Hevosmiehiä

by Väinö Kataja

II

Heikkilän Ulrikki ei käynytkään Iin Virkkulassa, vaikka talossa oli tuttava isäntä, vaan ajoi sen sijaan Kemiläiselle, jossa syötti ja levähdytti hevosiaan. Lomman pojat seurasivat häntä, mutta pitkään he eivät Kemiläiselläkään viipyneet. Kiire heillä jo alkoikin olla. Sitäpaitsi olivat he nyt, kun olivat selvinneet humalastaan, päättäneet ajaa niin nopeaan, etteivät Siipolaan jääneet hevosmiehet heitä enää saavuttaisi. Siihen olikin sekä Ulrikilla että Lomman pojilla omat pätevät syynsä.

Sillä vaikka näennäisesti tuttavia ja hyviä veljiäkin olevinaan, olivat hevosmiehet kateellisia toisilleen. Oukan Aapeli ja Ulrikki olivat aikoinaan käräjöineetkin hevosenvaihdon takia, ja Miukin Mattia oli sakotettu siitä, että oli kerran hävyttömästi haukkunut Heikkilän Ulrikkia.

Niin oli käynyt nytkin Siipolassa, kun kaikin humaltuivat, että haukkumaan ja soimailemaan rupesivat toisiaan — vanhoista asioista. Purevasti oli Oukan Aapeli taaskin Ulrikkia kautta rantain haukuskellut, pitkästä papinkirjasta herjaten, ja Miukin Matti haastanut ja tolkuttanut siitä vanhasta sakkoasiasta.

Ulrikki oli tunnossaan loukkaantunut heille molemmille ja vähin muillekin. Sen vuoksi hän sanoikin Lomman pojille, joiden kanssa välit olivat hyvinä pysyneet koko markkinamatkan, etteivät he, kunnon miehet, rupea kulkemaan yksin matkoin moisen sakin kanssa, jotka häpäisivät itsensä ja muut…

Torikan Hermanni, joka Ulrikin ja Lomman poikain kanssa oli yksissä Tampereella käynyt ja aina samassa talossa ollut kortteeria, oli hänkin jäänyt Siipolaan nukkumaan eikä saavuttanut heitä Kemiläiselläkään.

»Jääköön jälkeen Hermannikin», sanoi Ulrikki. »Koettakoonpa nyt olla toverina Miukin Matin ja Oukan Aapelin kanssa, niin näkee kuinka käy… Luulen, että taitaa tulla toppi, kun lähtevät Ruotsin puolelle hevosia viemään…»

Lomman pojat yhtyivät täydellisesti Ulrikin puheeseen, ja niin he painuivat taipaleelle.

Ulrikki ajoi taas Alirikilla eilimmäisenä, Helmeri hänen perässään ja
Lomman pojat jälkimmäisinä…

Ilma oli lauhtunut ja taivas vetäytynyt paksuun pilveen. Puolipimeä oli talvinen päivä, kun hevosmiehet ajoivat tasaista hölkkää Tornioon päin.

Olhavan Vuornoksessa juottivat hevosiansa ja antoivat puraista kauraa päälle. Ja siinä Ulrikki tarjosi isännälle Oulun viinaa hyvät puolikupposet, vanha tuttava kun oli Vuornoksen isännän kanssa. Mutta itse hän ei maistanut kuin pienen pikarillisen. Pian taas lähtivät taipaleelle, hyvää matkahölkkää ajaen.

Talvitie oikoi ahteiden ja pikkuniittyjen poikki, nousi väliin kesätiehenkin, mutta oikaisi taas samassa metsään. Omiin ajatuksiinsa vaipui Ulrikki, ja paljon hänellä olikin nyt miettimistä. Hevoskauppa Ruotsiin oli alkanut näinä vuosina käydä hyvinkin vaaralliseksi. Ruotsin puolen tullimiehet kävivät vuosi vuodelta valppaammiksi ja nokkelammiksi. Moni Suomen puolen hevosmies oli jääneenä talvenakin menettänyt hevosensa, kun tullia maksamatta poikki rajan ajoi ja ruotsalaisten kanssa alkoi kauppoja hieroa. Miukin Matilta oli Haaparannalla otettu »peslaakiin» kaunis musta ruuna ja Oukan Aapelilta juoksija, tuhannen markkaa maksava tamma… Sitä tappoaan ne nyt tällä matkalla koettavat korjata… vaan kuinka käynee…

Ulrikkia vähän nauratti.

