LEHTIÄ LAILAN MUISTIKIRJASTA
Olen täyttänyt tänään kolmekymmentä vuotta!
Kuusi vuotta on Jouon kuolemasta. Ja kaksi vuotta olen ollut uusissa naimisissa.
Olen naimisissa Arvi Hirven kanssa, joka on ollut asemapäällikkö, mutta on nyt osakkaana puutavaraliikkeessä. Tai oikeammin oli osakkaana. Sillä nyt ei hän enää ole siinäkään.
Kuinka sanoisin!
Elämäni on niin kirjavaa, niin kirjavaa! Tikka on kirjava, mutta ihmisen ikä on kirjavampi. Minun elämäni ainakin. Olen kovanonnen hylky, — vai olenko itse syypää siihen, että olen näin onneton!
Kirjoitan näitä muistelmiani kuin kuollut, sillä monta ilonpäivää en ole viettänyt. Onko syy siinä, etten ole osannut oikealle alalle, vai siinäkö, etten ole kylliksi yrittänyt?
Ainakin tuntuu minusta, että tähänastinen elämäni on kulunut hyödyttömänä ja toimettomana. En ole mitään yrittänyt enkä mitään saanut aikaan. Mutta nyt minulla on kokemusta, nyt vasta alan ymmärtää elämää. Nyt alan tuntea ihmisiä, elämää, näen aivan eri lailla kuin ennen. Katkera on kyllä mieleni, katkera ja kostonhimoinen koko maailmalle. Olenko uskonut liian vähän vai liian paljon ihmisiin? Mutta pettynyt olen — kaikessa.
Ja nyt olen niin köyhä, ettei minulla ole mitään omaa, ei muuta kuin tämä vanha muistikirjani.
Sillä mieheni on tuhlannut kaiken minunkin omaisuuteni!
Ei ole ystävää, ei rahaa, ei toimeentuloa — ja armopaloista en huoli!
Mutta sitä kokemusta, sitä kokemusta, mikä on takanani!
Olisipa minulla läikkyvää neroa ja kuorma luomakykyä! Minä tietäisin, kuinka leikkelisin ihmisluonteet ja pyältäisin intohimot!
"Ilman Jumalan pelkoa ovat kaikki ihmisen työt turhia."
Kyllä niin taitavat olla.
On ollut joitakuita hetkiä, joina irvistelevä epätoivo on vienyt minut kuilun partaalle, ja olen ollut siihen syöksymässä. Onko se ollut oman onnettoman elämäni syy, vai onko arpia kasvatuksessani, luonteessani? Äidin rakkautta en ole koskaan tuntenut, ja se, mitä itse olen rakastanut, on ollut yhtä huonoa, huonompaakin kuin minä itse.
Mutta jospa voisin vielä päästä kymmenen vuotta takaisin elämässäni ja näkisin maailman näillä silmillä, niin kyllä tietäisin… kyllä tietäisin elää ja olla ja heittää maailmalle karvaita paloja… samoin kuin maailmakin on minulle heittänyt.
Minulla on nyt konttoristin paikka pääkaupungissa. Mieheni karkaamisen jälkeen olen tämän paikan hankkinut, sillä minulla on onneksi kaunis käsiala ja melkoinen laskukyky.
Niin, mieheni! Minä puhun hänestä kuin omasta miehestäni!
Kauheaa! Jumala kostakoon hänelle! Kärsiköön helvetin tuskia lopun elämänsä ajan!
Olin ollut täällä Helsingissä. En ollut oikeastaan mihinkään ryhtynyt. Tahdoin jäähdyttää surujani, tahdoin nauttia kaikesta kauniista ja ihanasta. Aatteita minulla tuntui olevan, mutta en ollut niitä vielä ryhtynyt toteuttamaan.
En ollut koskaan nähnyt niin kaunista, niin ryhdikästä ja niin siroa miestä kuin Hirvi oli. Hän saattoi kerrassaan lumota minut. Ja sen hän tekikin, sillä minä suostuin hänen vaimokseen.
Toisen kerran siis jo seisoin vihillä. Hauskaa oli meidän elämämme ensi kuukausina. Sitä loistoa, sitä iloa,, niitä kemuja!
Oh!
Hän kävi käsiksi perintööni kuin verenhimoinen peto. Hän voitti oikeudenkäynnin kautta isävainajani pastorille testamenttaaman perinnön.
Liikkeen hän kehui kasvavan ja vuosivaihtojen olevan julman suuria. Minä elin ja iloitsin. Ja koetin unhottaa koko ensimmäisen naimisissaoloni.
Ja nyt on kaikki lopussa. Olen muutaman kuukauden ajan syönyt itse ansaitsemaani leipää. Ensi kerran eläissäni olen saanut syödä omaa leipääni…
Minulla on täällä laitakaupungilla pienoinen huone, jossa asun. Päivin kuljen työssä konttorissa, mutta loma-ajat istun huoneessani…
Näin ihmeen kirjavaa voi ihmiselämä olla! Ennen rikkaana ja toimettomana, nyt köyhänä, mutta työtätekevänä!
Ja kuitenkin minusta tuntuu nyt, kun ajattelen elettyä elämääni, etten missään nimessä tahtoisi sitä takaisin semmoisenaan. Tosinhan on jokunen kosteikko minunkin elämässäni. Ovathan linnut laulaneet minulle samoin kuin muillekin, jotka rakastavat. Mutta sittenkin!
Sittenkin tuntuu minusta, etten vaihda!
