VI
Seuraavana aamuna oli kaunis ilma. Yöllä oli ollut niin pakkanen, että myllyn portaat olivat jäähienon peittämät. Rännien suupielissäkin riippui jääpuikkoja.
Mikolla oli ollut mylly istumassa koko yön. Semmoista kummaa ei ollut ennen hänen eläissään tapahtunut, että hänen myllynsä näin syysjauhatuksen aikana olisi joutunut istumaan öilläkään.
Mutta nyt oli tapahtunut. Ja syy oli selvä: eivät olleet osuuskuntalaiset saaneet viljaa, kun puimakonetta vartoivat. Ja ne, joilla oli riihikuivaa viljaa, olivat jo syystarpeensa saaneet jauhatetuksi. Ja selvää oli myös, että Mikon myllynjauhatus-ansiot tulivat tänä syksynä olemaan enempää kuin puolta pienemmät kuin muina syksyinä. Sillä vaikka ryskimiehet — puimaosuuskuntalaiset — koettaisivatkin kuivata viljansa mahdollisimman kuivaksi, ei hän millään hinnalla ottaisi semmoista viljaa jauhatettavakseen, vaikka rahassakin palkan maksaisivat. Kun siihen lisäksi tuli se, ettei riihenpuinnilla nyt ollut saanut yhtään kappaa ja sitävastoin muina syksyinä olivat riihipalkat nousseet täyteen tynnyriin, usein ylikin, niin Mikkoa alkoi huolettaa talvileivän saanti. Ja vielä: Eino, joka ennen muina syksyinä riihipalkoista keräsi talvileivän apua, ei nyt koko syksynä ollut saanut kuin kaksi vaivaista kappaa Ylipään riihenpuinnista. Mikä tulisikaan neuvoksi, kun talvi oli tulossa? — Leivän vei suusta! — ajatteli Mikko. Hän pani myllyn käymään, sillä vielä oli vähä Ylipään viljaa jauhamatta. Kun sen saisi jauhatetuksi ja pussillisen, jonka Varpumäen Manta oli edellisenä iltana myllyyn kantanut, niin silloin olisivat kaikki jauhettuina ..
Alakuloinen oli Mikon mieli, mutta ilma oli kaunis ja taivas kirkas, vaikka sakea syksyn usva vielä peitteli alhaalla joen rannalla olevia kylän taloja. Niistä ei vielä näkynyt tänne Reposaaren laitaan muuta kuin kattoja ja savupiippuja.
Mutta parhaillaan kun Mikko myllyltä oli mökilleen mietteissään kävelemässä, vihlaisi ilman halki kimakka, vihainen ja kirkuva vihellys, vihloi pitkään, että korviin otti… Se tuntui tulevan jostakin hyvin läheltä usvan seasta, vaikkei Mikko saanut selvää mistä. Hän säpsähti ensin, mutta sanoi sitten ääneensä: »Mikä helvetti siellä niin kirkuu!» Mutta kauan hänen ei tarvinnut odottaa ennenkuin kuului toinen vihellys, vielä vihaisempi, vielä kirkuvampi kuin äsken… Se kierteli kuin riivattu pitkin vaaroja, että ilma helisi…
Paksu usva alkoi samalla haihtua ja hälvetä, kylä taloineen ilmestyi yhtäkkiä näkyviin ja ääniä alkoi kuulua…
— Iso-Musta… ja saatana! — hoksasi nyt Mikko ja tieltä, johon vihellyksen kuultuaan oli töksähtänyt seisomaan, rohkeni hän lähteä kävelemään mökilleen päin. Mutta mökin nurkkaan hän seisahtui. Kylän raitilla kulki ihmisiä Herralaan päin, jotkut juoksivatkin. Ääniä ja huutoja kuului, vaikkei Mikko eroittanut sanoja. Herralan riihikartanoon paistoi aamuaurinko heleän kirkkaasti ja Mikon silmä otti suuren, mahtavan näköisen mustan kummituksen, joka körötti aivan riihen rappusten edessä ja jonka kiiltävä pinta välkkyi auringon valossa… Siitä nousi sankkaa mustaa savua ja kuului jylkytystä ja pihinää ja ryskettä. »Piiiiii!» kuului taas pitkään, nyt kolmannen kerran. Ihmisiä kiirehti Herralan riihelle päin, ja Mikko oli tuntevinaan Ylipään Vilhemin, joka puseroillaan ja lakki takaraivolla mennä viuhtoi muiden joukossa. Jo vihelsi neljännen kerran!