Tyhmiä ja varomattomia miehiä ne olivat aina olleet alatorniolaiset kaikkikin, mutta varsinkin Oukan Aapeli ja Miukin Matti, jotka aina markkinapaikoilla pyörivät humalassa ja kehuivat hevosiaan. Eikä ollut paljoa viisaampi Torikan Hermannikaan, tyhmä ja varomaton. Monasti olisi Hermannikin menettänyt hevosensa, ellei Ulrikki olisi ehtinyt apuun, neuvoja antamaan, järkeä jakamaan. Ja hänen, Ulrikin, turvissa oli Hermannikin hevosensa myydyksi saanut Ylikainuulla, vaikka tullimiehet hätyyttelivät ihan kantapäillä. Mutta kuinka käynee nyt? Hankalaksi ja ahtaaksi oli rajan yli pääsö tullut, ja yhä kireämmälle olivat tullimiehet nyt asiat aikoneet ottaa.

Kuinka lienee? Lienevätkö saaneet Ruotsin puolen tullimiehet kuulla, että hän ja Lomman pojat olivat »Suomeen» markkinoille menneet?

Olivat hyvinkin voineet kuulla varsinkin Lomman pojista, jotka asuivat suuressa kylässä, missä useita tullimiehiäkin oli olokkaa. Kaikilla niillä oli vanhaa kaunaa sekä Lomman pojille että hänelle.

Aprikoimista ja hoksaamista sitä nyt oli, jos mieli onnistua. Sillä Ulrikki ymmärsi hyvin ja tiesi, että tullimiehet olivat saaneet kuulla jääneen talven »luntreijaukset» ja markkinamatkat, koskapa olivat uhanneet, että kyllä he tänä talvena katsovat, saavatko Lomman pojat ja Heikkilän Ulrikki nytkin tullittomasti hevosiaan Ylikainuun markkinoilla myydä…

Niissä mietteissä Ulrikki istuu reessään. Ei halua nyt maistella taskumatistaan, vaan päättelee, että nyt pitää pysyä raittiina ja selvin päin. Ei sovi ajaakaan enää niin kovaa kuin Oulusta lähtiessä; täytyy säästää hevosia, etteivät laihtumaan pääsisi tai kiiltävä karva kävisi kerryksiin… Oli tullut liikaa jo ajetuksi Alirikkiakin.

Ja katsellessaan, reenlaitaa vasten nojautuen, kuinka Alarikki kauniisti käveli, häntä heilahdellen ja pää somasti liikahdellen, Ulrikki mietiskeli:

— Siitä saapi nyt Kuvenjus taas semmoisen hevosen, joka häntä miellyttää… Sattui onni, että juuri tämmöisen osuin löytämään. Kunhan Kuvenjus tätä kerran ajaa, — ja uskoo hän minua ajamattakin, — niin jo alkaa taas niinkuin aina ennenkin kehua, että on se tuo Ulrikki vähä etevämpi hevosmies kuin muut torniolaiset. Se saapi aina semmoisen hevosen, joka miellyttää…

Ja Ulrikki unohtui nyt muistelemaan, mitä olivat Kuvenjuksen kanssa ennen hänen Tampereelle lähtöään puhelleet.

Koko Ruotsin maan paras hevosmies oli Kuvenjus ja rikas kuin ruhtinas. Varta vasten oli hän Ulrikin hotelliin kutsunut, kun oli saanut kuulla, että Ulrikki oli Tampereelle lähtöhommassa.

Koreana ja notkuen monenlaisten juotavain painamana oli pöytä ollut Haaparannan hotellissa, jossa Kuvenjus istui toisten herrain seurassa, kun Ulrikki käskyä noudattaen meni puheille.

»Ja, här kommer min käre Ulrik.»

Ja kun sen oli ruotsiksi toisille herroille sanonut, niin nousi istumasta, kattelemaan kävi, olkapäälle löi, ja siihen piti hänen herrojen joukkoon istuutua…

Siinä sitten alkoi selittää, minkälaista hevosta hänen nyt teki mieli.