Tunnen selvästi, etten ole niin lahjaton kuin olen luullut. Seikka on vain se, etten ole osannut oikeaan. Ja ettei minulla ole ollut tositarvetta ryhtyä mihinkään. Mutta nytpä on. Ja minä yritän…
Kun saisin tämän vihan sydämestäni lauhtumaan!
Vihaan viinaa ja miehiä. Ilman niitä olisin toinen ihminen. Olisin voinut tehdä paljon hyvää, olisin ehkä voinut tulla hyödylliseksi ihmiskunnalle.
Mutta nyt?
Niin nythän en ole muuta kun Amerikkaan paenneen väärentäjän köyhä ja orpo vaimo.
Onneksi ei täällä ole yhtään ihmistä, joka tietää minun olleen kaksissa naimisissa — että olen junan alle pudonneen kirjailija Jouko Vartonkin…
Niin.
En tahdo muistaa häntä. Enkä ensinkään tehdä selväksi itsellenikään, kummassa meissä oli syy!
Mutta Hirveä muistan aina katkerana ja kiroten. Suurempaa raukkaa ei ole maan piirin päällä, ja kuitenkin häntä pidettiin verrattomana gentlemannina. Salajuoppo ja kortinpelaaja!
* * * * *
Puoli vuotta on taas kulunut!
En ole kertaakaan kirjoittanut kotipuoleen sittenkun menin uusiin naimisiin. He ovat kai sanomalehdistä lukeneet, miten miehelleni on käynyt, että hän on paennut Amerikkaan, väärennettyään useita nimiä. Mitä he siellä lienevät ajatelleet? Ehkä ovat luulleet ja luulevat vieläkin, että minä olen seurannut mukana?
Tänään sattui sellainen tapaus, joka sai minut jälleen syventymään vanhoihin muistoihin. Ja sen vuoksi olen taas puolen vuoden kuluttua ottanut kätköstä muistikirjani ja alkanut sitä selailla.
Tämä puoli vuotta on kulunut niin hiljaisuudessa, ettei mitään merkillepantavaa ole tapahtunut elämässäni. Yksin olenkin enimmäkseen ollut. Eikä minulla ole juuri ketään tuttavaakaan. Olen oppinut säästäväksi ja koonnut palkastani vanhan päivän varaa. Iltaisin olen kirjoitellut, olen suunnittelemassa murhenäytelmää, johon kokoan kaiken kokemukseni ja pettymykseni. Se saattaa kauhistaa ihmisiä, mutta minä en voi olla sanomatta totuutta…
Kun tänä aamuna menin työhöni konttoriin, niin kenenkä tapaan
Fabianinkadun kulmassa?
Neiti Aurora Saksisen, joka nykyään on opettajana täällä Helsingissä.
Hän ei ole sanottavasti muuttunut näinä viitenä, kuutena vuotena, joina en ole häntä nähnyt. Hänen kiviset kasvonsa näyttävät paremminkin pehmeämmiltä, eivätkä hänen pienet harmaat silmänsäkään ole käyneet vihaisemmiksi.
Hän tunsi minut jo kaukaa. Sanoi hakeneensa minua täältä pääkaupungista vaikka mistä, mutta ei ollut kukaan tiennyt… rouva Hirveä…
"Ei nimeni ole Hirvi. Haettuani eron karanneesta miehestäni olen ottanut syntymäkotini nimen…"
"Koskenkorva siis… jos oikein muistan?"
"Aivan oikein."
"Et sinä juuri ole muuttunut paljoakaan sitten viime näkemän, hyvä Laila. Olet ehkä kalpeampi, mutta näytät paljon varmemmalta kuin ennen."
"Niin. Sellaista on ihmiselämä. Onnettomuutta hautaan asti", sanoin, kun hän näytti niin kysyvästi tuijottavan minuun.
"Laila parka…!"
Hän näytti kauhean totiselta ja surulliselta.
"Oletko kovina koettelemuksen hetkinä muistanut Jumalaasi? Oletko tullut syntiesi tuntoon? Etkö ole hakenut lohdutusta Häneltä, jolta se tulee, pettämätön ja varma? Ja oletko valmistautunut iankaikkisuudelle?…"
Minä en vastannut mitään, mutta en voinut katsoa häntä suoraan silmiin enkä hänen totisiin kasvoihinsa.
"Laila, Laila, Jumala hakee sinua! Koettelemuksesi ovat vain Jumalan sallimia, että lähestyisit taivaallista ylkää…"
Mutta kun meillä oli kiire kummallakin, sanoi hän illalla käyvänsä minua tervehtimässä.
Illalla hän sitten tulikin.
Hän kertoi ensin omasta elämästään näiltä kuluneilta vuosilta. Eksyksissä oli hänkin elänyt ennenkuin käsitti taivaallisen isän rakkauden. Kuollutta oli ollut hänen uskonsa ja teeskentelyä hänen hurskautensa. Sydän, syntinen ja paha, oli muuttumaton. Mutta Jumala ei ollut häntä hylännyt, vaikka hänen rukouksensa Herransa tykö olivat olleet laimeita ja huonoja. Herra herätti hänet syntinsä tuntoon, ja hän sai uuden sydämen ja mielen.
"Tiedätkö, kuinka ihanaa on elää iankaikkisuutta varten? Mitä on tämä lyhyt, pian päättyvä maallinen vaelluksemme? Se on valmistautumista iankaikkisuudelle. Jumalan sormi koskettelee ihmisraukkain sieluja, jotka aikain alusta luotiin ikävöimään, mutta ihmiset eivät kallista korvaansa sille äänelle, joka on Jumalasta, vaan elävät oman syntisen sydämensä haluja noudatellen. Eikä yksikään saa rauhaa sillä tiellä. Jumala on katsonut omaksi lapsekseen sinutkin, Laila. Niin monen kovan koettelemuksen kautta on Hän sinua kuljettanut, että sinun…"
"Minut on Jumala hylännyt, samoin kuin ihmisetkin…"
"Laila, Laila! Kuinka kova sinun sydämesi on! Kuinka katkera on mielesi!"
