Hevosmiehiä

by Väinö Kataja

I

Torniolaiset hevosmiehet hommailivat taipaleelle.

Edellisenä iltana olivat he junassa saapuneet Ouluun hevosineen. Olivat olleet kaupungissa yötä ja aikoivat nyt jatkaa matkaansa pohjoiseen päin, kotipuoleensa.

Tampereella asti olivat he tällä markkinamatkalla käyneet ja uljaita lihavankiiltäviä hevosia sieltä ostaneet monta vaununlastia. Ouluun asti pääsivät junakyydillä, mutta siihen loppui tämän kertomuksen aikana rautatie, ja matkaa oli nyt jatkettava maanteitse Tornioon ja kotipitäjääseen asti.

Heinätornin laidassa Soinilla ja Lustilla oli torniolaisten hevosmiesten vakituiset asunto- eli kortteeripaikat. Niissä taloissa oli tilavat tallit, jotta hevoset saatiin hyvään suojaan, ja talonväki reilua ja kohteliasta. Niihin taloihin aina menivät kuin kotiaan, niin etelän markkinoille mentäessä kuin sieltä palattaessa.

Ja vilkas oli liike ja häärinä nyt Soinin pihalla varhaisena joulukuun aamuna, kun hevosmiehet valmistausivat taipaleelle. Hommaa, muistamista ja huolta monenlaista siinä olikin, kun joka mieheen oli monta hevosta, lisäksi korskuvia orhia tammojen ja ruunain joukossa. Ouluun asti kun junassa olivat tulleet, ei heillä kenelläkään ollut minkäänlaisia ajoneuvoja, rekeä ei ainoatakaan, — suitset ja päähiset korkeintaan, ja päähisissä pitkä marhaminta.

Mutta nyt oli hankittava reet, sitolkit, mäkivyöt, luokit, kaikki. Ja komeita, hopealta hohtavia ja kiiltävän mustia mäkivöitä ostettiin, tupsullisia suitsia, tiu'ullisia sitolkkeja, sillä uljaalta tuli hevosen näyttää uusissa valjaissa ja helisevissä kulkusissa, kun torniolainen kotipuoleen palasi.

Tallin ovet olivat auki, ja miehiä kulki kahakäteen tallista pihalle. Ja siinä nyt hevosmiehistä mikä köytteli rihmoilla kokoon vanhaa, kelottunutta reslarekeä, mikä aisoihin naulasi savirikkoja tai muuta korjaili. Toiset taasen puhdistelivat hevosiaan tallissa, väliin vihellellen, väliin kiroten, taikka kiinnittivät mahtavaa, kauas kuuluvaa aisatiukua komeudeksi ja taipaleen huvitukseksi. Aamu oli vielä varhainen, ja lyhtyjen valossa hevosmiehet hommailivat, kovaäänisesti ja remuavasti haastellen, ja pihalla haisi viina ja hokmanni.

Muita mahtavampana ja ikäänkuin kaikkien toisten päällikkönä käveli pihalla edes takaisin Heikkilän Ulrikki, kuuluisa torniolainen hevosmies. Hän oli kuin herra toisten joukossa, kookas ja lihava mies, punanaamainen, uusi saukonnahkainen lakki päässä ja yllään mustaverkapäällinen lyhyt turkki, joka oli köytetty koreanpunaisella nahkavuorivyöllä. Mahtavana ja punottaen Ulrikki käveli pihalta talliin ja tarkasteli siellä tarkalla hevosmies-silmällään hevosiaan, joille nyt pitkän taipaleen varalta oli annettu vankat appeet. Punottaen ja naurusuin hän siinä katseli ja väliin viinaäänellään puhua rämisi. Sillä olipa hän aamukahvin jatkoksi kumonnut muutamia hyvänlaisia paloviinaryyppyjä. Ja kun oli sikaarin sytyttänyt, astui hän pilttuuseen, jossa seisoi iso ja vankka ruuna. Löi kämmenellään sitä lautaselle ja rämisi:

»Siitä mustasta vielä kruunuja lähtee kuin hyllyltä..»