»Pitäisi olla raudikko, liinaharjainen, kookas, kaunis ja juoksija.»

»Ja tässä se nyt on», sanoi Ulrikki ääneensä, Alarikin kävelyä katsellen. »Tässä on nyt liinaharja raudikko.»

Se oli kummallinen mies tämä Kuvenjus! Sillä teki mieli milloin minkin väristä hevosta, milloin minkin kokoista ja tapaista. Välisti oli tahtonut pientä, hiirenkarvaista hevosta, joka olisi virkku ja vikkelä, ja sillä pitäisi olla hyvin lyhyet jalat! Joskus taas määräsi, että tuopa sieltä Kuopion puolesta oikein iso ja leveä tamma, semmoinen, joka näyttää emätammalta! Kerran taas tahtoi semmoista, joka olisi niin hyvä ja nopea kävelemään, ettei vertaa löytyisi Pohjois-Ruotsissa eikä Pohjois-Suomessa!

— Tästä nyt saapi liinaharjan juoksijan, nuoren ja kookkaan… Vaan ei tästä halpaa hevosta Kuvenjus saa…

Ulrikki hymähti.

Mutta maksaahan se poika, Luulajan Kuvenjus, niin paljon kuin toinen tahtoa ilkenee! Mitäpäs huolii hän, jolla on niin rahaa kuin muutakin paperia!

Ulrikki oli pitkin taivalta miettinyt, että nyt hän tämän Alarikin kaupassa oikein nylkee Kuvenjusta. Kuluneena talvena oli hän hevoskaupoissa hävinnyt monta tuhatta markkaa, ja nyt ne täytyi saada takaisin, vaikka saakeli olisi… Panee oikein jymyhinnan Alarikille, kaksin-, kolminkertaisen… kyllä Kuvenjus maksaa… Se ei liioin tinkinyt, eikä ymmärtänytkään tinkiä. Mutta varovainen ja tähdellinen oli Ulrikkikin puolestaan ollut. Oli monta kymmentä hevosta jo Kuvenjukselle myynyt, mutta ei ollut Kuvenjus koskaan jälestäpäin tullut sanomaan: »Jopa petit; ei ollutkaan hevonen sellainen kuin sen piti olla!»

— Samoin se uskoo nytkin, kun vakuutan. Ei se huomaa eikä tunne tuota pientä patin alkua (jonka vuoksi hevosen hinta oli paljon helpompi ollut) Alarikin takajalassa… ei ainakaan kauppoja tehdessä… ja jos jälestäpäin ottaa puheeksi tai moittii, niin minä tikaisen heti vastaukseksi, että terve on hevonen myydessä ollut…

Alatornion Raumalla Faarisen talossa kävivät hevosmiehet hevosiaan levähdyttämässä.

He eivät tahtoneet päivän aikana ajaa Tornioon. Oli montakin syytä, minkä vuoksi täytyi olla varovainen ja vartoa pimeää!

Muurari Johanssonissa Torniossa oli sekä Ulrikin että Lomman pojilla vakituinen kortteeripaikkansa. Siihen taloon oli heillä aina lupa tulla, oli yö tai päivä, olivatpa miehet päissään tai selvinä. Aina olivat tervetulleet he, vaikka muita markkinamiehiä, jotka haiskahtelivat viinalta, hätisteltiin pois talosta.

Kirkkaat valot tuikkivat sekä Haaparannalta että Torniosta, kun hevosmiehet ajaa huristivat Oulusta tulevaa tietä Putaan lossipaikkaan, josta tikoitettu, suora tie vei Tornionjoen poikki kaupunkiin. Jokitörmän myötäleessä Ulrikki kiinnitti ohjia ja antoi Alarikin juosta vihaista vauhtia poikki joen, toisten kynsiessä laukkaa perässä.

Tiu'ut ja kulkuset helisivät, jää parkui ja vastaantulijat syrjäsivät kauas jäälle. Ulrikki kuuli jonkun vastaantulevan huutavan:

»Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojatpa siinä tulevat Suomesta…»

Ja toinen mies huusi:

»Mutta jopa niillä on paljon ja kauniita hevosia… voi saakeli!»

