VIII
Alatalon vanhan vaarin ennustukset näyttivät alkavan toteentua. Ja vaikkei vielä maailman loppu näyttänyt tulevan eikä tosin tulta eikä tulikiveä satanut, niin satoi kuitenkin vettä. Ja siitä oli aivan tarpeeksi haittaa.
Mutta mitä muuta pahennusta olikaan Iso-Musta aikaan saanut!
Puoli kylää oli Herralan Jooseppi jo haastattanut oikeuteen ja riitaantuneet olivat muutkin ihmiset keskenään, aivan Ison-Mustan takia. Sipillan kylän rikkaat olivat langenneet pois uskostaan, jossa kauan olivat kilvoitelleet, ja nyt oikeuden pöydän takaa hakivat maallista kunniaansa ja uskoansa takaisin.
Suutari-Iisakin pojalta oli katkennut sormi, kun varomattomasti meni koskettelemaan Mustaa silloin, kun se parhaassa vauhdissa käydä surrasi. Ja Pekan-Matilta oli silmä puhki mennyt, kun muuan mutteri irtaantui ja lensi suoraan silmään, Matin kantaessa ruumenia.
Ollin-Mikolta, Ullan-Einolta, Varpumäen Mantalta ja monelta muulta mökkiläiseltä oli vienyt leivän suusta, eikäpä ollut, yhtään ainoaa taloa koko Heinärannalla, jossa ei jotakin kummaa ollut tapahtunut näinä päivinä, joina Iso-Musta kiljui ja vihelteli…
Ja kuka tietää, mitä kaikkia tapahtuu! Saattaa tapahtua, että Mattila menettää maansa ja mantunsa, Ylipään Vilhemi ja Ollin-Mikko joutuvat linnaan, ja kukaties vaikka kuolisi Ullan-Eino nälkään…
Niin tuumaili ja arveli Alatalon vanha vaari ja pahempaa vielä ennusti tulevan.
Herralassakin oli tapahtunut semmoinen ihme, jota ei ennen ollut kuultu. Oli näet talon paras lehmä tullut sokeaksi samana päivänä, jona Iso-Musta riihelle vietiin. Yrjänäisen varsa oli vainiolle kuullut koneen ryskeen ja karannut metsään eikä ollut vielä löydetty.
Niitä mietiskeli ja kertoi vaari ja yhä suuremman rangaistuksen ennusti tulevan koko Heinärannalle, kaikkien niiden ylitse ja päälle, jotka osuuskuntaan olivat liittyneet.
Ja niin näytti, ettei vaari turhia puhu eikä ennustele. Taivas oli yhä harmaja, vettä tippui, ja tyvenenä pysyi ilma kaikkina niinä päivinä, jotka Helsingistä tulevaa insinööriä varrottiin. Ja häntä vain ei kuulunut.
Herralan Jooseppi kävi levottomaksi, samoin kuin kaikki muutkin osuuskuntalaiset. Sipillan kylästä oli tullut viesti, että alkaa joutua, että joulukinhan tässä saavuttaa ja lyhteet lahovat haasioihin.
Riihimiehet pilkkasivat ja Savukylästä kerrottiin, että Säkkijärven Olli oli alkanut puida riihiä. Oli sanonut, ettei hän anna viljansa mädätä haasioihin eikä hän jaksa kuunnella ihmisten rähisemistä eikä kestä pilkkaa.
Jooseppi eli kuin kiehuvassa kattilassa. Hän kirosi ja käveli edestakaisin, noitui maata ja taivasta, ärähti emännälleen ja uusia haasteita hommasi.
Hän meni Horsluntin puheille ja pyysi toisen kerran sähköttämään.
Ja Horslunti, nokkela mies, teki Joosepin käskyn mukaan ja sähkötti näin:
»Helvetissäkö insinööri viipyy? Musta seisoo! Säkkijärven Olli
luopunut osuuskunnasta. Mitä tehtävä?
Horslunti.»
»Panemmeko terveisiä niinkuin viime kerrallakin?» kysyi Horslunti.
»Ei panna nyt. Pannaan sitten, jos näemme, että insinööri tulee», sanoi
Jooseppi.
»Saapa kuulua, mitä nyt vastaavat?» arveli Horslunti.
»Kun eivät vaan olisi pettäneet!» epäili Jooseppi.
Mutta Horslunti vakuutti, että eivät petä, ne ovat rehellistä väkeä.
Jooseppi toimitti sähkösanoman menemään ja telefoneerasi siitä Sipillan kylän Suksilallekin. Mutta vastausta ei kuulunut sinä päivänä.
Mutta seuraavana aamuna, kun Jooseppi juuri oli vuoteeltaan noussut, ilmoitettiin, että outo herra oli ajanut pihaan ja tiedustellut isäntää.
Ilma oli kuivanut ja aurinko paistoi, tuuli tuntui kylmältä ja taivas oli kylmän vaalea.
Jokohan vihdoin tuli pouta!
Insinööri seisoi pihalla ja sanoi tulleensa puimakonetta kuntoon panemaan.
Tulinen kiire tuli Joosepille ja koko kylässä nousi hälinä.
Horsluntikin saapui paikalle.
Insinööri näkyi olevan taitava ja ymmärtäväinen mies.
Ei kauan katsellut konetta ennenkun sanoi:
»Ei tässä mitään vikaa ole!»
»Sepä kumma… Vaan se ei tahdo totella», sanoi Jooseppi.
»Kyllä tottelee», naurahti insinööri ja käski panna puita pesään.
Jooseppi tuli kovin hyvilleen, ja ihmetellä täytyi Horsluntinkin insinöörin näppäryyttä.
