V
Mutta ei kuulunut Isoa-Mustaa sinä iltana eikä vielä yölläkään.
Ei vielä seuraavana aamunakaan. Mutta puolenpäivän aikana tuli muuan rahtimies kauppiaaseen, juorumus ja kaikki tietävä Ruusunperin Anshelmi, joka ikänsä rahtia oli vedättänyt.
Ja Anshelmi tiesi kertoa, missä Iso-Musta oli tulossa, ja paljon muutakin asiaan kuuluvaa.
Kirkkovaaralla oli roikka ollut, kun Anshelmi sivu oli mennyt! Siinä oli levähdytetty hevosia. Miehet olivat istuneet pirtissä ja tehneet puolikuppisia. Oli tarjottu Anshelmillekin, joka, kun vanha viinamies oli, ei malttanutkaan lähteä kuormineen, vaan jäi siihen maistelemaan ja pörräilemään. Jopa oli tullut kirkkovaaralaisten isäntäin kanssa tinka siitä, ettei kone niin voimakas olekaan kuin asiaan kuuluvat sitä kehuivat ja kun vähin viinoissa oltiin molemmin puolin, niin ei helpottanut väitteestään kukaan hiventäkään… Silloin johtui jonkun mieleen, että olisi koettaa…
Masinisti oli matkassa, koneöljyä oli, kaikkia oli. Ja miehet rohkeimmillaan hutikassa.
Kirkkovaaran Penjaamilla, kahvilan isännällä, olivat elot puimatta, tuossa olivat ihan lähellä. Päätettiin laskea koneeseen ja näyttää kirkkovaaralaisille, minkälainen voima heidän Isolla-Mustallaan oikein oli. Tuumasta toimeen!
Äkkiä oli höyry päällä ja vihellettiin merkiksi, että nyt aletaan…
Sitä kummaa oli Anshelmikin katsonut eikä ollut malttanut lähteä ennenkuin kaikki kahvilan Penjaamin lyhteet olivat olkina ja ruumenina ja jyvät säkeissä…
Siinä oli porvarin puoti täynnä kansaa, kun Anshelmi jutteli.
»Ja on pedolla — sillä Isolla-Mustalla — sentään semmoinen voima, että hirvittää», jatkoi Anshelmi. »Ei siinä mennyt päälle puolen tunnin ennenkuin Penjaamin lyhteet olivat puituna. Mutta se onkin — tämä Heinärannan Iso-Musta — puolta numeroa parempi kuin on koko Suomen maassa… tämä on ensimmäinen, kuulinma, koko Suomen maassa, niin vankka kone… Voi riivattu kuitenkin, kun sen hampaissa lyhteet pienenivät… Mutta olivat siinä miehetkin sillä päällä, että rohkenivat antaa mennä…»
»Kummapa, kun niin uskalsivat», kummaili kauppias. »Eivät suinkaan
Sipillan kylän miehet, kristityitä miehiä, ainakaan maistelleet.»
»Eivät siinä joutaneet uskonasioitaan muistelemaan Sipillan kylän miehetkään… Suksilakin lauleli maallisia lauluja ja oksenteli… Naattala teki muun ruman työn, jolle toiset nauroivat… Selvimmät miehet sentään olivat Herralan Jooseppi ja Nettala, vaikka heitä aina viinamiehiksi on haukuttu …»
Mutta sen tiesi Anshelmi sanoa, että kohta ovat täällä, Mallikylässä ovat tulossa.
Äkkiä levisi huhu ympäri kylää, mitä Ruusunperin Anshelmi oli kertonut.
Ollin-Mikko, Ylipää ja muut saivat vettä myllyynsä, varsinkin kun huhut lisäsivät, että kone siinä koekilpailussa oli särkynyt.
He ehtivät vielä saada yhden riihen puiduksi ennenkuin kone saapuisi… ja sitä he olivat toivoneetkin… Hyvin ainakin käy, ja yhä näyttää sateisia ilmoja riittävän!
Riihimiehetkin olivat kaikin hyvillään, mutta osuuskuntalaiset kirosivat.
Ja siitä, että Sipillan kylän kristityt miehet olivat viinoja maistelleet, nousi Heinärannan uskovaisten parissa hirveä hälinä.