Ja viereisen pilttuun luona, jossa seisoi kiltti raudikko, arveli:

»Siitä se tulee Ylikainuun Vamperille nätti ja keveäjalkainen ajohevonen…»

Mutta peräpilttuussa, muista erillään, seisoi uljas ja vankka orhi,
Alarikki nimeltään. Orhia vielä Ulrikki lautaselle löi ja arveli:

»Siinä se on juoksija, josta Luulajan Kuvenjus hyvät voitot maksaa…»

Katseli vielä muitakin hevosiaan, näytti tyytyväiseltä ja ylpeältä ja palasi pihalle.

Siellä hommasi hänen renkinsä Helmeri pientä reslarekeä reilaan. Helmeri oli isäntänsä oikea käsi ja monivuotinen markkinakumppani. Tampereella asti oli Helmeri nytkin käynyt, hevosia ruokkien ja hoitaen, ja palvellen isäntäänsä, joka ei itse näin markkinamatkoilla viitsinyt hevosia apehtia eikä muutenkaan huoltaa.

Ulrikki antoi neuvoja Helmerille ja lopuksi sanoi:

»Minä käväsen satulasepässä ostamassa Alarikille koreat valjaat…»

»Ostakaahan silkkimustallekin komea kulkunen», evästi häntä Helmeri.

Mahtavana ja pönäkkänä Ulrikki asteli portista kadulle ja läksi kävelemään kauppatorille päin.

* * * * *

Paitsi Heikkilän Ulrikkia olivat Soinilla kortteeria Lomman pojat Ville ja Nestori, ylempää Tornionjoki-varrelta Ruotsin puolelta kotoisin. Torikan Hermanni taasen oli samasta kylästä kuin Ulrikkikin, Suomen puolelta. Kaikki he olivat tottuneita hevosmiehiä. Lomman pojat tosin olivat vielä nuoria miehiä, mutta monet markkinat olivat hekin jo kulkeneet, monet kymmenet hevoset Etelä-Suomesta asti tuoneet ja tullia maksamatta vieneet Ruotsin puolelle. Ville, vanhempi veli, olikin jo kehittynyt erinomaiseksi hevosmieheksi, joka osasi asianhaarain mukaan valehdella ja pettää. Nestori, nuorempi, alkoi sentään jo olla yhtä nokkela kaupoissa, ja tällä Tampereen-matkalla oli hän paljon edistynyt. Mutta ei heistä yksikään, yhtä vähän kuin kukaan muukaan Tornion puolen hevosmies, vetänyt vertoja Heikkilän Ulrikille. Sillä Ulrikki oli hevosmiesten hevosmies, joka tunsi ammattiveljensä Viipurista asti, samoin kuin hän vuorostaan oli tunnettu muun Suomen hevosmiesten keskuudessa.

Nytkin, tällä Tampereen-matkalla, oli Ulrikki ostanut kuusi uljasta hevosta omiin nimiinsä. Lomman veljeksillä oli kaksi hevosta mieheen, ja samaten Torikan Hermannilla.

Kun Ulrikki oli mennyt portista kadulle, riensi Torikan Hermanni kysymään renki Helmeriltä, mihin Ulrikki oli aikonut lähteä.

»Satulasepässä aikoi käydä», ilmoitti Helmeri.

»Se ostaakin sitten monenlaisia hevosvaljaita», arveli Hermanni.

»Komeat aikoi ostaa», sanoi Helmeri.

Tulivat siihen Helmerin reen viereen Lomman pojatkin, ja kun kuulivat, että Ulrikki oli satulaseppään aikonut, niin arvelivat:

»Pitää tästä joutua meidänkin ostamaan valjaita… kyllä ne
Ylikainuulla kaupaksi käyvät!»

»Puolet saapi siellä voittoa», virkkoi Torikan Hermanni.

»Niin. Ja mikäpä sitä kotikylään kehtaa ajaa, elleivät valjaat välky ja tiu'ut helise», naurahti Helmeri.

»Niin on tosi», myönsivät Lomman veljekset.