"Niin onkin. Kova on tehnyt minusta kovan."
"Oletko sitten itse aina ollut pehmeä? Oletko aina menetellyt omantuntosi mukaan?"
"Olen tehnyt aina sen, jonka olen uskonut oikeaksi…"
Hän oli hetken vaiti, sanoi sitten:
"Erehtynyt olet. Ihminen ei kykene omin voiminsa auttamaan itseään eikä muita. Eikä mikään työ, olkoon sen tarkoitus kuinka hyvä tahansa, vie oikeaan voittoon ilman Jumalan pelkoa… Oletko koskaan, rakas ystäväni, rukoillut Jumalalta voimia suurissa suruissasi? Etkö ole tullut ajatelleeksi, että sinä tarvitsit niin suuria suruja ja kovia koettelemuksia… jotta sydämesi pehmiäisi ja sinä tulisit näkemään, kuinka Herra tahtoo sinua kaukaa luoksensa?"
"En ole sitä ajatellut…"
"Et ole muistanut taivaallista ystävääsi, jonka rakkaus ei koskaan sammu…."
Hän selitti minulle kauan ja hartaasti. Hän kuvaili tämän syntisen, surkean maailman elämää ja lyhyttä ihmiseloa. Hän puhui sitten helvetin tuskista, iankaikkisesta kadotuksesta, ja lopuksi taivaan ilosta, johon kaikki totiset kristityt pääsevät.
Kuuntelin hänen puheitaan, mutta välistä ajatukseni harhailivat aivan muissa asioissa. Oli muutamia hetkiä, jolloin luulin, että neiti Saksinen oli jotenkin joutunut mielenvikaan uskonnollisen herätyksen takia.
Hän on käynyt täällä luonani melkein joka ilta, aina puhuen Jumalasta, ihmisen syntisyydestä ja kovakorvaisuudesta ja iankaikkisesta piinasta, johon uskottomat sielut joutuvat. Olen käynyt hänen koulullaan, missä hän joka lauantai-ilta pitää selityksiä kaikille, jotka tahtovat kuunnella häntä. Oikeastaan ei minulla ole ollut halua mennä hänen puheitaan kuulemaan, sillä en voi niitä käsittää, eivätkä ne sulata minun sydäntäni. Mutta en ole tahtonut loukata häntä poissaolollanikaan, sillä uskonhan kuitenkin, että hänen tarkoituksensa on hyvä ja että hänen uskonsa on järkähtämätön.
Usein iltaisin, kun olen palannut hänen seuroistaan, joissa näyttää olevan joka kerta yhä enemmän ihmisiä, olen ihmetellyt, mistä hän on saanut tuon varmuuden iankaikkisesta elämästä. Ja vaikka tunnen, että hän on oikeassa, että ihmisen täytyykin elää ja olla kuten hän neuvoo, ennenkuin ikuisen ilon perijäksi pääsee, en sittenkään lämpene enkä tunne sitä iäisyyden janoa, jonka hän saa pystymään kuulijoihinsa. Se johtuu kai siitä, että minä en pelkää kuolemaa enkä vielä tahtoisikaan kuolla. Minun pitää vielä saada toteutumaan paljon, saada käyttää kykyäni niinkuin itse tahdon. Sillä minusta tuntuu, että nyt vasta alankin elää, nyt vasta on itsetietoisuuteni herännyt.
Työvoimaa ja työkykyäkin hänellä näyttää olevan. Mutta saapiko hän kaiken tuon voiman Jumalalta? Hän on osallisena kaikissa mahdollisissa hyväntekeväisyyslaitoksissa. Hän on raittiusseuran parhaita jäseniä, harrastaa langenneiden naisten pelastamista, on orpolasten ystävä ja ties mitä kaikkea. Raskaan opettajatoimensa ohella hän ehtii kaikkeen ja muistaa kaikkia. Eikä hän koskaan näytä väsyneeltä, on aina laupiaan iloinen ja puhuu aina tulevasta, onnellisesta, ikuisesta elämästä.
Minä olen kaikelle tuommoiselle välinpitämätön. Hoitakoon kukin itsensä. Juoppo juokoon itsensä kuoliaaksi, kun valtiomme hyvällä omallatunnolla kerran antaa valmistaa ja myydä myrkkyään. Langetkoot naiset… se kai on maailman menoa, jolle ei mitään voi…
En ainakaan minä tunne tarvetta pelastamaan, ja jos tunnenkin, niin enhän kuitenkaan voi ihmeitä aikaan saada, minä enempää kuin muutkaan. Ja sitäpaitsihan olen muutenkin tahtonut pysyä poissa julkisista paikoista ainakin jonkun aikaa. Ja sitten esiintyä kuin salama, sattuvana ja repivänä!
Eräänä iltana, kun palasimme raittiusiltamasta Koiton huoneistosta ja matkamme sattui yhtäänne, sanoi hän:
"Sinä näytät niin kovin välinpitämättömältä näistä raittiusiltamistakin!"
