III
Päivä meni.
Heinärannalla puitiin nyt joka talossa riihiä, paitsi niissä, jotka osuuskuntaan olivat liittyneet ja ruvenneet höyryryskiä vartomaan.
Mattilassa oltiin jo kolmannella riihellä ja samoin Ylipäässä.
»Isosta-Mustasta» nyt puhuttiin pitkin kylää, telefoonit soivat
Heinärannalta Sipillan kylään ja Sipillan kylästä Savukylään.
Mutta ei kuulunut vielä Ison-Mustan tulosta mitään.
Riihimiehet olivat kuin riivatuita: näyttivät tänä syksynä joutuvan puolta pikemmin kuin ennen. Niin ainakin Joosepista tuntui.
Mattilassa oli jo parempi puoli puituna, oli jo ehtinyt uutta viljaansa viedä Ollin-Mikon myllyyn, ja kun Jooseppi eräänä päivänä synkkänä käveli ohi, niin riihimiehet näyttivät uutisleipää ja huusivat: »Joko teillä on uutisleipää?»…
Mutta jo eräänä päivänä tultiin kauppiaasta käskemään Herralan
Jooseppia telefooniin, että tulla pian…
Jooseppi riensi juoksujalassa, ja kun palasi, niin saivat kaikki tietää, että Horslunti on jo takaisin tulossa, ja Iso-Musta tulee perässä.
Samana päivänä alkoi taas sataa. Myllyvettä oli lujasti, ja Ollin-Mikko oli monen talon jauhontarpeesta päästänyt.
Tähän asti oli uskottu, ettei semmoisia koneita olekaan enää näin syksyllä myytävänä, mutta kun huhu levisi, että jo on Horslunti telefoneerannut, niin…
Illalla kokoontui Mikon pirtti täyteen väkeä, Ylipään Vilhemikin tuli.
»Jo kuuluu olevan tulossa», kertoi Vilhemi. »Horslunti on telefoneerannut Herralan Joosepille, että kymmenen vankkaa hevosta pitää olla noutamassa ja kymmenen miestä. No nyt ovat olleet hommissa. Laukkaa ajoi Jooseppi taas Sipillan kylään. Sieltä lähtevät kaikki jäsenet, Suksila, Naattala ja Nettala… ja kuinka monta lähtenee Savukylästä… Jooseppi ei suinkaan lähde…»
»Niinkö raskas rumilus se on!» tuumi Mikko, ja kummailivat sitä muutkin.
»Vaan ennenkuin se on täällä ovat meillä ja Mattilassa riihet puituina», vastasi Vilhemi.
»Niinpä vainenkin», sanoi Mikko, joka nyt piti Vilhemin puolta kaikissa asioissa ikäänkuin kiitokseksi Vilhemille, joka vielä oli luottanut vanhaan riiheensä.
»No lähtikö Ojalainen konetta noutamaan?» tiedusteli hetken päästä
Mikko.
»Sepä tietty! Kuuluu menneen jo…»
»Olisi Ojalainenkin alkanut puida riihiänsä niinkuin ennenkin, niin nyt olisivat jo hyvin lopulla», arveli Eino.
»Kaiketi se nyt luulee hyvinkin vähällä pääsevänsä… Vaan ei raaskinut riihipalkkoja maksaa eikä ruokaa riihimiehille antaa… Mutta mistähän näppääkään rahat? Kuuluu pitävän olla puhtaat rahat osuuskuntaan joka säkilliseltä ja ruuat ja kahvit ryskiväelle… eivät kelpaakaan lampaantalit eivätkä potut palkaksi niinkuin minulle on kelvannut», pauhaili Mikko.
Taas kun olivat hetken vaiti, tiesi Vilhemi sanoa:
»Jos näin sataa, ja tiet pysyvät liejuisina, niin kovalle otetaan ennenkuin semmoisen raskaan koneen saavat tänne…»
»Jopa olisi hyvä, että sataisi vettä yötä päivää!» ilostui Mikko. »Se niille sopisi!…»
»Ja on siinä sitten vielä toinenkin mutta…» lisäsi Vilhemi.
»Niinkö? Olisipa se!…» toivoi Mikko yhä enemmän hyvillään.
»Se on siinä iso asia, että jos syksy näin sateisena pysyy, niin ei tule ryskäyksestä mitään… lyhteiden tulee olla kuivia ja tarvitaan kaunis ilma, muutoin menee moskaksi koko hoito, eikä kuulu kone syövänkään märkiä lyhteitä…»
»Sepä on helvetin hyvä!… Sataapa tietenkin! Kaikki vanhathan ovat jo keväästä asti hokeneet että syksy tulee sateinen… Saapi Herralakin vähän mietiskellä… Ja taitaa olla joulu käsissä ennenkuin Sipillan kylässä ryskäävät…»
Samaa toivoi mielessään Einokin. Ja niin näytti, että kyllä Ylipään Vilhemikin mielellään olisi suonut, että sataisi… tai joku muu vastus poikia kohtaisi… Hän ei saattanut unohtaa sitä, ettei hänelle ollut mitään koneen ostosta sanottu, eikä sitä, että Herralan Jooseppi oli laukkaa sivu ajanut… juuri kuin ei hänellä olisi ollut varaa osaansa maksaa…
Mutta seuraavana aamuna, kun Ylipään Vilhemi nousi riiheen, oli kirkas sää ja maassa kuuraa, niin että vainiot välkkyivät. Rapakot olivat jäätyneet, ja tie näytti kuivemmalta.
Jokohan niitä sentään onnistaa? Jokohan alkavat ilmat kuivaa, että kuitenkin koneensa tänne saavat?