Mutta ylpeästi reessään istuen ja saukonnahkainen lakki kallellaan Ulrikki hellitti menemään Nuurperin rannasta kaupunkiin ja käänsi muurari Johanssoniin päin. Aivan perässä ajoi Helmeri, rentona hänkin ja lakki kallellaan. Ja yhtä komeina seurasivat heitä Lomman pojat hevosineen, helyjen soidessa kääntäen Johanssonin pihaan, jotta rakennukset helisivät.

Tilavaan talliin, jossa oli sijaa kahdellekymmenelle hevoselle, pantiin nyt miehissä Ulrikin ja Lomman poikain hevoset. Alarikki asetettiin muista syrjään, yksinäiseen pilttuuseen. Hommassa siinä miehet olivat, ja kova oli pauhu ja helinä pihalla. Mutta muurari Johanssonni, joka jo edellisenä iltana oli odottanut markkinamiehiä tuleviksi, oli tyhjentänyt tallin ja pilttuut muusta kamasta ja toimittanut heiniä ja silppuja varastoonsa, jottei hevosmiesten tarvinnut hevosenruokia lähteä muualta hakemaan.

Nyt alkoi hevosten apehtiminen, puhdistaminen ja vaaliminen, ja lopuksi levitettiin paksu karvaloimi kunkin hevosen selkään.

Ulrikki ei itse tehnyt appeita, mutta Alarikin hän suki ja jouhet kampasi. Helmeri liehui edestakaisin ja oli erinomaisen näppärä tällaisissa hommissa. Mutta sillä aikaa, kun Helmeri appeita teki, meni Ulrikki sisälle ja alkoi keskustella. Ennenkuin Ulrikki ehti mitään sanoa, kuiskasi kuitenkin emäntä Ulrikin korvaan:

»Täällä on käynyt komea Ruotsin puolen herra teitä jo tiedustamassa…» »Oliko sillä komeat viikset?» kysyi Ulrikki. Emäntä selitti kaikki herran tuntomerkit. »Ja kun läksi, niin käski sanoa paljon terveisiä Heikkilän Ulrikille, että Ulrikki kyllä arvaa, kuka häntä on käynyt kysymässä», ilmoitti emäntä lopuksi.

Ulrikki hymähti. Hän kyllä tiesi jo, kuka kysyjä oli ollut: Luulajan
Kuvenjus!

»Kyllä tunnen», sanoi Ulrikki vain emännän puheisiin, ja emäntä ymmärsi siitä, että herralla ja Ulrikilla oli keskinäiset, sovitut puheet, joita ei käynyt asiaan kuulumattoman uteleminen.

Kun Ulrikki hetken päästä meni pihalle, oli sinne ilmestynyt outoja miehiä, jotka kyselivät milloin mitäkin. Joku heistä tahtoi nähdä uusia hevosia, mutta Ulrikki alkoi heitä epäillä ja sanoi jyrkkään, etteivät hevoset olleet myytävinä ja kirosi siihen lisäksi:

»Kaikenlaiset räkänokat ne sitten hevosia ostaisivat!»

Silloin miehet poistuivat, ja talon isäntä kertoi, että samat miehet olivat kahtena edellisenä iltana käyneet pihalla ja yrittäneet talliinkin, mutta eivät olleet mitään kyselleet.

»Minä arvaan, millä ja kenen asialla ne miehet kulkevat; mutta hukkaan luulen heidän hommansa menevän», sanoi Ulrikki.'

»Minä jo eilen illalla kysyin niiltä, mitä täältä hakivat, mutta eivät vastanneet mitään», selitti Johanssonni.

Ulrikki hymähti:

»Kyllähän se ymmärretään, mitä varten nuo ovat liikkeellä… Ruotsin puolen tullimiesten kätyreitä…»

»Niinköhän?»

»Epäilemättä. Minä hoksasin heti, vaikken ketään heistä tuntenutkaan», vakuutti Ulrikki, ja kääntyen Helmerin puoleen hän kuiskasi:

»Pidä huoli, että tallinovi on aina lukossa.»

»Vai niitä herroja ja hunsvotteja», arveli Helmerikin.