"Ja kuitenkin vihaan viinaa sisimmästä sydämestäni…"
"Kun ajattelen niitä satoja ja tuhansia raukkoja, jotka juovuksissa joutuvat iankaikkisuuteen, kauhistaa minua, että tahdon pyörtyä. Ei mikään ole liian suuri uhraus raittiustyölle, ei mikään jalompaa kuin pelastaa onnettomia väärältä tieltä. Ne, jotka eivät sitä tee, vaikka voisivat, ne tahallaan ottavat päällensä vaivan ja kirouksen. Mikset voisi sinäkin, Laila, innokkaammin ruveta raittiusasiaa ajamaan? Ajattele niitä onnettomia, jotka suoraa päätä menevät kadotukseen…"
"Emmehän me naiset mitään voi…"
"Sinä heikkouskoinen! Me voimme paljon, ja meidän työllämme on siunausta, sillä Jumala on kanssamme. Oletko ajatellut onnettoman miesvainajasi kamalaa kohtaloa… juovuksissa syöstä junan alle ja ruhjoutua…! Eivätkö sinun tuntosi tuskat ole veriset ja hirveät?… Etkö ole ajatellut, että hän meni suoraan helvettiin, heräämätön, uskoton mies?"
Kun en siihen mitään vastannut, sanoi hän:
"Kuinka kovin paatunut sydämesi on, Laila! Eikö tuntosi sano, että se oli sinunkin syysi…?"
"Minunko…?"
"Sinä olit aikonut hänet pelastaa, ja kuitenkin jätit hänet oman onnensa nojaan…"
"On siinä muidenkin syitä, jos minunkin. Koetinhan minkä kykenin."
Kun erosimme ja hyvästelimme, virkkoi hän painavasti:
"Minä uskon, että tuntosi kerran herää… ja olkoon Jumala silloin armollinen sinulle…"
Minua alkoivat jo muutenkin väsyttää hänen saarnansa, ja tuon illan jälkeen en enää viitsinyt mennä kuuntelemaan niitä. Istuin kamarissani sommitellen näytelmääni. Mutta siitä ei näyttänyt tulevan niin hyvää kuin olisin tahtonut. Pyyhin pois ja kirjoitin uudelleen. Mutta aina se vain tuntui ontuvalta…
Minua oli taas alkanut vaivata unettomuus, ja kauheat näyt kiusasivat minua silloinkin, kun sain unta. Lääkäri selitti hermostoni olevan tavattomasti ärryksissä. Minun tarvitsi olla aivan rauhassa, sekä sielun että ruumiin levossa…
Useana yönä olin nähnyt Jouon unissani!
Kauheaa oli nähdä häntä. Hän oli aivan palttinan kalpea, yllään pitkä musta kaapu. Silmät olivat vajonneet syvälle päähän, ja katse ilmaisi tuskaa niin suurta, niin rajatonta. Tuntui kuin sydämeni halkeaisi, kun hän katsoi minuun. Mutta hän ei puhunut mitään, vaikka kyllä näin huulten liikkuvan…
Eräänä yönä, kun pääsin nukkumaan, hän taas tuli unimaailmaani. Ja nyt hän puhui, niin että helposti kuulin. Hirveätä, minkä näköinen hän oli!
"Minähän olen sinun unimaailmasi sulho… olethan itse sanonut", virkkoi hän, ja silloin heräsin omaan huutooni, sillä hänen äänensä kammoksutti.
Seuraavana päivänä paiskasin tuleen vanhan muistikirjani, johon olin Jouon kuoltua kirjoitellut haaveitani. Samaa tietä sai mennä "Jouon kertomuskin".
Nyt luulin päässeeni rauhaan, kun olin hävittänyt viimeisenkin muiston hänestä. Mutta hermostoni ärtyi yhä enemmän, ja vaikka nautin kaikkia mahdollisia lääkkeitä, en saanut öillä unta.
Merkillisintä oli, että minua alkoi yksin ollessa pelottaa, vaikka ennen olin tuntenut suurinta nautintoa saadessani yksin mietiskellä. Välisti en tohtinut sammuttaa lamppua koko yönä, vaan annoin palaa, kunnes aamu alkoi koittaa.
Useana päivänä minun oli pakko olla poissa konttoristakin.
8.
On taas pian joulu.
Niin. Entinen muistikirjani on tuhkana, eikä tässä nykyisessä ole vielä montakaan kirjoitettua lehteä.
Minua on oikein kaduttanut, että poltin muistoni. Olisivat ne saaneet olla tallella, muistona nuoruuteni päiviltä, sillä kyllä ne lopultakin taitavat olla elämäni ihanimpia.
Sairauteni aikana, jota kesti viikon päivät, kävi neiti Saksinen luonani joka ilta. Hän haasteli aina siitä uskostaan, haudantakaisesta elämästä ja kristityn ilosta kuoleman jälkeen. Hän veti esiin syntisyyteni ja osoitti, kuinka kiinni vielä olin elämässä ja turhassa maailmassa viittasi tietä helvettiin, ellen uskolla omistanut Jeesusta Kristusta…
Vaikka tunsin ja tiesin, että hän on oikeassa, en sittenkään saanut täyttä vakaumusta hänen puheistaan, ja vaikka uskoin hänen hyvään sydämeensä ja siihen, että hän rakkaudesta minuun puhui, en tuntenut mitään parantumisen tarvetta.
Eräänä iltana hän alkoi puhua minulle äitivainajastani. Silloin itkin, itkin niin… itkin omaa onnetonta ja ilotonta elämääni…
"Jos kuolema nyt tulisi! Kuinka olisit valmis lähtemään Herran kasvojen eteen?" kysyi hän itkiessäni.
"Mitä minä sitten olen tehnyt, että minua näin piinaat ja pelottelet kuolemalla?… En minä kuitenkaan tämän paremmaksi tule."