Ja niin menivät kaupungille kaikki, paitsi Helmeri, joka jäi rekiä ja muita neuvoja matkaa varten reilaamaan.

Aamiaisen ajaksi palasivat muut paitsi Ulrikki. Soinin emäntä oli hevosmiehille laittanut vankan lihakeiton ja kävi kutsumaan heitä aamiaiselle. Ja kun päivä jo oli valjennut, meni emäntäkin uteliaana tallinovelta katsomaan uljaita markkinahevosia.

Siinä siunaili ja kehui niiden komeutta ja lihavuutta ja tiedusteli, mitkä hevosista olivat Heikkilän Ulrikin… Helmeri siihen tuli emännälle selittämään ja kehumaan kunkin hevosen erinomaisia tapoja.

»Mutta kylläpä ovat komioita… Vaan komia on isäntäkin, parhaan herran näköinen… Eikäpä ole Heikkilän isäntä koskaan huonoa hevosta markkinoilta tuonutkaan», hän kiitteli, mutta ei uskaltanut mennä tunnustelemaan, vaikka Helmeri kehoitti.

Emännän kutsua kuunnellen läksivät hevosmiehet aamiaiselle. Mutta Heikkilän Ulrikkia ei vieläkään kuulunut tulevaksi kaupungilta, vaikka toiset jo olivat ateriansa lopettaneet.

»Taisi mennä susiteettiin aamiaiselle», arveli emäntä. »Oli minusta tässä aamusella niin rennolla humöörillä, että… ja puolikuppisia maisteli…»

»Taikka olisiko osunut kohtaamaan jonkun tuttavan hevosmiehen», arveli
Lomman Ville.

»Sitten ei heti ehditäkään taipaleelle, jos maistelemaan alkavat», arveli Helmeri.

»Tottapahan tietää lähteä… eipä ole ensi kertaa markkinamatkalla», sanoi emäntä.

Aamiaisen jälkeen läksivät Lomman pojat ja Torikan Hermannikin kaupungille, mutta Helmeri jäi kortteeripaikkaan hevosia hoitamaan ja matkaan valmistautumaan.

Vasta illalla ehtivät hevosmiehet taipaleelle. Oli mainio keli ja syystalven kirkas kuutamo, täyden kuun aika.

Pitkin päivää olivat he maistelleet tuttaviensa seurassa milloin olutta, milloin väkevämpääkin. Tulipunaisena naamaltaan ja ääni kuin vanhalla jäärällä puuhasi Heikkilän Ulrikki hevosiaan valjaisiin. Oman rekensä eteen valjasti hän Alarikin, uljaan juoksijan, joka kuului olleen Savon kuuluisaa Alarik-sukua. Mutta rekensä perään köytti hän marhaminnasta mustan ruunan, pitkäharjaisen ja leveälautasisen, ja mustalle kumppaniksi ruskean laukkipään tamman, jolla oli liinainen harja ja häntä. Helmerillä oli valjaissa harmaanpapumus tamma ja perässä kaksi kookasta, jouhevaa ruunaa.

Eväsviinaksi ja markkinatuliaisiksi kotikylän hevosmiehille oli Ulrikki ostanut kaksi isoa nassakkaa Oulun viinaa. Ja nyt, ennenkuin matkaan lähtivät, täytti hän molemmat taskumattinsa, antoi Helmerillekin vankat lähtöryypyt ja selviysi vihdoin matkaan.

Jo olivat Lomman pojatkin valmiit lähtemään. Rähinää, hevosten hirnuntaa ja kulkusten ja aisatiukujen helinää oli piha täynnä, ja väliin kuului vihlova kirous, kun jotkut perässä olevista hevosista yrittivät toisilleen luikkaisemaan.

Emäntää hyvästellen istahti Heikkilän Ulrikki rekeensä, ja vauhdilla ja takajaloilleen nousten rymisti orhi portista kadulle. Ja koska oli kaunis, lauhkea ja kuutamoinen ilta, ei Ulrikki ollut pannut ylleen muuta kuin lyhyen hevosmiesturkkinsa, jonka molemmissa povitaskuissa pullottivat täysinäiset taskumatit. Siinä hän istui, ohjat lujalla kuin viulunjänteet ja suu tyytyväisessä hymyssä.