Kun oli tuliaiskahvit juotu ja muurari Johanssoneillekin pari puolikuppista annettu Oulun viinaa tuliaisiksi, aikoi Ulrikki lähteä käymään kaupungilla asioillaan muka. Ei ilmoittanut Lomman pojillekaan, mihin menee, mutta Helmeri ja hän kuiskailivat kahden kesken pitkän aikaa. Ulrikki tuntui selittävän, Helmeri kuuntelevan, naureskellen väliin ja jotakin kuiskaamalla kysyenkin. Muut kyllä ymmärsivät Ulrikin ja Helmerin kuiskauksista, että jotakin erinomaisempaa heillä oli tekeillä, mutta eivät olleet huomaavinaankaan eivätkä mitään kyselleet.

Ulrikki pesi kasvonsa, kampasi komeat mustankiharat hiuksensa ja pani ylleen uljaan kävelyturkkinsa, joka oli kuin parhailla herroilla.

Ja niin hän lähti kaupungille.

Ilta kului.

Alkoi olla jo levollemenoaika, mutta Ulrikkia ei kuulunut palaavaksi. Lomman pojille ja Ulrikille oli emäntä tehnyt vuoteet vierashuoneeseen, mutta Helmerille keittiön sänkyyn. Lomman pojat laskeusivatkin väsyneinä nukkumaan, mutta Helmeri hommaili ulkosalla ja tallissa eikä näyttänyt asettuvan makuulle. Ja rauhassa, talonväen sekaantumatta hänen hommiinsa, sai Helmeri toimitella. Eivät olleet tietävinäänkään hänen puuhaamisistaan. Ei kysynyt isäntä sitä eikä tätä, kun Helmeri isännältä pyysi lainaksi isoa matkareslaa, — ei muuta kuin neuvoi, että »ota halkovajasta, siellä on kolmekin vanhaa matkareslaa, jotka markkinamiehet vuosien varrella ovat sinne jättäneet… sieltä ota!»

Ja sen enempää välittämättä asettui talonväki levolle. Mutta puolenyön aikana Helmeri sammutti lampun, sulki ovet ja läksi…

Taivas oli pilvessä, eikä kuu nyt kyennyt valaisemaan. Helmeri liikkui hiljaa pihalla, ja kun hän asettui kuuntelemaan, ei kaupungilta enää kuulunut minkäänlaisia ääniä. Tallin eteen oli hän laittanut pitkän matkareslan valmiiksi lähtöä varten. Se oli puolillaan heiniä ja sevillä vanha apekoppa ja joitakuita tyhjiä säkkejä, niin että resla näytti rahdinajosta palaavalta rahtimiehen reeltä. Ei ottanut Helmeri tallissakaan tulta, oli ennen jo pannut Alarikille vanhat, rikkinäiset mäkivyöt ja huonot suitset, jotka he olivat jättäneet taloon jo markkinamatkalle mennessään. Ei ollut yhtään helisevää tiukua päähisissä tai aisassa, ei kilisevää kulkusta längenpäässä, ei mitään. Hiljaa vihellellen talutti hän Alarikin ulos tallista ja valjasti pitkän reslan eteen, puki sitten ylleen vanhan, päällisettömän, repaleisen turkin, otti ohjat ja ajoi menemään kadulle, aina muistaen Ulrikin antamia neuvoja.

Hän ei ajanut sinne päin, mistä tie lähti viemään ylös Tornionjoen varrelle, vaan tyynnyttäen Alirikkia kävelemään ajoi hän yläpäähän kaupunkia. Hiljaista oli nyt pienen kaupungin kadulla. Yövahti seisoi eräässä nurkassa, mutta muita ihmisiä ei näkynyt.

Hän ehti pian yläpäähän, missä talot pienenemistään pienenivät ja loppuivat vihdoin vanhan kirkon luona. Siitä kappaleen matkan päässä kääntyi tie Ruotsin puolelle, Mattilan kylään, aivan lähelle Haaparantaa. Helmeri tunsi paikat ja tien entisestään, vaikka oli pimeäkin ja vaikkei tätä tietä käytetty kuin silloin tällöin. Sillä kymmeniä kertoja oli hän ennenkin tätä tietä kulkenut sekä öin että päivin ja aina luvattomissa hommissa. Mutta tarkempana kuin koskaan ennen koetti hän nyt olla ja hiljaisella äänellä viihdytteli Alirikkia tasaiseen kävelyyn.