Silloin hän jätti minut rauhaan, ja seuraavana päivänä jo kykeninkin työhöni. Lääkäri on kyllä käskenyt minun olla hyvin varovainen, sillä terveyteni on heikko ja hermostoni herkkä. Kuitenkin tunnun jo melko pirteältä; voimattomuus tosin vaivaa vähän iltaisin.
Niin. Joulu lähestyy. Joulu! Muistan sen joulun, jolloin tutustuin
Joukoon…
Kyllä se muisto on sittenkin kaikkein ihanin, kaikkein suloisin. Olin niin nuori ja toivova. Ja Jouko oli lämmin ja runollinen…
Voi, ettei sokea ihmislapsi näe päivääkään tulevaisuuteensa!
Minulle on nyt juuri näinä päivinä tullut niin kaipaava ikävä sinne tuttuun kotikylään. Tahtoisin vielä viettää jouluani entisessä lapsuuteni kodissa. Ovathan siellä kuitenkin lapsuuteni rakkaimmat muistot — ja siellä lepäävät rakkaimmat omaiseni…
Olen nyt kirjoittanut aikeestani siskolleni, joka on emäntänä
Koskenkorvassa. Odotan jännittyneesti, mitä hän vastaa…
Tietysti he ovat kuulleet, mihin tilaan olen joutunut: että koko omaisuuteni on mennyt parissa vuodessa tuhlarin käsissä, että olen joutunut köyhäksi ja jäänyt orvoksi. Ylpeyteni ei kyllä sallisi minun mennä heidän luokseen, mutta onhan minulla säästöjä, joilla voin heille maksaa oloni. Hirveän alentavalta tuntuu mennä köyhänä takaisin siihen kotiin, josta rikkaana on lähtenyt. Mutta enhän ollut itse omaisuuttani hävittänyt.
Mutta Kaisa sanoo varmaankin:
"Kuka käski sinun vielä toisen kerran istua herran kelkkaan, kun kerran yhdestä pääsit erillesi!"
Olen aivan varma, että hän niin sanoo. Siksi raaka ja sivistymätön hän on. Hän osaa kyllä pilkata köyhempiä, senhän kuulin jo lapsena!
Kun nyt tarkemmin ajattelen, olisi minun pitänyt erikseen kirjeessäni mainita, etten pyri heidän vieraakseen, vaan aion maksaa olostani. Ja onhan mahdollista, että he pelkäävät saavansa minut kokonaan elätettäväksensä. On hyvinkin mahdollista, sillä sellaiset ihmiset kuin Kaisa ja hänen miehensä, jotka elävät ainoastaan tavaraa kerätäkseen, kauhistuvat pienimpiäkin menoja.
Tänään viimeistään olisi vastauksen pitänyt ehtiä, mutta sitäpä ei kuulu.
Vihdoin tuli, viikkoa ennen joulua. Sen oli sisar Kaisa kirjoittanut:
Laila sisaremme!
Kyllä olemme kuulleet, kuinka sinun on käynyt. Mutta kyllä sinussa on itsessäsi syytä. Olisit kerrankaan kuunnellut isävainajan neuvoa ja ottanut pastorin mieheksesi, kun kuitenkin vielä menit toisiin naimisiin. Etkö jo saanut kyllääsi siitä ensimmäisestä retkusta, joka juovuksissa kuului junasta pudonneen. Ja sanoivathan kaikki, että juoppo ja maankiertäjä se oli. Ei se sinulle niin kovin rakas liene ollut, vaikka paruit häntä yötä päivää, kun niin pian toisen miehen otit, vielä hullumman ensimmäistä. Saapi ihan hävetä silmänsä ja korvansa täyteen, kun ihmiset kysyvät täällä, kuinka sinä jaksat ja mitä hommaat! Sillä kaikki täällä tietävät, miten sinun on käynyt. Moni on syyttänyt isävainajaakin siitä. Ei olisi pitänyt isän sinua kouluttaa ja hemmotellen työttömänä kasvattaa, vaan komentaa työhön niinkuin meidät muutkin lapset komensi.
Ja kyllä se parasta olisi ollutkin.
Olen kirjeesi sisällöstä huomaavinani, että sinä luulet vielä sinulla täällä olevan perimyksiä. Mutta ei mitään ole. Päinvastoin. Sinun koulunkäyntisi maksoi tuhansia, jotka ovat otetut yhteisestä perinnöstämme, ja kuitenkin olet saanut yhtä suuren osan kuin me muutkin.
Tuskin sinulla täällä olisi jouluna sen hauskempaa kuin sielläkään. Me olemme vuokranneet kaikki liiat huoneet, niin että meillä ei itsellämmekään ole — — —
Tähän asti luettuani heitin kirjeen käsistäni…
9.
Laila oli viettänyt joulunsa Helsingissä — yksin.
Hänellä ei ollut yhtään ainoaa sukulaista koko kaupungissa, eikä hän ollut seurustellut entisten ylioppilastoveriensakaan kanssa, joita vielä oli joitakuita pääkaupungissa.
Lailaa oli tuttavapiiri yleensä alkanut pitää vähän omituisena siitä asti kun hänen miehensä karkasi Amerikkaan. Ennen niin iloinen, kaikkia miellyttävä ja kaikkien suosima komea ja puhelias rouva oli tullut umpimieliseksi, vähäpuheiseksi ja näytti välttävän kaikkien seuraa.