Hänen peräänsä ajoi Helmeri hevosineen, ja Ulrikki ja hän ehtivät kadulle ennenkuin Lomman pojat ja Torikan Hermanni joutuivat matkaan.

»Onnea matkalle!» huusi emäntä minkä jaksoi. »Ne ovat rentoja miehiä matkoillaan nuo torniolaiset», kiitteli hän sitten piialleen, joka oli myös tullut pihalle hevosmiesten lähtöä näkemään, avopäin ja naurusuin huutoja ja helinää katsellen.

Torikatua pitkin läksivät ajamaan kauppatorille ja rantaan päin. Eilimmäisenä ajoi Ulrikki, hänen perässään Helmeri, vihellellen ja hyvillään. Lomman pojat saavuttivat heidät jo toisessa kadun risteyksessä, mutta Torikan Hermanni remusi vielä Soinin portilla, johon oli ajanut rekensä jotenkin kiinni.

Kiiltävän kova oli katu, ja kaikki hevoset kuin lentoon pyrkimässä. Valjaat välkkyivät kuutamossa, tiu'ut ja kulkuset helisivät… hevosten harjat hulmusivat, ja kavioiden kopse kajahteli.

Poliisit katselivat naurusuin torniolaisten menoa, ja eräästä kadun kulmasta juoksi poikalauma kannaksille pyrkien ja huutaen:

»Voi, torniolaiset hevosmiehet menevät!»

Lustilla kortteeria olleet hevosmiehet olivat niinikään ehtineet yhteen matkaan; kun Ulrikki silmäsi taakseen, oli siten koko pitkä katu tulijoita täynnä.

Silloin Ulrikki vähän kiinnitti ohjia ja massautti huuliaan… orhi, Alarikki, puhalsi heti vihaiseen juoksuun, jotta molemmat perässäolevat hevoset kuin venyen marhaminnoistaan vastahakoisesti lönkyttivät perässä.

Helmeri kiinnitti myöskin ohjia, hihkaisi kerran ja oli kadun risteyksessä kaatua…

Poikki kauppatorin lasketti Ulrikki menemään, jotta yhtenä tiukujen helinänä tuntui olevan koko maailma ja niinkuin pieni, keveä resla ei koskisi katuun kuin vain paikka-paikoin.

Hauskalta tuntui vauhti, Alarikki astui pitkään ja puhtaasti, iski kaviota, jotta maa jytisi. Kauppatorin toisesta päästä ajaa huristi joku kaupungin ajuri, ja kun näki torniolaisten kiivasta kyytiä menevän ja kuuli tiukujen ja kulkusten helinän, innostui hänkin. Löi useaan kerran hevostaan kyljelle ja koetti lähteä seuraamaan Ulrikkia. Kaksi herraa istui reessä, ja ne huusivat ja hurrasivat…

Ulrikki innostui siitä ja kiinnitti ohjia, hihkaisi kerran kaksi, ja lintuna painui Alarikki alas jäälle ja tikoitetulle tielle, joka kaupungin rannasta lähti viemään pohjoista kohden. Ajurin hevonen turvausi laukkaan, herrat huusivat ja nauroivat, Helmeri karjui perässä, ja kuutamossa kaikuivat helut, jotta maailma lauloi…

Raatin ravintolasta loistivat tulet, ja ajuri lasketti sinne kääntyvälle tielle. Herrat huusivat ja nostivat lakkiaan, voivat olla tuttavia herroja… Ulrikki silmäsi Raattiin päin ja arvasi, että siellä tietenkin oli kaupungin herroja juomassa… Oli siellä Ulrikkikin monet kerrat kilpa-ajojen aikana harjakannuja juonut ja iloisiin hevospäivällisiin ottanut osaa… Ne olivat hauskoja muistoja, ja ehkäpä siellä vielä tänä talvena saisi niitä uudistaa.