Alatalon vanha vaari, joka oli totisesti herännyt mies ja muisti kesänaikanakin raamattuaan lukea, puhui: »Uskon asiat ovat jääneet sivuasioiksi niin tässä Heinärannan kuin Sipillan kylässäkin. Harvoin kokoonnutaan yhteen seuroja pitämään, ja kesäaikana eivät kristityt muista maallisilta toimiltaan Jumalaansa. Onko kumma sitten, että piru pääsee ja saapi olla liikkeellä. Sipillan kylän miehetkin ovat rikastumisen hengessä eikä heidän heräyksensäkään ole niin syvää ollut. Maailma on paatunut ja yhä enemmän paatuu. Siitä asti kun tännekin päin alkoi koneita ilmestyä, on paatumus, laiskuus ja jumalattomuus lisääntynyt.
»Totinen mies oli Suksilakin silloin vielä, mutta sitten kun osti niittokoneen ja rupesi karja-antiansa meijerissä käyttämään, on vähitellen kallistunut vähäuskoiseksi ja nyt jo ryyppää viinaa niinkuin muutkin uskottomat. Samoin on käynyt Naattalallekin… Ja olkoon nyt tämä heidän suuri lankeemuksensa opiksi ja varoitukseksi kaikille, jotka höyryn voimalla aikovat viljaansa puida. Ei Herra salli, että semmoisilla vehkeillä hänen antamaansa viljaa mäiskitään. Ja sen vuoksi on Hän nyt saattanut lankeemuksen tielle kaksi omaa palvelijaansa, Sipillan kylän Suksilan ja Naattalan… Kuka käski ja viekasteli heitä kaiken maailman masiinoja ostamaan? Perkele, että hän heidän sielunsa saisi vahinkoon… Haha!… Niin on!»
Niin päätteli Alatalon vanha vaari, totisesti herännyt mies.
Vaarille huomautettiin, että niin kelpo miehet kuin Suksila ja Naattala voivat vielä kohota lankeemuksestaan, pyytämällä anteeksi ja luvaten tehdä parannuksen. Mutta sitä ei vanha vaari ottanut uskoakseen.
»Viimeinenkin uskonkipinä on sammunut, kun kaiken muun lisäksi ostivat sen jyvien pilaajan», sanoi hän.
Ne uskottomat, jotka eivät kuuluneet osuuskuntaan, iloitsivat ja ilkkuivat toisten lankeemuksesta melkein yhtä paljon kuin siitäkin, että yhä satoi ja kone oli raskas kuljettaa.
Ylipään Vilhemi sai viimeiset lyhteensä riiheen, ja vähissä olivat jo muissakin taloissa.
Tiellä tapasi Vilhemi, joka oli lähtenyt raitille hengenheimolaistensa kanssa iloitsemaan Sipillan kylän isäntien lankeemuksesta, Ollin-Mikon, joka naurusuin nyt puheli ja Vilhemiä kuin sukulaisenaan piti.
»Mitäs kuuluu, Mikko?» kysyi Vilhemi, naurusuin hänkin.
»Kummia kuuluu», nauroi Mikko. »Jo Sipillan kylän rikkailta, kuulemma, on usko otettu… Arvaa sen, kun Suksila ryöttiä lauluja laulaa ja oksentelee ja Naattala… ha, ha, ha.»
»Ha, ha, ha», nauroi Vilhemikin.
Mikko liittyi Vilhemin seuraan ja he läksivät yhdessä Mattilaan päin.
Mutta kun he ehtivät kauppiaan kohdalle, tulla vihmoi Ounas-Matti, hänkin osuuskuntalainen, kauppiaasta, hyvillään ja takki auki.
»Mallikylässä ovat jo tulossa… ennen kun pimeä ehtii, ovat jo tässä kylässä», sanoi hän.
Ylipään Vilhemi ja Ollin-Mikko menivät vähän hämilleen.
»Mitä puheita ne olivat, kun kerrottiin, että olisi Kirkkovaaralla mennyt rikki?» kysyi Vilhemi.
»Ei se ole kun Ruusunperin Anshelmin valheita», tiesi Ounas-Matti.
»No sitten: oliko perää siinä Suksilan ja Naattalan asiassa?» tiedusteli Mikko.
Siihen ei Ounas-Matti vastannut, mutta sen sijaan sanoi:
»Jo alkavat kohta lyhteet pienetä.»
»Jopa nuo ovat minullakin viimeiset riihessä», ilmoitti Vilhemi, mutta Ounas-Matti ei ollut sitä kuulevinaankaan, läksi kiivasta kyytiä kävelemään Herralaan päin. Vähän noloina seisoivat Mikko ja Vilhemi tiellä.
»Satamaan se siitä taas rupeaa», sanoi Mikko.
»Niinpä näyttää», vastasi Vilhemi, taivaalle katsellen.
»Ei käy 'ryskääminen', jos sataa…»
»Ei käy…»
Ja sitten he erosivat, omalle haaralleen kumpikin.