Jos hän jolloinkin tapasi jonkun vanhoista ylioppilaskumppaneistaan ja tämä sai Lailan puhumaan, ei Laila koskaan ottanut puhuakseen entisyydestään, ei kummastakaan miehestään, vaan kertoi mieluummin tulevista päivistään, jolloin hän kuvaili tekevänsä jotakin suurta ja kuolematonta. Parhaille ystävättärilleen hän oli uskonut suurena salaisuutena, että hän valmisteli laajaa murhenäytelmää.
Kun hänen kaiken muun lisäksi nähtiin kulkevan lestadiolaisten kokouksissa ja seurustelevan heidän kanssaan, alettiin häntä pitää epänormaalina.
Joulunpyhinä Laila kävi kovaa taistelua, istuessaan yksin kamarissaan. Koko maailmalle hän oli kiukustunut. Kaisa-sisaren kirje oli vaikuttanut häneen masentavasti, ja hän oli päättänyt, ettei sinä ilmoisna ikänä anna sukulaisilleen mitään tietoa itsestään eikä koetakaan palata lapsuutensa kotia näkemään…
Näinä pitkinä joulunpyhinä, jolloin koko kaupunki iloitsi ja riemu raikui kaduilta ja rakennuksista, istui Laila yhä yksin, vihan ja kostonhimon temmeltäessä hänen sydämessään. Ja vähäväliä hän teki itselleen kysymyksen:
— Kenen on syy, että olen joutunut näin onnettomaksi ja yksinäiseksi?
Eikä kertaakaan saanut siihen vastausta.
Oliko hänessä itsessään syy? Eikö hän aina ollut tehnyt niinkuin oli uskonut olevan oikein? Eikö hän ollut totellut kokeneempia ihmisiä? Oli!
Mutta muut ihmiset ne sittenkin olivat hänen onnettomuuteensa syypäät. Miksi hän kuunteli muita eikä tehnyt itselleen selväksi, kuinka olisi meneteltävä. Ei koskaan ajatellut loppuun mitään asiaa, vaan turvausi juuri tärkeimmässä kohdassa muiden apuun ja teki muiden mielipiteiden mukaan!
Mistä oli häneen tullut tuo pehmeys, tuo saamattomuus? Isä oli vankka ja järkähtämättömän päättävä, luja ja tunteeton kuin kuollut kallio. Mutta äitivainajan sanottiin olleen lempeä ja hiljainen nainen, joka vuodatti salaa kyyneliä, kun tunteeton, kylmä mies loukkasi hänen hellimpiä tunteitaan… Laila ei muistanut äitiään kuin hyvin vähän, ei paljon muuta kuin suuret siniset silmät, joista äiti kuivasi kyyneliä…
Usein hän teki senkin kysymyksen itselleen, miksi ei hänkin, samoin kuin muutkin hänen ylioppilasystävänsä, jatkanut lukujaan. Voisi olla nyt jo hyvässä asemassa, ehkä lääkärinä kuten Niemen Olgakin, joka oli kotipitäjäläisiä. Mutta oli niin kummaa jo kouluaikana, että kaikki pojat rakastuivat häneen, ja kun hän ensi kerran painoi ylioppilaslakin päähänsä, huusivat kaikki:
"Mutta kylläpä sinä olet kaunis, Laila!"
Ja vanhempi väki puhui:
"Joutavaa on noin kauniin tytön ruveta lukujaan jatkamaan… ei vain kauan saa olla naimattomana!"
Toiset olivatkin rumia, muutamat naiset irvikuvia, kuten pojat sanoivat. Ei heitä kukaan pyytänyt kaksin kävelemään eikä kuutamoon haaveksimaan. Saivat totisesti rauhan kaikelta miesväeltä.
Mutta Lailaa ne tavoittelivat, jos mihin meni. Huonot ja hyvät. Ja hauskalta se silloin tuntui…
Mutta mikä oli ollut se voima, joka veti häntä Jouko Varttoon, jolla jo kyllä silloin oli nimet, mutta ei mitään muuta. Sen täytyi olla vain sulaa lapsellista hulluutta ja haavetta… todellista rakkautta se ei voinut olla. Ei ollut Jouossa juuri mitään, joka olisi voinut miellyttää naisen silmää. Mutta ei Lailakaan sitä silloin ajatellut, kuvitteli vain loistavaa tulevaisuutta ja luotti siihen neroon, jota Jouossa kehuttiin olevan…
Kun olisi edes silloin ymmärtänyt kaikelle hullutukselle, rakastumiselle Joukoon ja haaveksimiselle kuuluisan miehen vaimona olemisesta asettaa vastakohdaksi kaikkiturmelevan ja kaikkinielevän viinan, niin ei ikinä olisi Jouon käteenkään kajonnut!
Mutta eihän hän tiennyt, ei osannut kuvitellakaan, että niin lämmintunteinen, hellä ja hyvä mies oli niin langennut juoppo! Eikä ollut Laila koskaan tullut pitäneeksikään juoppoutta niin äärettömänä vikana. Oli ajatellut silloinkin, että se oli Jouollakin vain ohimenevää hurmausta, joka paranisi aivan itsestään.
Mistäpä hän tiesikään juopoista ja juomahimosta. Ei ollut koskaan nähnyt oikeita juoppoja, ja mitä oli kuullut raittiusmiesten puhuvan juoppoudesta, niin ei ollut koskaan saanut vakaumusta, oliko totta vai valetta… Mutta nyt sen tiesi…
"Et ollutkaan orvon ystävä etkä heikon hoivaaja!"
