IV
Puimaosuuskunnan perustaminen jakoi kolmen kylän asukkaat kahteen puolueeseen. Toiseen kuuluivat ne, jotka olivat jäseniksi ruvenneet puimaosuuskuntaan, toiseen taas ne, jotka eivät olleet alkaneet jäseniksi. Edellisten johtomies oli tietenkin Ison-Herralan Jooseppi, vaikka yhtä mahtavina pitivät itsensä kaikki Sipillan kylänkin rikkaat. Yhteensä oli parikymmentä taloa yhtynyt kolmesta kylästä ja arveltu oli ja laskettu niin, että kun kylät olivat vierekkäin, ehtisi parissa viikossa kaikkien viljat »ryskätä». Niin oli laskettu, ja mahtavina oltiin. Mutta toisen puolueen isännät hakkasivat riihissään, että pauke kuului kauemmas kuin koskaan ennen, ja koettivat parastaan ehtiäkseen saada viljansa puiduksi kunnes Iso-Musta tulee. Kiirettä pidettiin, ja moni jo ilkkui, että eipä tässä Isoa-Mustaa näy tarvitsevan ja saapi jyvänsä kuivina ja hyvinä heti aittaan. Konetta oli menty asemalta noutamaan, Horslunti oli jo kotiintunut ja kertonut koneen koosta, hinnasta ja sen verrattomasta voimasta ja siitä, että jo sillä valmista tulee. Ojalaisellekin oli sanonut, ettei mene kuin kaksi tuntia, niin oli kaikki puhtaana…
Mutta ilma pysyi tuoreena, ja tiet kävivät yhä liejuisemmiksi. Osuuskuntalaiset noituivat, että jopa tämä nyt on, kun ei ilma kovene, vaikka on kuukin kääntynyt, mutta toiset ilkkuivat takana ja toivoivat, että oikein sataisi…
Riihityö kyllä kävi sateellakin ja se juuri osuuskuntalaisia harmittikin. Viheliäiset ehtivät riihillään saada valmiiksi ennenkuin kone ehtii tullakaan.
Herralan Jooseppi veivaili telefoonia monta kertaa päivässä ja soitti asemalle, jossa konetta hommattiin matkaan.
»Raskas on ja huonot ovat tiet», huusi Joosepille Suksila vastaan.
Mutta tunnin kuluttua oli Jooseppi taas telefoonissa ja huusi:
»No, kuinka käypi?»
»Liikkeellä se on, mutta hitaasti menee», huusi taas Suksita. »Mitä sinä siellä hätäilet? Ei tämä ole mikään helppo kuljetettava…»
Jooseppi kiivastui ja huusi:
»Etkö sinä siellä ymmärrä, että kiire tässä on ja hätäkin kohta kädessä… Mattila, Ylipää ja moni muu ovat kohta puineet lyhteensä… Ymmärrättehän, että alkavat pilkata meitä…»
»Ole nyt… ei tämän kanssa pääse tämän nopeammin, jos ei lakkaa satamasta», kuuli Jooseppi Suksilan huutavan.
Jooseppi kiivastui yhä enemmän.
»Ostakaa viinaa litra mieheen ja lyökää selkään hevosia… Perkelekö siinä on!…»
»On täällä jo maisteltukin», kuului Suksilan vastaus.
Jooseppi odotti sen päivän, mutta aamulla läksi hän taas telefooniin kuullakseen, kuinka pitkälle oli tultu.
Vettä satoi nytkin ja koko raittitie oli pehmeänä vellinä. Kiivain askelin hän käveli ja näki, että Ylipäässä lämpeni riihellinen… Juuri kun ehti kauppiaan ovelle, tuli siinä Vilhemi vastaan ja ehti sanoa:
»Jopa sataa taas kuin saavista… kuinka käy koneen kuljetus?»
Tuiman ja myrkyllisen silmäyksen loi Jooseppi Vilhemiin ja painui sisälle mitään vastaamatta.
Hän sai kauan soittaa ennenkuin Suksilan ääni kuului torvesta:
»Jo ollaan liikkeellä… hyvin käypi… Kun Kirkkovaaralle pääsemme, niin sieltä soitan…»
Hyvillään, naurusuin riensi Jooseppi kotiaan päin, ja näkyi miehen kävelystä, että hyvin olivat asiat. Taivaskin näytti seestyvän, ja tuuli oli kääntynyt pohjoiseen! Hyvä tästä lopultakin tulee…
Kirkkovaaralle kun koneen kanssa ehtivät, on taival jo puolivälissä, ja siitä alkaa kovempi tiekin… Jos hyvin käy, on kone huomenna jo täällä…
Rentona ja hyvillään asteli Jooseppi, takki auki hulmuten ja lakki reuhottaen päälaella.
