteli ja väänsi ruuvia ja kuunteli. Mutta hän ei silminnähtävästi kuullut mitään.
Hän väänsi ruuvia ja alkoi sitten mumista sivistymättömiä sanoja, joista päättäen hän korvinkuultavastikaan ei kuullut mitään.
— Kuuluuko mitään?
— Mitä tässä kuulisi, kun sinä… mene tiehesi siitä häiritsemästä!
Sinä et ymmärrä tästä mitään.
— Entä, jos yrittäisit kiinnittää tuon irtaantuneen metallilangan?
— Älä sekaannu asioihin, joista et mitään tiedä, sanoi Niemeläinen ja kiinnitti sen irtaantuneen metallilangan.
— Nyt kuuluu! huusi hän, nyt kuuluu. Tällä aaltopituudella ei tosin tällä hetkellä puhuta mitään, mutta kuuluu selvästi se suriseva sivuääni, jonka tulee kuulua silloin kun kuuluu. Tulehan kuuntelemaan!
Menin kuuntelemaan. Sieltä kuului haudan hiljaisuus.
— Et sinä osaa edes kuunnella, sanoi Niemeläinen kärsimättömästi, se kuuluu tähän viereenkin aivan selvästi. Annahan kun minä itse taas kuuntelen. Noin: rrrr rrr rrr vvv rrr!
— Ahaa, sanoin minä. Otahan pois nuo laitteet korvistasi. Kuuntele tuota! Osoitin likaisenharmaata villakoiraamme Jussia, joka rautapeltiläjällä lojui koivet suorana ja kuorsasi: rrrr rrr rrr vvv rrr — tuon kuulemiseksi nyt oikeastaan on ollut turhaa tehdä kolme viikkoa työtä ja rakentaa tuollaisia monimutkaisia koneita, joitten nimeä en tiedä…
Niemeläinen ärähti ja hyökkäsi kohden, mutta sekä minä että Jussi väistimme tottuneesti ja taitavasti.