Hän tunsi kuin pettymystä, kun muisteli eilisiltaisia puheitaan Ollin-Mikon pirtillä, ja melkein ikävin mielin alkoi hän latoa lyhteitä riihen lattialle. Kun muu riihiväki oli iloissaan siitä, että tuli monesta aikaa kaunis ilma, niin isäntä ei siihen virkkanut mitään. Näytti olevan pahemmalla tuulella kuin pahimmalla sateella.
Alkoivat takoa vartaillaan.
— Jos nyt ilma näin pysyy — ja voipi hyvinkin ruveta tästä puolin poudistamaan, — niin äkkiä on tie kuivana, ja parissa päivässä on kone täällä, — mietiskeli Vilhemi, ja ajatuksissaan hän takoi yhtä lyhdettä pitkän aikaa sittenkin, kun piika jo mänttäsi toista. — Ja jos niin nopeasti tekee työtä kuin Horslunti on kertonut, niin tällä viikolla, vanh'erkki vie, saa Herrala lyhteensä jyviksi… jos ei vastusta satu… Parina päivänä menevät helpolla Herralankin lyhteet, vaikka paljonkin on… Tällä viikolla ehtii… Ja sillä vauhdilla ne ovat pian Sipillan kylässäkin…
Hän muisti Ojalaista, joka oli heittänyt riihittämisen sikseen ja ruvennut osuuskuntaan…
Hän koetti saada lasketuksi, paljonko Ojalaisen riihenpuinti tulisi maksamaan, ja saatuaan sen selville vertasi hän sitä siihen kuluun, jonka oli koettanut saada laskemalla osuudet ja käyttöpalkat puimakoneella puidusta viljasta. Ja selvää oli — hänen laskunsa mukaan, — että puimakoneella puitu vilja tuli melkein puolta helpommaksi, vaikkei Vilhemi riihilaskuunsa ollut ottanut sitä erää, mikä koitui jokapäiväisestä riihimiesten saunan lämmityksestä, puiden kulusta, ajanhukasta ja saippuasta… Ja häntä melkein kadutti, ettei hänkin rientänyt silloin kun Säkkijärven Ollikin Sipillan kylään nimeään osuuskuntaan piirtämään… Hajamielisenä hän pui riihessä, ja kun ulos sattui silmäämään, oli siellä kauniin kirkas syysaamu, raitis pohjatuuli puhalteli ja maantien rapakot näyttivät kuivuvan…
— Kyllä niitä ainakin onnistaa… taivas on aivan sees… onnistaa niitä, vanh'erkki vieköön!…
Toiset riihimiehet olivat isännän miettiessä keskustelleet, mutta Vilhemi ei ollut kuunnellut, mitä keskenään juttelivat. Mutta nyt otti hänen korvaansa, kun piika-Tilta sanoi:
»Olivat käyneet Sipillan kylän isännät Mattilan isoa ruunaa koneen noutoon ja luvanneet hyvän palkan, mutta eipä ollutkaan Mattila ruunaansa antanut…»
»Sepä oli hyvä, ettei antanut…»
»Kummapa, kun uskalsi olla antamatta, vaikka on velassa Herralalle…»
»Ei se velka siihen kuulu…»
»Kostaakseen se ei antanut…»
»Niinpä tietenkin. Kaikki vankimmat hevoset oli kerätty sekä Sipillan kylästä että Savukylästä, mutta yhtä puuttui… Mutta eipä ollutkaan Heinärannalla niin vankkaa ruunaa kenelläkään kuin Mattilalla… ja luulivat, että kyllä Mattila antaa, varsinkin kun on käsky käynyt Herralan Joosepilta niinkuin Herodekselta ennen…»
»Saapa kuulua, eikö Herrala rupea Mattilaa ahdistelemaan…»
»Saapa vain kuulla…»
Vilhemi kuunteli toisella korvalla piikain puhetta. Olipa Mattilassa kerrankin miestä, kun osasi kieltää, ajatteli hän.
Mutta mustana oli hänellä mieli siihen asti kun rupesivat uudestaan riihtä ahtamaan. Silloin hän tuli iloisemmaksi, sillä taivas kävi puolelta päivin pilveen, ja tuuli kääntyi takaisin itään…
Juuri kun olivat saaneet riihen ahdetuksi saapui siihen Ollin-Mikko mökiltään ilmoittamaan, että nyt saisi Vilhemi tuoda uutisviljaa jauhettavaksi.
Mikon matkassa tuli Varpumäen Mantakin Ylipään emännän kutsusta syysvillaa lampailta keritsemään; kun riihelle ehtivät ja Vilhemin kanssa puheisiin kävivät, niin heti tuli puhe puimakoneen noutajista ja ilmasta ja huonoista teistä…
»Näytti, että alkaa ilma kuivaa», sanoi Vilhemi vieläkin epävarmana taivaalle silmien.
»Ei voi kuivaa vielä», tiesi Mikko varmasti. »Niin kauan kuin minulla rintaa karvastelee, niin…»
»Ei ole pouta lähellä, vaikka aurinko tänä aamuna pilkisti», tiesi Varpumäen Mantakin vakuuttaa. »Varpaanvälit ovat minulla jo kutisseet viikon päivät ja yhä kutisevat… ei ole poudasta tietoa…»
Ja sitten puhelivat, että saapa vain kuulla, kuinka saavat niin raskaan koneen liejuisilla teillä liikkumaan… Kaikin he toivoivat, että osuuskuntalaisia oikein vastustelisi ja tunsivat itsensä nyt varmemmiksi, kun kunkin merkit sadetta tiesivät.