Ja insinööri selitti nyt, että kone oli senvuoksi joutunut epäkuntoon, että oli puitu liian märkiä lyhteitä. Ei saisi sateisilla ilmoilla yrittääkään.
Niin selitti ja opasti.
Insinööri toi tullessansa myöskin komean ja kuivan ilman. Sillä nyt vihdoin näytti sade todella taukoavan ja taivas viimeinkin seestyvän.
Puoleltapäivin lupasi panna koneen käymään.
Jooseppi oli taas hyvällä kiirillä ja unohti pian kaiken sen harmin, jota näinä päivinä oli tuntenut.
Puoleltapäivin kokoontui työväki, kone pantiin käymään ja insinööri matkusti pois.
Eri lailla teki kone nyt työtä ja hyvää jälkeä jätti.
Ja samana iltana jo saatiin kaikki Herralan lyhteet puiduksi.
Insinööri oli ollut viisas mies opastamaan ja vielä lisäksi, ikäänkuin kaupantekijäisiksi, oli tuonut kauniin, syyskuivan ilman tullessaan.
Ja nyt saivat kaikki kuulla, että insinöörin käynti oli kaikki
Horsluntin ansiota.
»Terveiset panikin Horslunti sähkösanomaan niinkuin tuttavalle miehelle ainakin», selitti Jooseppi.
Ja kaikki tuntui taas olevan hyvin päin. Ilma oli kaunis, kone hyvässä kunnossa ja hyvää jälkeä teki.
Seuraavana päivänä siirrettiin Iso-Musta viidentoista miehen ja neljän hevosen voimalla Yrjänäiselle, joka osuuskuntajärjestyksessä oli seuraava.
Yrjänäisen lyhteissä ei arvosteltu menevän aikaa kuin puoli päivää, niin että samana päivänä ehdittäisiin kone siirtää Ojalaiseen, jossa parissa tunnissa olisi työ tehty.
Suuri oli melu ja miesten huuto, kun konetta Herralasta Yrjänäiselle vietiin. Kuuli huudon Ollin-Mikkokin, ja Ullan-Eino juoksi katsomaan.
Mutta Ylipään Vilhemiä ei näkynyt.
Kun Yrjänäisellä seuraavana päivänä alettiin »ryskiä», alkoi taas sataa, ja nyt tulikin vettä, että hukkua tahtoi.
Työväelle toimitettiin talossa hyvää lihakeittoa ruuaksi ja kahvit päälle ja sauna kahvin päälle.
Yritettiin seuraavana päivänä, mutta taas alkoi sataa. Taas saivat ryskimiehet lihakeiton, kahvit ja lämpimän löylyn.
Tuli kolmas päivä. Ilma oli kylmempi eikä selvää sadetta ollut. Yritettiin taas, mutta juuri kun päästiin hyvään alkuun, napsahti joku seula rikki ja kolme mutteria paukahti riihen seinään.
Siihen jäi. Ja sade tuli päälle. Nyt kolmannen kerran piti ruokkia riihimiehet, antaa kahvit ja sauna lämmittää…
Mutta kun talo oli tyhjänä vieraasta väestä, meni emäntä kiukkuisena isännän nokan alle ja tikasi: »Joko nyt uskot?»
Yrjänäisen emäntä oli ollut vastaan osuuskuntaan rupeamista ja kieltänyt miestään, ettei alkaa, että koetetaan vielä vanhalla riihikeinolla… että silläpä ne on ennenkin saatu…
Mutta Yrjänäinen oli pitänyt oman päänsä. »Joko nyt uskot?» kirkui emäntä uudestaan. »Nyt olisivat elot puituina ja jyvät aitassa eivätkä tuolla ulkona mätänemässä — niin olisivat, jos olisit tehnyt niinkuin käskin ja niinkuin Ylipään Vilhemi, Mattila ja moni muu on tehnyt. Mutta nyt? Ja kuinka halvaksi tämän homman nyt luulet tulevan — kun kehuit, että tulee niin halvaksi, kun riihimiehiä ei tarvitse passata, — kuinka halvaksi? Kokonainen lehmä on nyt syöty ja kilottain on kulunut kahvia ja sokeria — ja siellä ovat vieläkin pitkin riihipihaa… Joko nyt uskot?»
»Jo», vastasi isäntä, mutta muuta hän ei puhunut.
Ja samana päivänä ahdettiin Yrjänäisellä riihi, vanhan viisaan tavan
mukaan. Riihimieheksi oli emäntä noutanut Ullan-Einon ja Varpumäen
Mantan ja käynyt Herralalle sanomassa, että toimittaa Ison-Mustan pois.
Yrjänäinen itse ei puhunut mitään, antoi emännän toimittaa.
Koko seuraavan viikon satoi, ja Iso-Musta kökötti Yrjänäisen riihen edessä. Ja aika ja syksy kului.
Taas turvautui Jooseppi Horsluntin apuun ja käski sähköttämään.
»Mitäpä sinne sähköttää, eiväthän ne vastanneet siihen toiseenkaan sähkösanomaan», sanoi Horslunti.'»Eivät hekään ilmaa saa kuivaksi eikähän nyt muuta syytä ole.»
Mutta Jooseppi pyysi sähköttämään ja selitti, että täten tuli puinti paljon kalliimmaksi kuin ennen riihessä. Yrjänäiselläkin oli kulunut melkein koko lehmä j.n.e.
Jo Horslunti viimein suostui ja sähkötti.
»Sataa aina! Yrjänäiseltä syöty lehmä ja isäntä karkoitettu! Musta seisoo! Riihimiehet iloitsevat! Mitä tehdään?
Horslunti.»
Mutta siihen sähkösanomaan ei koskaan tullut vastausta.