Mattilassa oli ainakin neljä riihellistä puimatta — sen tarkasti Jooseppi. Riihtä puitiin nytkin. Jooseppi kulki ihan sivu riihen, joka oli maantien vieressä.
Mattila oli itsekin riihessä ja näki riihen ikkuna-aukosta, että jo oli Jooseppi paremmalla tuulella; kävelystä tunsi miehen, milloin oli hyvällä, milloin pahalla päällä.
»No mitäs kuuluu? Joko on Iso-Musta tulossa?»
»Jos hyvin käy, niin huomenna on täällä», vastasi Jooseppi nyt monesta aikaa ystävällisesti naapurilleen. Seisahtuipa hetkeksi riihen kohdalle ja lisäsi:
»Kirkkovaaralla ovat tulossa, ja siitä sitä kyllä ehtii… Siitä tänne kun ovat kovemmat tiet…»
»Ovat paljonkin paremmat…»
»Kohta ne alkavat lyhteet pienetä», sanoi Jooseppi vielä ja silmäsi Mattilan lyhteisiin niinkuin miettien, että etpä ehtinytkään, vaikka parastasi olet pannut.
»Jo se tuli aika maailmaan, kun höyryn voimalla viljatkin puidaan», puhui Mattila. »Taitaa olla hyvinkin voimakas kone…?»
»Onpa se. Emme me varsaa ostaneetkaan. Kahdentoista hevosen voima sillä on, mutta jos lisää panee onkaa ja napauttaa vieteriin, niin kuuluu nousevan kuuteentoista hevosvoimaan…» kehui Jooseppi, eikä Mattila muistanut karskia naapuria nähneensä niin hyvällä kiirillä.
»Mutta jopa on voimakas kone!»
Mattila koetti sen sanoa niin ihmettelevällä äänellä kuin suinkin voi. Ja hyvillään siitä, että Mattila noin ihmettelevällä äänellä ja arvonannolla koneesta puhui, riensi Herrala kotiaan emännälleen asiasta ilmoittamaan ja vartomaan sitä, koska Suksila Kirkkovaaralta soittaa.
Kului tunteja, tuli ilta.
Ei kuulunut kutsua telefooniin, ja Jooseppi alkoi taas pitkästyä ja hermostua.
Lopulta hän läksi kauppiaaseen aikoen taas telefoonilla kysyä.
Hän soitti keskusasemalle ja pyysi »tietä auki» Kirkkovaaralle.
»Halloo!» huusi hän sitten Kirkkovaaralle. »Onko Suksilan isäntä
Sipillan kylästä käynyt siellä?»
»Onko se niitten joukossa, jotka ovat puimakonetta noutamassa?» kysyi räheä miehen ääni vastaan Joosepilta.
»On kyllä», huusi Jooseppi. »Joko kone on Kirkkovaaralla?»
Räheä-ääninen mies nauroi.
»Tässä on juuri muuan mies, joka kertoi, että vasta ovat tulossa Heikin mäessä, penikulman päässä. Täällä sataa, ja tiet ovat kauhean kuoppaiset. Viinoissakin taitavat olla…»
Siihen asti Jooseppi kuunteli, mutta sitten hän vimmastui ja paiskasi telefoonin kiinni.
Helvetti kuitenkin!
Kun hän pääsi kotia, valjasti hän heti hevosen kiesien eteen ja läksi ajaa karauttamaan Kirkkovaaralle päin. »Siitä ei muuten mitään tule, jos en minä sinne lähde», sanoi hän lähtiessään emännälle.
Samana iltana levisi koko Heinärannalla huhu, että jo ovat tulossa, voivat ehkä jo yöllä ehtiä kylään. Kirkkovaaralta on Suksila telefoneerannut jo puolen päivän aikoina, että siellä ovat jo tulossa.
Varpumäen Manta oli kuullut sen Mattilan piialta ja riensi uutista kertomaan Ollin-Mikollekin. Kylän raitilla näkyi jo ihmisiä liikkeellä, jotta näkisivät, minkälainen oli se Iso-Musta, jolla oli niin verraton voima ja joka oli niin kumma ja komea.
»Jo Iso-Musta tulee tänä iltana», huusivat pikkupojat, ja joku täysi-ihminen kysyi Mantalta, joko Manta oli kuullut, että Iso-Musta tulee.
»Jokohan ehtinee…» sanoi Manta.
»Kirkkovaaralla ovat jo aamulla olleet tulossa… Ja Herralan isäntä on jo mennyt vastaan.»