Päästyään siihen paikkaan, missä tie kääntyi Ruotsin puolelle, hän pysähdytti hevosensa ja kuunteli pitkän aikaa. Kaupunki ja talot olivat kaukana takana, eikä niissä paikoin enää ollut yhtään ainoata ihmisasuntoa, ei muuta kuin kaupunkilaisten niittyjä ja peltoja.

Ei kuulunut mitään, ei minkäänlaista liikettä Ruotsin puoleltakaan, ei hänen silmänsä ottanut yhtään valoakaan sieltä päin, minne oli menossa. Mutta hän antoi vielä hevosen seisoa. Hiljainen, lauha ja pimeä oli yö. Mutta hetken päästä oli kuin olisi kuulunut semmoista ääntä, joka syntyy hiihtäessä, — jostakin kaukaa Ruotsin puolelta…

Helmeri hopitti Alarikin kävelemään, antaen ohjien olla väljillään. Hän makasi pitkänään reessä, vanha loimi peittona. Tarkkaan teroitti hän katsettaan ruotsinpuoliselle rannalle… Jostakin sieltä, kylän toisesta päästä, alkoi näkyä valoja sitä paremmin ja selvemmin, mitä likemmäksi hän saapui, ja kerran oli hän kuulevinaan kuin aisatiu'un helinää Ruotsin puolen maantieltä.

»Jos en puolen yön ajaksi palaa, saat lähteä.»

Niin oli Ulrikki lopuksi sanonut ja neuvonut miten ajaa ja miten kuunnella ja olla varuillaan. Hän oli kaikki toimittanut niinkuin isäntä oli määrännyt, ottaen huomioon pienimmätkin seikat…

— Kuinka nyt käynee, — mietiskeli hän, ruotsinpuolista rantaa yhä lähestyessään. — Olisi se helkkaria, jos tullimiehet arvaisivat, mihin olen menossa, ja väkisten tekisivät »peslaakin»…

Häntä alkoi vähän peloittaa, vaikkei hän ollut salakuljetushommissa hätäpoikia, päinvastoin. Helmeri oli jokivarren ovelimpia ja rohkeimpia tullikavaltajia, joka ei moneen vuoteen ollut mitään muuta hommannutkaan.

Oli ollut onni kuitenkin, etteivät ne oudot miehet, jotka ilmestyivät pihaan heti heidän tulonsa jälkeen, olleet päässeet käymään tallissa eivätkä siis nähneet Alarikkia, tietääkseen kertoa näkemistään tullihurtille… Oli ollut onni, että Ulrikki heti oli arvannut, mitä miehiä olivat, ja paiskannut tallin oven kiinni juuri kun olivat talliin menossa…

»Ole olevinasi rahtimies… sano, että olet Mataringista päin tulossa…»

Niin oli Ulrikki neuvonut selittämään, jos tullihurtat tiellä alkaisivat nuuskia ja tiedustella.

Hän oli ehtinyt jo sen korkean kiven kohdalle, joka oli puolivälissä ja jossa sanottiin Suomen ja Ruotsin rajan olevan. Siinä hän taas pysähdytti ja kuunteli…

Ruotsin puolen maantieltä kuului nyt selvästi aisatiu'un helinää ikäänkuin tullen Haaparannalta päin ja ollen ylöspäin menossa. Niin kuului. Ehkäpä oli vain joku myöhään hotellista lähtenyt herra, joka matkusti Lappiin päin…

Helmeri oli aisatiu'un äänestä päättävinään, että kyydillä ajo se oli, sillä nopeammassa tahdissa soi tiuku tullimiesten hevosen aisassa, ja jos joku paikkakuntalainen olisi, niin huutaisi ja kirkuisi humalassaan…

Jostakin kylältä loisti tuli yksinäisestä ikkunasta, ja Helmeri päätti, että ehkä oli joku tullimies yön aikana pitämässä tulta asunnossaan, niinkuin oli kuullut heidän tekevän…

Hän rohkaisihe ja läksi taas ajamaan. Nyt käveli Alarikki jo roimasti ja pyrki juoksemaankin, oudostuen sekä kuoppaista tietä että reslaa, joka pitkän veneen tavoin venyi perässä.

