VII
Horslunti, joka oli koko pitäjän viisas ja kaikkitietävä ja kaikkihoksaava mies, tuli nytkin avuksi. Sillä Horslunti se olikin se mies, joka lähimmäistensä ja koko pitäjän asiat niin maalliset kuin hengellisetkin hoiti ja toimitteli. Hän, asianomaisen eläessä, hoiti tämän asiat kaikissa oikeuksissa, valitti ja vetosi, oli puhemiehenä ja puhui häissä ilon ja onnen päivistä ja sai säännöllisesti olla kummina ensimmäiselle lapselle. Ja kun asianomainen vihdoin kuoli, piti hän pesänkirjoituksen ja haudalla kauniin puheen…
Niin. Sanalla sanoen hänen hallussaan oli asianomaisen elämä ja kuolema.
Ja hänen, Horsluntin, puoleen kääntyi Herralan Jooseppikin nyt taas, niinkuin oli monesti ennenkin täytynyt kääntyä. Asia oli kamala ja hoppu oli. Syksy kului, riihimiehet riemuitsivat, ja toiset osuuskuntalaiset vartoivat vuoroaan. Ja kone seisoa jomotti kuin musta kummitus riihen edessä.
Eikä tarvinnut Joosepin turhaan nytkään Horsluntin puoleen kääntyä. Aina Horsluntilla hyviä neuvoja riitti, aina hoksasi, kuinka oli tehtävä.
Koetettiin vielä seuraavana päivänä saada Isoa-Mustaa liikkeelle, mutta se ei lähtenyt, tuhisi ja pihisi vain kuin mikäkin käärme. Ei ollut niin viisasta miestä, joka olisi vian löytänyt. Ja aika kului, riihimiehet takoivat kuin tuskassa saadakseen viljansa puiduksi. Ja Iso-Musta yhä seisoi joutilaana.
Hoppu ja hätä tuli. Riihimiesten naurua ja pilkkaa ei jaksanut kärsiä kukaan syntinen ihminen.
Silloin Horslunti sähkötti sinne, josta koneen oli ostanut ja josta oli luvattu samaan maksuun neuvoja antaa, näin:
»Kone joutunut epäkuntoon. Riihimiehet pilkkaavat. Mitä on tehtävä?
Terveisiä!
Horslunti.»
Toisena päivänä jo ehti vastaus, joka kuului:
»Vartokaa. Insinööri on tulossa konetta reilaamaan.
Hankkija.»
Jo ihmetteli Jooseppi Horsluntin nokkeluutta! Ei kukaan muu olisi sitä hoksannut.
Muutaman päivän perästä oli mies, insinööri, täällä ja silloin…
Mutta siihen asti täytyi koneen antaa köröttää paikallaan riihen edessä. Muuta neuvoa ei ollut.
Niinä päivinä lopettivat riihimiehet puintinsa, ja nyt oli aikaa katsella, mitä osuuskuntalaiset alkavat hommata, kun Iso-Musta seisoo joutilaana.
Mutta insinööriä odottaessa ehti Herralan Jooseppi purkaa sisuaan, joka oli näinä koettelemuksen päivinä paisunut niin, että tahtoi haljeta. Ja yhä paisui. Sillä siitä, että Musta oli särkynyt ja ehkä iäksi päiväksi mennyt pilalle, levisi ylen äkkiä tietoja ympäri koko pitäjää. Ei ollut helppo niin sisukkaan miehen kuin Herralan Joosepin kärsiä kaikkea sitä ivaa, jota kuuli Ison-Mustan kustannuksella pidettävän.
Häntä harmitti niin, ettei hänellä ollut yön eikä päivän lepoa. Enimmin oli vimmastunut Mattilalle, Ylipään Vilhemille ja Ollin-Mikolle. Hän mietti kostoa noille nenäkkäille, hävyttömille lurjuksille. Käräjät olivat vielä edessä päin, ja haasteaikaa oli riittävästi…
Eräänä päivänä, odotettua insinööriä ei vielä kuulunut, oli poliisi, haastemies, polkupyörällä liikkeellä. Suu hymyssä hän poljeskeli tienlaitaa ja hänen jälessään Laitalan Heino, »läsnä olevana todistajana».
Ja kummallisia haasteita oli nyt poliisilla. Ei ollut semmoisia ennen sattunut.
Mattilan haastoi hän Herralan Joosepin käskystä »saamisista», joita luetteli monta eri erää.
Ylipään Vilhemillä ei ollut velkaa Herralalle enempää kuin muillekaan, mutta hänet haastatti Jooseppi »maansa polkemisesta, edesvastausta ja palkintoa».
Ollin-Mikko, vaikka olikin mökin mies, oli omistaan elävä eikä pennin velassa kenellekään. Ei käynyt Joosepin häntä siis velasta haastaminen ja miettiä piti mitä hoksaisi, että saisi Mikkoakin, hävytöntä haukkujaa, vähäisenkään höyhentää.
Mutta Horslunti tuli avuksi.
»Haasta hänet metsänvarkaudesta!» kehoitti hän.
Ja vaikka Mikko ei kenenkään metsiä varastellut, sai hän nyt haasteen metsänvarkaudesta.
Mutta vielä oli kaikille muillekin rähisijöille haasteita; mikä saamisesta, mikä mistä haastettiin.
Kova melu nousi joka paikassa, ja haastetut huusivat ja kirosivat.
Mutta siihen eivät vielä haasteet loppuneet. Sipillan kylän rikkaat Suksila ja Naattala, joista niin hävytön huhu oli liikkeelle levitetty, antoivat niinikään haasteen Ylipään Vilhemille ja Ollin-Mikolle siitä, että nämä olisivat ympäri kylää levitelleet huhuja sellaisia, jotka alensivat heidän arvoaan kansalaisena ja kristittynä. Naurusuin poliisi pyöräili kahakäteen ja arveli, että puhdasta rahaa tekee tuo Iso-Musta hänelle. Ja hyvillään poliisin perässä hyräili tulla Laitalan Heimo »läsnä olevana todistajana».
Mutta Ollin-Mikko, joka jo ennestään oli vimmassa Herralan hävyttömästä haasteesta, kalpeni kovin, kun näki poliisin ja Laitalan Heinon taas tulevan sisälle.
»Mitä nyt on asiaa?» tikasi hän. »Eikö tässä enää saa kotonaankaan rauhassa olla!» Poliisi ilmoitti haasteen.
»Siitä jutusta kyllä selviän, sillä sen tietää koko maailma, että Ruusunperin Anshelmi Sipillan kylän rikkaista on selittänyt, että ovat viinoissa olleet… toinen oksennellut ja ryöttiä lauluja laulanut ja toinen…»
»Niin, niin», sanoi poliisi, »mutta oletpa ehkä sinäkin puhunut…»
»En minä ole mitään puhunut», puolusteli Mikko. »Mutta kuulivathan sen kaikki ihmiset, mitä Alatalon vanha vaari huusi ja hoilasi ja tuomitsi silloin, kun kone ensi kerran käymään pantiin. Minuun ei kuulu! Lempo soi! Tämä vasta syksyä on!»
Ullan-Eino, joka poliisin ja Laitalan Heinon sisään tullessa oli istunut penkillä, livahti ulos, peläten hänkin saavansa haasteen.
Mutta ei ollut Einolle kukaan haastetta pannut.