Manta riensi Mikon pirtille sanomaa viemään. Mikko oli juuri myllystä tulossa, jauhoissa naamasta asti.
»Sama, saakeli vie, on minulle, tuli eli ei. Minuun ei kuulu koko rumilus», vastasi Mikko äreästi. Mutta näkihän Manta, että utelias olisi Mikkokin tätä uutta kummitusta näkemään, vaikka toista puhui. Ärähtäen painui Mikko mökkiinsä ja veti oven kiinni. Mutta Manta käytyään mökillään ja vielä Repo-ojan varrella muillekin Ison-Mustan tulosta ilmoittaen, riensi takaisin kylälle uteliaisuuttaan tyydyttämään.
Mikko jäi pirttiinsä. Ja vaikka hän koetti uskotella itseään, ettei Ison-Mustan tulo eikä olo häneen koskenut eikä häntä liikuttanut, oli hän kuitenkin sangen utelias. Mutta niin hän päätti, ettei hän katsomaan lähde, vaikka kaikki muut menisivät, — vaikka rovastista asti.
Hän asettui kuitenkin ikkunan pieleen, josta näki alas kylälle pitkän matkaa, ja varsinkin sopi Herralan riihikartano näkymään Mikon ikkunaan aivan selvästi. Näki maantien ja kujatien, joka maantiestä kääntyi riihelle. Ei ollut muuta edessä kuin Mattilan heinälato… Siitä sen näkisi ikkunastaan, kun tulee…
Ihmisiä siellä näkyi liikkuvan tiellä edestakaisin, seisoskelevan tienhaaroissa ja pihakujilla niinkuin olisi ollut käräjien aika ja kolarilaisten viinanmyyntiasiat oikeuden tutkittavina. Mikko pani piippuunsa ja katseli.
— Onkohan Ylipään Vilhemikin niin hullu, että menee katsomaan? Ei suinkaan. Luulevat, että ollaan hyvinkin uteliaita… Vaan ei lähde tämä poika ja siitä saavat ymmärtää… se niille on paras kosto, kun ei ole tietävinäänkään…
Mutta ei hän kuitenkaan malttanut olla kylälle tähystelemättä. Ja kun väki alkoi alaspäin mennä, tuli hänelle semmoinen hoppu, ettei malttanutkaan pysyä enää sisällä, vaan läksi ulos…
— Jo taitaa perhana olla tulossa, koska alaspäin näkyvät lähtevän…
Menisivätkö vastaan?
Pirtin päästä, johon Mikko asettui, ei kuitenkaan nähnyt sen pitemmälle kuin ikkunastakaan…
Tieltä kuului kuin huutojakin ja hurraamista… kuului perhana vie…
Mikko alkoi kuin hätäillä. Olisi se perhanan soma nähdä sittenkin!
Yhtäkkiä vilahti hän tikapuita pitkin pirttinsä katolle, nousi harjalle ja koetti katsella…
Mutta juuri kun hän parhaillaan teroitti katsettaan pitkin tietä aina kylän päähän asti, johon katolta näki, ilmestyi Ylipään Vilhemi myllyltä päin Mikon pirtille ja näki miehen katolla. Mikko ei häntä nähnyt, kun selin oli.
Mutta kun hän sitten vilkaisi taakseen ja näki Vilhemin häntä sinne katolle katselevan, häpesi hän niin heikkouttaan, että oli kompastua pää edellä alas.
»Mitäs Mikko katselee?»
»Tässä… tuota… tämä savupiippu…»
Sitten hän tointui sen verran, että alkoi laskeutua alas.
»Reikä tullut ihan vesikaton rajaan», selitti hän maahan tullessa.
Vilhemi ei ollut mitään huomaavinaan, kysyi vain, joko hänen jyvänsä ovat jauhoina, johon Mikko vastasi:
»Juuri tuossa tuokiossa ovat jauhoina.»
Ja Mikko päätti, ettei Ylipää kaikeksi onneksi ollut huomannut, mitä varten hän katolle oli kiivennyt.
Mutta eivät ehtineet monta sanaa muusta puhua, ennenkuin kääntyikin keskustelu Isoon-Mustaan, jota varrottiin.
»Sitä nyt vartovat niinkuin ennen, kun keisaria odotettiin», sanoi
Mikko.
»Niin näkyvät tekevän», sanoi Vilhemi.
»Niinkuin ei tuota kummaa ehtisi vähemmälläkin nähdä», lisäsi Mikko.
»Joo… ja mitäpä siinä on katsomista niillä, jotka eivät kuulu osuuskuntaan», siihen Vilhemi sanoi.
Mutta kumpikin he kuitenkin katsoivat sinnepäin, josta tiesivät
Ison-Mustan tulevan.