Mikko tähtäsi riihelle suureen mustaan koneeseen, jonka puhkuminen kuului selvästi.
»Hei, Mikko! Tuleppa Isoa-Mustaa katsomaan!»
Virnemäen Heikki, naapurimökin mies, löi mennessään Mikkoa olalle ja kiirehti Herralan riihelle, oikaisten suoraan poikki Ojalaisen ja Törmälän Serafiinan vainion, pikemmin ehtiäkseen näkemään.
Mikko seisoi paikallaan. »Vai jo ainakin saivat sen tänne!» Mutta kylläpä onkin iso ja kiiltävä! Hän oli melkein lähtemäisillään Virnemäen Heikin perään, mutta sitten muisti, ettei hän… vaikka kaikki muut… vaikka papista asti…
Kun hän hetken vielä katseli, rynnistivät kaikki Repo-ojan varrella asuvat ihmiset, lapsista alkaen, Herralan riihelle… Varpumäen Manta kävellä roivi eilimmäisenä ja oikaisi samoin kuin Virnemäen Heikkikin poikki Ojalaisen ja Törmälän Serafiinan vainion.
»Mikko hoi! Iso-Musta on tullut!» huusivat Virnemäen pojat Mikolle.
»Lappakaa hiiteen huutamasta!» ärähti Mikko, ja nyt hän painui pirttiinsä.
»Hulluja, kun tuonne nyt juoksevat, niinkuin…»
Mutta itselläänkin oli hänellä niin kova halu, että asettui ikkunan pieleen katsomaan.
Ja itsekseen hän puheli:
— Jo panevat onkaa päälle… höyry ja savu nousee… lyhteitä liikutellaan… jo jymisee ja hyrrää… Nyt on käynnissä… nyt… Mutta jopa pitää olla siinä hopussa työmiesten… niinkuin henki menossa liehuvat… ja yhä karttuu väkeä joka haaralta… hyvä isä sentään, kun on väkeä niinkuin pilveä… mustana koko riihen ympärystä… Piru vieköön… Koko päivän pysyi ilma kauniina. Ja pitkin päivää kuului Mikon korviin koneen jytinä, hyrinä ja rumsutus, kuului huutoja ja melua, näkyi kuinka väkeä tuli ja meni…
Ne, jotka palasivat, kertoivat Mikolle kuinka merkillinen laitos Iso-Musta oli, kuinka voimakas ja kuinka puhdasta jälkeä teki ja kuinka nopeaan siinä lyhteet pienenivät. Mutta Mikko ei sanallakaan ilmaissut ihmettelyänsä. Hän taisteli kuin mies uteliaisuutta vastaan ja murahti vastaan, kun toiset kehuivat. Ja viimein jälkeen puolenpäivän kerrottiin, että jo ovat rovasti, nimismies ja lukkarikin käyneet katsomassa Isoa-Mustaa. Ihmetellen ja naurusuin olivat katselleet, ja Horslunti, joka kaikki tiesi ja ymmärsi, näytteli ja selitti, mikä minkin seulan ja rustingin pani liikkeelle… Mutta ei lähtenyt Mikko sittenkään. Hammasta purren ja piippuaan poltellen noitui hän ja oli vihassa koko maailmalle.