Sivuutettuaan Raatin tyydytteli Ulrikki Alirikkia kävelemään, vihellellen ja hellävaraisesti ohjia hoitaen. Palasen matkan perästä asettuikin Alarikki vauhdistaan, mutta kun kuuli jälestäpäin remuavaa tiukujen ja kulkusten helinää ja väliin huutoja, niin kimpausi uudestaan juoksemaan. Nyt oli Ulrikilla täysi työ ohjain hoitamisessa, sillä vähäväliä pyrki Alarikki lyömään laukkoja. Perässä tulevat hevoset laukkasivat kaikki, kun eivät juoksulla ehtineet Alarikin perässä. Ulrikki koetti tyydyttää vihellellen ja suullaan sopottaen…

Mutta Alarikki pelkäsi perässä kuuluvaa hälyä ja pyrki yhä laukkaamaan. Ylen nopeasti, katkesi taival, ja ennenkuin Ulrikki arvasikaan, nousi tie jäältä maalle ja Tornioon menevälle maantielle.

Siinä Alarikki vihdoin asettui ja tyytyi kävelemään.

Jäältä kuului vieläkin huutoja, mutta kuului pidätyksiäkin. Ulrikki arvasi, että jälessä tulevat olivat alkaneet ajaa kilpaa… Ehkä Helmeri ja Torikan Hermanni… ja ehkäpä olivat Lustilla asuneet hevosmiehet sekaantuneet joukkoon… Miukin Matti ja Oukan Aapeli…

Alarikin tyydyttyä siivosti kävelemään rupesi Ulrikki miettimään ja muistelemaan tätä viimeistä Tampereen-matkaansa. Hyvin hän uskoi taas näissäkin hevoskaupoissa vetelevän. Verrattain halvalla oli hän saanut ostetuksi kaikki kuusi hevosta, mutta varsinkin tuntui, että Alarikin kauppa oli aivan erinomainen. Sillä Alarikki oli juoksija ja kerran jo palkittukin, vaikka olikin vielä kovin nuori. Oli Ulrikki Tampereellakin jo sipikan edessä Alarikkia ajanut, oli nähnyt, että hyvä oli askel ja pitkään ja puhtaasti astui… ja ohjalle hellä ja notkea ajaa… Halpaan hintaan oli Ulrikki sen mielestään saanut. Enemmät puolet hän voittaa, kun Luulajan Kuvenjukselle sen myypi…

Ulrikki katseli, reen laitaa vasten nojaten, sivulta päin Alarikin kävelyä… Kaunista ja notkeaa oli. Keveästi nousi jalka, häntä heilahti ylpeästi, ruumis notkahteli, ja hermostuneesti silmäili se molemmin puolin tietä…

Miellyttää semmoinen hevosen kävely ketä hyvänsä, ja Ulrikki mietiskeli:

— Sattui se onni minulle, kun osuin juuri tämmöisen orhin saamaan… juuri tällaista se Kuvenjus tahtoikin… kookasta raudikko-oritta, jolla ei ollut tähteä otsassa eikä »sukkia» jaloissa… joka oli roima liikkeissään ja lisäksi juoksija… — No, siinä se nyt on… siinä se on nyt Kuvenjuksen hevonen… ja on kylliksi kiiltävä ja kylliksi lihava… Ei se poika, Kuvenjus, hintaa kiellä, kun vaan mieluisan saapi… Ja tästä saapi…

Poikamaista iloa tunsi Ulrikki mielessään, kun siinä katseli roiman orhin rentoa kävelyä. Valjaat välkkyivät, tiu'ut helisivät, kulkunen kilisi, ja Alarikin kiiltävät kyljet ja pyöreä lautanen kuin säkenöivät.

Mutta jo alkoi taas takaapäin kuulua aisatiukujen helkettä, ja Alarikki alkoi heristellä korviaan, juoksuun pyrkien, mutta Ulrikki vihelteli ja tyydytteli, ja niin Alarikki alkoi rauhoittua.