Lailalle muistuivat yhtäkkiä mieleen Jouon kirjoittamat sanat. Hän kävi levottomaksi, ja hänen sisässään poltti. Ja oli kuin joku ääni, joka kyllä tuntui lähtevän hänestä itsestään, mutta kuului aivan kuin muualta, olisi karjaissut:
"Sinä hänet langetit… kevytmielinen letukka!"
Olihan Jouko kyllä puhunut, oli satojakin kertoja, että hän pelkäsi heikkouttaan. Oli sanonut senkin, että kun hänen mielensä meni pahaksi, kadotti hän selvän ymmärryksensä, ja viinanhimo sai silloin semmoisen voiman, ettei häntä mikään estänyt juomasta. Oli aina rukoillut, ettei Laila jättäisi häntä yksinään…
Ja kuta enemmän Laila muisteli, mitä Jouko milloinkin oli sanonut, sitä selvemmin hän alkoi käsittää, ettei hän ollut vähääkään ymmärtänyt miestänsä. Ymmärsikö häntä sitten kukaan muukaan ihminen?
Mahdotonta oli kuljettaa semmoista miestä, jolla ei itsellään ollut minkäänlaista tahtoa! Oliko täyttä selvää ymmärrystäkään!?
Sillä lailla Laila oli silloinkin itseään lohduttanut, kun Hirven kanssa meni kihloihin.
"Hän oli henkisesti ja ruumiillisesti rappiolla; ei hänestä olisi ikinä tullut kelvollista eläjää", oli Hirvi sanonut Lailalle, kun tämä muisteli Joukoa.
Ja kerran, kun Laila oli ratkennut itkemään muistaessaan Jouon hirveää kuolemaa, oli Hirvi lohduttanut:
"Hänen kuolemansa oli ihan tavallinen juopon kuolema. Ei vähääkään huonompi. Semmoisia kuolemantapauksia on aina tapahtunut ja tapahtuu. Eikä käy ketään siitä syyttäminen. Juoppojen se on oma syy…"
Ja kyllä Lailakin myönsi, että niin oli.
Mutta miksi hänen tuntonsa ei sittenkään päässyt rauhaan? Miksi Jouon muisto vaivasi öin päivin ja korvissa aina soi niin kummallinen ääni kuin haudasta tulleena? Varsinkin sen jälkeen kun Hirvi karkasi, oli Jouon muisto alkanut vaivata Lailaa. Kun hän vertasi Hirveä Joukoon, oli erotus hirveän suuri…
Jouko ei olisi tehnyt niinkuin Hirvi teki.
Hän se vasta oli konna ja kelmi!
Voi hirveää!
Mitä hän oikeastaan oli ajatellut mennessään toisiin naimisiin? Sehän tavallaan todisti, ettei hän ollut Joukoa rakastanutkaan, koska saattoi antaa rakkautensa toiselle, jonka ulkonainen kauneus ja sirot muodot miellyttivät.
Pettynyt hän oli kaikessa!
* * * * *
Laila oli alkanut laihtua. Hän tunsi kummallista pahoinvointia eikä saanut öillä unta ensinkään. Kun hän koetti ummistaa silmiään, ilmausi Jouon kalpea haamu heti hänen eteensä, väliin surumielisenä ja itkevänä, väliin juovuksissa, silmät toljottaen päässä ja kasvot kalpeina.
Lopulta hän ei enää jaksanut ollenkaan nousta vuoteelta. Ei tiennyt, mikä oikeastaan vaivasi, mutta semmoinen voimattomuus oli, ettei jaksanut mitään selvää ajatellakaan.
"Yleisen heikkouden" oli lääkäri sanonut olevan.
Palattuaan joulunvietosta maalta riensi neiti Saksinen heti Lailan luo.
Ystävätär ratkesi itkuun, kun näki Lailan.
"Kuinka sinä olet muuttunut parissa viikossa… laihtunut niin hirveästi, ja silmäsi ovat saaneet omituisen kiillon!" sanoi hän Lailalle ja tuli hänen vuoteensa viereen. "Olet kovasti sairas, Laila parka!"
"Sairas olen. Sieluni ja ruumiini ovat yhtenä tönkkinä, etten tiedä toista toisesta eroittaa", puhui Laila, ja hänen ennen kaunissointuinen äänensä soi nyt heikolta ja ikäänkuin vaivaantuneelta.
"Et kyennytkään maalle jouluasi viettämään!" sanoi taas neiti.
"En. Minut on koko maailma hylännyt. Ei kukaan minua rakasta eikä kukaan minua ymmärrä."
Lailan kasvoille ilmausi kova, katkera ilme, ja silmissä leimahti vihan tuli.
"Ei ole Jumala hylännyt, jos ovatkin ihmiset hylänneet. Ei ole Jumalasi lakannut sinua rakastamasta, jos ovatkin ihmiset lakanneet. Kun nyt olet nähnyt, kuinka äärettömän sisällötöntä tämän maailman elämä on, kun olet tullut huomaamaan, ettei koko ihmiselämässä täällä maan päällä ole mitään, mikä tuottaisi rauhaa ja pysyväistä onnea, ja kun olet kokenut, ettei ihmisten rakkauteen ja maailman kunniaan ole luottamista, niin etkö ole tullut ajatelleeksi Häntä, jonka rakkaus on mittaamattoman suuri ja ikuinen? Laila, Laila, kuinka Jumalasi sinua rakastaa! Hän on valinnut sinut lapsekseen, valmistaakseen sinulle iankaikkisen ilon taivaassa. Hän kuljettaa sinua luokseen katkerien koettelemusten ja tuskain läpi, että sinun sydämesi puhdistuisi, sielusi kirkastuisi ja silmäsi aukenisivat näkemään taivaallisen isän kirkkautta…"
Laila peitti silmänsä kädellään.