Mutta oli kylässä toinenkin mies, joka ei rientänyt Isoa-Mustaa katsomaan. Ja hän oli Alatalon vanha vaari, totisesti herännyt mies.
Hän kulki Herralan ohi juuri silloin kun väkeä lappoi konetta katsomaan. Ja keppiään puistaen luki hän kirouksia ja tuomitsi kaikki kadotukseen… ennusteli maailman lopun tulevan hyvin pian tai ainakin satavan tulta ja tulikiveä tämän Heinärannan, Sipillan ja Savukylien päälle, niinkuin ennen Sodoman ja Gomorran, päälle… Sillä Herra ei salli, että Hänen antamaansa teräistä viljaa tuommoisen mustan, uskomattoman maailman härän kitaan syydetään…
Mutta hänen tuima katseensa, kiivas kepin heiluttamisensa ja ankara, raskas ennustuksensa ei näyttänyt vaikuttavan sivukulkijoihin mitään…
Ja siitä päätti vanha vaari, että maailma jo oli niin paatunut, ettei ollut enää puhettakaan ihmisten pelastamisesta.
Mukisten, keppiään heristellen Herralan riihelle päin, josta lakkaamatta kuului vihellys, jyskytys ja pauke, hän käveli, katseessa tuima, tuomitseva ilme.
Oikullinen on syksyn taivas. Kun ilta tuli, kävi taivas taas pilveen, vaikka koko päivän oli ollut auringon paiste. Ja illemmalla alkoi sataa…
Hyvin oli onnistunut puinti Herralassa, vaikkeivät lyhteet olleet tosin kuivia. Kaikki osuuskuntalaiset iloitsivat ja sanottiin, ettei mene monta päivää ennenkuin on Heinärannalla kaikki ryskätty ja pian siirtyy Iso-Musta Sipillan kylään.
Ja vaikka Ylipään Vilhemillä oli viimeinen riihi lämpiämässä ja vaikkei enää muissakaan taloissa ollut monta riihellistä ulkona, alkoi heistä tuntua, että Iso-Musta sittenkin taitaa olla semmoinen värkki, joka tekee mullistuksen »olevissa oloissa».
Se oli nyt nähty Herralassa eikä siitä voinut olla eri mieltä kukaan, joka oikein tahtoi puhua.
Eikähän siinä mitään ihmettelemistä ollut, että osuuskuntalaiset nyt iloitsivat. Sipillan kylän rikkaat, jotka hekin olivat koko päivän olleet Herralassa näkemässä, kuinka Iso-Musta täyttää lupauksensa, ajoivat illan tullen takaisin kyläänsä ja hihkaisivat, kun ajoivat Ylipäästä sivu. Ja anteeksi oli annettava sekin, että Herralan Jooseppi hyvillään ja ylpeänä karjaisi Mattilalle, joka pyrki liian likelle:
»Pois siitä… asiaan kuulumattomat!»
Ja niin riemuissaan oli Ojalainenkin, että kun palatessaan kohtasi
Ollin-Mikon myllytiellä, niin näppiä löi Mikon nokan alla ja karjaisi:
»Mitäs Mikko nyt sanoo 'Isosta-Mustasta'?»
»Elä helvetissä siinä leventele, mies… Tierauha tässä antaa pitää… Katsokaa päältä, ihmiset, kun survoo ja tyrkkii naamaan… syyttömästi ja keskellä tietä!» Mutta toisena aamuna sataa tihuutti taas. Kulmat kurtussa ja vähäpuheisena oli Herralan Jooseppi aamuvarhaisella, kun työväki saapui työhön.
»Kuinka käynee, kun näin sataa?» arveli eräs työmiehistä, Varpumäen
Penjaami.
»Hyvin se käypi», ärähti Jooseppi. »Kyllä Mustalla voimaa on. Lisätkää puita! Joutukaa! Missä masinisti on?»