Hetken perästä saavuttivat hänet toiset torniolaiset. Ulrikki koetti katsella jälkeensä päin, oliko Helmeri pysynyt hänen perässään, vai joko olivat toiset päässeet edelle, ja pian huomasikin, ettei ollutkaan Helmeri likimpänä…

»Ulrikki hoi!» huusi silloin lähimmässä reessä istuva mies.

»Hoi!» vastasi Ulrikki. »Kuka se on? Onko se Oukan Aapeli?»

»Aapeli on…»

Ja Aapeli alkoi selittää, että he olivat innostuneet ajamaan kilpaa jäällä, ja kun ajoivat laukassa maalle, olivat siinä rytäkässä kaatuneet reet ja Torikan Hermanni loukannut vähän kulmaansa. Muuta vahinkoa ei kuitenkaan ollut sattunut, vaikka vierekkäin laukkauttivat… Ja lopuksi Aapeli huusi, että »jopa taisit saada kulkevan raudikon siltä Kuopion ukolta…»

»Näyttää tällä taival katkeavan», huusi Ulrikki vastaan.

»Mutta juoksija on tämä minun tammanikin… en olisi uskonut», kiljui
Aapeli, jotta Ulrikki kuulisi.

»Taitaa olla niitä tusinatravareita», vastasi Ulrikki puoleksi leikillään.

Toisetkin saavuttivat Ulrikin ja Aapelin, ja kova oli tiukujen helinä ja kulkusten kalina, hevosten kavioiden kopse ja miesten kovaääninen pärpätys.

Ja verrattoman hauskalta tuntui nyt olo ja kultainen vapaus. Valjaissa kiiltävän lihavat, levänneet hevoset; keveät reet, keli maan mainio, miesten mielet iloiset, ja uutta vauhtia ja hauskaa otettiin taskupulloista, jotka povitaskuissa pullottivat…

Ja kaiken lisäksi lauha kuutamoinen ilta!

Oli se jotakin tämmöinen matka! Oli toista istua somassa reessä, kun valjaissa oli roimakäyntinen hevonen, oli toista tämä tämmöinen kuin rautatievaunujen ummehtunut ilma ja ikävä olo!

Hei vaan!

Oukan Aapeli jätti ohjat kumppanilleen Oinasmäen Santerille ja juoksi itse Ulrikin rekeen juttelemaan ja Alarikin kävelyn mallia lähemmin tarkastamaan. Mutta hyvinhän Oinasmäen Santeri arvasi, mikä Ulrikilla oli mielessä, kun Aapelia rekeensä huusi, ja mikä Aapelilla, joka ensi käskyä totteli… Ryyppäävät tietenkin… Ja kun aikansa maistavat, niin rupeavat kilpaa ajamaan…

Niin oli aina ennenkin käynyt, ja lopuksi oli tullut tulinen tinka ja tappelu.

Santeri tunsi miehet; itse olikin, vaikka innokas hevosmies, kuitenkin aivan raitis.

Ulrikin viereen istuutui Aapeli ja ensi työkseen alkoi katsella, kuinka Alarikki roimasti käveli, kuinka häntä aisasta aisaan heilahteli, ja jalka keveästi ja notkeasti nousi.

»Onpa kyllä, vietävällä, roima käynnin malli, ja ruumis notkahtelee ja heiluu… on totta totisesti tämä kukko kanain joukossa… On lempo soi…»

Niin kiitteli Aapeli ja sikaaria poltellen katseli. Ja Ulrikki hyvillä mielin ja suu mujussa kaivoi taskustaan lämpöisen pullon, korkin auki kiskoi ja otti pitkän ryypyn. Ja kun oli ensin itse ottanut, tarjosi pulloa Aapelille ja kehoitti maistamaan…

Ei Aapelia tarvinnutkaan kahdesti käskeä, kerralla jo totteli ja kiskoikin yhteen menoon kaksi pitkää ryyppyä, ähkäisten vain välissä.

Ryypättyään alkoivat miehet hartaasti haastella. Muistelivat entisiä markkinamatkoja ja menneitä hauskoja tapauksia. Ja niin joutuivat keskustelemaan siitä, miten päästäisiin Ruotsin puolelle Ylikainuun markkinoille… miten meneteltäisiin nyt tänä talvena, jotta tullia maksamatta nytkin päästäisiin vilahtamaan tullimiesten ohi…

Ja keskustelun lomassa ryyppäsivät.