"Olet etsinyt onnea, kunniaa ja mainetta täältä maailmasta. Elämässäsi on ehkä ollut hetkiä, joina olet luullut olevasi onnellinen. Mutta kuinka pian katoavaa se onkaan ollut ja kuinka kilisevän tyhjäksi on sydämesi ja sielusi jäänyt! Kuinka olet jaksanutkaan elää ilman Jumalasi rakkautta ja iankaikkisen onnellisen elämän toivoa! Luovu pois tästä matoisesta maailmasta, sen pettävistä toiveista ja katoavasta kunniasta… uhraa itsesi Jumalallesi, niin sielusi saa rauhan ja sydämesi tuntee onnen… rupea Jeesuksen Kristuksen morsiameksi…"
"Minun syntini ovat niin suuret… niin suuret…!"
Ja Laila ratkesi katkeraan itkuun.
"Mutta Jumalan rakkaus on miljoonia kertoja suurempi. Ja Jeesus Kristus on sinun syntisi pessyt omalla viattomalla verellään."
Laila tarttui neidin käteen ja itki niin, että kyynelet kostuttivat vuoteen.
"Kumma, kun et sinäkin ole minua hylännyt, rakas, rakas Aurora!" nyyhkytti hän, ja hänen äänensä muuttui lempeäksi.
"Kuinka minä sinut hylkäisin, sillä minä rakastan sinua… rakastan Jumalan töitä sinussa. Näin sinun kärsivän ja pyrkivän… näin, kuinka etsit rauhaa ja onnea elämästä, josta sitä ei koskaan löydä; näin, kuinka harhailit väärällä tiellä… tunsin, että sielusi janosi, sydämesi kaipasi… etkä osannut Hänen luokseen, joka tunsi tuskasi ja kutsui sinua luokseen…"
"Onko taivaassa sijaa tämmöiselle syntiselle?"
"Kaikki, jotka katuvaisina ja syntisinä Herramme tykö huutavat, ottaa Herra omaksensa ja valmistaa niille iankaikkisen ilon. Se ilo ei ole lyhyttä ja pettävää, se on iankaikkista ja onnekasta… ajattele, iankaikkinen ilo ja riemu. Ei mitään jälkiä tästä tomuisesta maailmasta, ei arpia entisestä elämästä…"
Neiti Saksinen istui myöhäiseen yöhön Lailan vuoteen vierellä, lohdutellen ja puhellen itkevälle sairaalle. Hän tuli joka päivä, ja päivä päivältä Laila näytti rauhoittuvan, vaikka ruumiinvoimat kävivät hyvin heikoiksi, niin että hän joinakuina hetkinä pyrki hourailemaan.
Eräänä aamupäivänä, kun neiti Saksinen meni Lailan luo, oli Lailan silmissä kirkas ilme, ja kasvotkin loistivat ilosta.
Kun sairaanhoitajatar oli poistunut, sanoi Laila riemuisasti:
"Minä kuolen niin mielelläni. Olen saanut rauhan. Ei mikään kiinnitä minua enää tähän maailmaan. Olen voittanut senkin…"
"Minkä olet voittanut?"
"Kunnianhimoni. Oli yksi jänne, joka vielä sitoi minua tähän kurjaan elämään… kunnianhimoni. Kuvittelin kykeneväni tekemään jotakin suurta, mutta… niin, minä olen löytänytkin vielä suuremman…"
"Olet löytänyt iankaikkisen elämän!"
"Niin… niin…"
"Ehkä Jumala vielä antaa sinun elää, ehkä vain tahtoi näin sinua omakseen, ennenkuin oli liian myöhästä…"
"En minä tahdo enää elää! Ei mikään kiinnitä minua elämään. Haudan povessa makaavat rakkaimpani: äitini, kantajani, isäni vanha… Siellä on Joukokin… Voi, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi…"
Laila heikkoni päivä päivältä. Ruumiinvoimat katosivat melkein yhtä äkkiä kuin sielunvoimat kasvoivat. Näytti niinkuin olisi ollut vain yksi ainoa jänne, jossa elämä vielä pulppusi. Kun se katkeaisi, olisi elämä lopussa. Mutta heikkonemista seurasi houraileminen, josta hän ei enää selvinnyt. Koko kulunut elämä kangasteli hänen mielessään, ja Jouon nimeä hän mainitsi usein.
Eräänä iltana hän näytti nukkuvan.
"Se on kuoleman unta", sanoi neiti Saksinen.
He olivat jo monena yönä, sairaanhoitajatar ja neiti Saksinen, valvoneet Lailan vuoteen vieressä.
"Voipi hän siitä vielä toipua", toivoi sairaanhoitajatar.
"Ei tähän elämään… Oletteko koskaan nähnyt ihmisen kuolevan?"
"En."
Ja sairaanhoitajatar peitti kalvenneet kasvonsa ja riensi peloissaan pois huoneesta…
Neiti Saksinen polvistui Lailan viereen ja rukoili…
Lailan hengitys oli käynyt raskaammaksi, ja kuului kuin kurkkutorvessa korisisi… Huulet liikkuivat vielä hiljaa, mutta kädet tuntuivat jo kylmiltä… Ja samalla kurkun korina taukosi, kuoleman kalpeus levisi kasvoille, ja ummistaneet silmäluomet painuivat syvemmälle… pää lupsahti rinnalle, huulten vähän auetessa…
"Herra on omansa ottanut", sanoi neiti hiljaa ja pyyhkäisi hiukset kuolleen otsalta.