Pian oli höyryä, että alkamaan päästiin. Kone vihelsi, että kauas kuului, vaikka paksu ilma oli. Puhalteli ja tuhisi ja näytti, että menestys sillä on…
Mutta yhä satoi, ja märkiä olivat lyhteet. Joutilasta väkeä alkoi taas kokoontua niin, että pian oli mustana koko riihen ympäristö. Saapui siihen poliisikin ihmettelemään.
Ja hyvin näkyi leikkaavan, vaikka märkiä olivat lyhteet.
Jooseppi huusi, että antaa mennä vaan, että ei se ole varsa, joka on vetämässä, se on täysi-ikäinen…
Mutta silloin eräästä seulasta napsahti käsivarsi poikki ja muuan mutteri lensi suoraan ruumenenkantajalle silmään…
»Topp!… topp!…»
Kone pysähtyi ja masinisti ilmoitti, että laakerit kuumuvat… ja ettei sovi enää panna käymään ennenkuin korjataan… Siinä meni se päivä.
Toisena päivänä yritettiin taas, vaikka sadeilma oli. Sipillan kylän asukkaatkin olivat tulleet kuulemaan, kuinka oli käynyt.
»Oll reit vain!» sanoi Jooseppi ja käski panna liikkeelle.
Mutta silloin irtaantui yhä useampia muttereita, ja taas katkesi muuan käsivarsi… »Topp!… topp!…»
Taas korjattiin, ja siinä hommassa meni se päivä. Sitten tuli poutapäivä, mutta kone oli jotenkin joutunut epäkuntoon, niin ettei päästy alkamaankaan.
Ja väkeä oli nyt kokoontunut enemmän kuin koskaan ennen. Siinä nauroivat ja viisastelivat ympärillä. Siihen saapuivat, Joosepin mieliharmiksi, vielä Ylipään Vilhemi ja Mattila, jotka molemmin jo olivat riihensä puineet ja nyt rentoina miehinä katselivat, miten osuuskunnan miehille alkaa käydä.
Jo oli Ollin-Mikkokin lähtenyt liikkeelle ja siinä nauraa kikatteli ja oli olevinaan sukkela puimakoneen kustannuksella…
Otsa julmissa rypyissä siinä Jooseppi hikipäässä puuhaili ja masinisti voiteli. Kone tuhisi ja pihisi, mutta matkaan ei lähtenyt…
»Ha, ha, ha!» nauroi Ollin-Mikko, niin että silmiin vesi kihosi.
»Taitaa olla tenimys», pisti Ylipään Vilhemi.
»Tenimys ja potkuri, ha, ha, ha», nauroi Ollin-Mikko. »Olisi lyödä läimäyttää piiskalla.»
Muutkin ympärillä seisovat siinä nauroivat ja tirskuivat ja joku jo ennusti, että taitaa joulu saavuttaa ennenkuin Sipillan kylässä ehditään puintihommaan.
Jooseppia oli jo ennen harmittanut se, että väkijoukko pakkausi niin lähelle katselemaan, mutta nyt, kun hän joukossa lisäksi näki Ylipään, Mattilan ja Ollin-Mikon, nousi hän täyteen vimmaan.
»Helvettiin joka sorkka minun maani päältä!» huusi hän, että ilma lauloi. »Pian! Tässä ei olla velkaa kenellekään! Pois!»
Ollin-Mikko, joka oli arkaluontoinen, säpsähti heti ja lähti sanaa sanomatta astumaan omaan mäkeensä.
»Minä opetan tässä viisastelemaan ja nauramaan, perhana vie!» uhkasi Jooseppi vielä siksi kovalla äänellä, että Ylipään Vilhemi ja Mattila hyvin kuulivat, vaikka olivatkin jo pois menossa.
Vähitellen siitä hajaantuivat muutkin, ja kiroten jätti Jooseppi
Ison-Mustan siihen riihen eteen yksinään kököttämään.