Oli ollut Oulusta lähtiessä puhe, että Siipolan kestikievarissa Haukiputaalla levähdytetään hevosia, mutta vasta Iin Virkkulassa puhallutetaan pitempi aika. Keli oli mainio, ilma verraton, saattoi huoleti ajaa semmoiset taipaleet levänneillä hevosilla!

Mutta yhä lisää maisteltuaan alkoivat Ulrikki ja Oukan Aapeli, — väkeviä viinamiehiä kumpikin, — yhä äänekkäämmästi jutella, ja jo lopulla taivalta, kun vielä oli neljä kilometriä Siipolaan, Ulrikki alkoi näyttää Aapelille, kuinka se oikea hevonen juoksee…

Vimmatusti juoksikin Alarikki, harja hulmuten korkean luokin alla ja häntä sulkana perässä viipottaen. Ja yhä lisää vauhtia Ulrikki vaati, ohjia kiinnittäen ja karjuen lisäksi. Ne hevoset, jotka oli köytetty reen perään marhaminnasta kiinni, kynsivät täyttä laukkaa mitä kavioista lähti, ja sittenkin pysyivät marhaminnat kimmellä…

»Mutta jopa astuu… jopa astuu… Onpa, saakurilla, sentään kaunis askel… ja puhdas juoksu… on piru vie», hoki Aapeli, vaikka väliin lensi jäinen tiera vasten kasvoja, jotta silmät tulta iskivät…

»Hik!… Piruko siinä on…», komenteli Ulrikki, yhä kiivaampaan vauhtiin Alirikkia vaatien.

Jälessä tulevat torniolaiset olivat jääneet kuulumattomiin. Kun Ulrikki vihdoin tyynnytti Alarikin kävelemään, ei toisista kuulunut mitään, ei tiukujen eikä kulkusten helinääkään.

Ja he ehtivät Siipolaan, tilasivat kahvit ja olivat jo puolikuppisia tekemässä, kun toiset laukkaa ajoivat pihaan.

Siipolassa sattui olemaan vastaantulevia torniolaisia ja kemiläisiä, Oulun markkinoille menijöitä. Siinä alkoivatkin hevosmiehet markkinatuliaisia maistella ja haastella hartaasti, ja vastaan tulijat mielellään naukiskelivat, koska ilmaiseksi tarjottiin. Ja kun päästiin hyvään puhelystiin, niin mentiin miehissä pihalle hevosia katsomaan, tultiin takaisin sisälle ja tehtiin taas puolikupposet. Lopulta syntyi kiivas väittely Ulrikin ja Oukan Aapelin kesken siitä, kummallako juoksijampi hevonen oli.

Kovana pauhuna oli koko Siipolan avara pirtti.

Hevosia ei ollut riisuttu valjaista, sillä aikomuksena ei ollut viipyä kauan talossa, vaan oli määrä ajaa öin Virkkulaan. Mutta lähtöäkään ei tullut, vaan yhä maisteltiin. Ulkona hevosia hoitaen hommailivat Oinasmäen Santeri ja Ulrikin renki Helmeri sekä Oukan Aapelin apulainen, selviä miehiä kaikki, ja kävivät välillä kuuntelemassa, kun hevosmiehet keskenään tinkailivat ja ryypiskelivät.

Yö kului.

Mutta Ulrikin ja Oukan Aapelin kinastus muuttui vähitellen haukkumiseksi, jotta kumpikin suuttui silmittömäksi ja oli kerran jo tappelu tulossa; toiset pääsivät väliin.

Ulrikki lopuksi vimmastui niin, että läksi suuttuneena renkeineen ja omine hevosineen taipaleelle.

Ulrikkia seuraamaan läksivät Lomman pojat, mutta toiset väsyivät ja jäivät Siipolaan nukkumaan. Oukan Aapeli nukahti penkin alle ja hänen viereensä Torikan Hermanni.