Ennenkuin tie nousi Ruotsin puolen maantielle oli siinä pitkälti loivaa rantatörmää maantiehen asti. Kun kerran pääsisi maantielle tullimiesten huomaamatta, olisi ensiksi pelastunut! Sillä tullimiehet eivät voisi mitään, jos eivät poikkituloa huomaisi… Mutta jos näkevät poikki tulevan ja alkavat vainustella, että onpa liian hyvä hevonen rahtimiehen hevoseksi, niin lähtevät seuraamaan Haaparannalle asti… ja silloin…

Samassa kiinnitti Alarikki juoksuaan, oli kuin olisi jotakin pelästynyt. Reki keijaili kuin aalloissa törmän vastaleessa, ja yhtäkkiä nousi tie, leveään Ruotsin puolen maantiehen yhtyen.

Helmeri käänsi nopeasti Haaparannalle päin, vilkuillen joka haaralle, silmät, korvat jännityksissä… Mutta mitään ei kuulunut tai näkynyt. Taloissa nukuttiin, eikä mistään tuikkinut valoa. Maantielle tultua sai hän Alarikin taas asettumaan kävelyyn, hän laski ohjat höllälle ja paneusi pitkäkseen reslaan ikäänkuin nukkuvan asentoon…

»Ajat tulemaan sitten suoraan Liljepäkin portille asti, ja kun näet, että portti on auki, niin ajaa karauta pihaan… Minä olen siinä vastaanottamassa…»

Niin muisti Ulrikin neuvoneen. Ja Helmeri ymmärsi, mistä oli kysymys, sillä siksi monta kertaa oli hän ollut hevosia Ruotsin puolelle viemässä sekä yöllä että päivällä. Oli jääneenä talvenakin vienyt pienen hiirenkarvaisen ruunan Liljepäkin pihalle, jossa Luulajan Kuvenjus oli vastaanottamassa. Ja tätä samaa tietä hän silloinkin kulki, ja yö oli silloin niinkuin nytkin. Silloin onnistui mainiosti! Ei yhtään tullihurttaa sattunut tulemaan vastaan…

Kuinka käynee nyt?

Oli Helmeri nytkin arvannut, että Luulajan Kuvenjukselle tämä Alarikki oli tuleva, vaikkei Ulrikki ollut hänelle siitä maininnut. Mutta hän ymmärsi muuten ja tiesi, missä Ulrikki häntä vartoi, ja ehkäpä vartoi Kuvenjuskin.

Yhtäkkiä, kun Helmeri ajatuksissaan reessä makaili, pää heiniin painettuna ikäänkuin nukkuen, ja toivoi, että hänen matkansa onnekkaasti päättyisi, karahti kaksi miestä tienvierestä luhtirakennuksen takaa Alarikin ohjiin ja pysähdytti hevosen. Maantie kulki siinä aivan luhtirakennuksen nurkitse, ja miehet tömähtivät sieltä tielle kuin pyssyn suusta…

Mutta salamannopeasti älysi Helmerikin, mitä miehiä he olivat, ja kun jo olivat saaneet ohjat käsiinsä, ymmärsi hän, ettei ollut enää mahdollista pakoon päästä…

Hän tekeysi niinkuin heräisi nukkumasta, ja vasta sitten kun toinen tullimies sysäsi häntä olkapäähän, oli hän tointuvinaan täyteen tajuntaan. Toinen miehistä puhui ruotsia, toinen jokivarren suomea.

Toinen hoiteli ohjia ja tyydytteli Alarikkia paikoillaan seisomaan; toinen, se suomea puhuva, alkoi kaivaa reestä heiniä, mylläten kaikki sikin sokin kuin neulaa hakien. Sitten kysyivät kiivaasti, kuin suuttuneina siitä, etteivät heinäin seasta mitään löytäneet, mistä ajaja oli tulossa, mihin menossa ja kenen hevonen?

Helmeri selitti kauheasti haukotellen ja silmiään hieroen, että hän oli
Tapo-Matti Mataringista ja että oli Torneus-kauppiaan asioille menossa
Haaparannalle…

»Ja, ja. Men hvems ä' hesten? Kukka on häste… förbanna mej», tenäsi se ruotsia puhuva.

Helmeri selitti taas haukotellen, että hevonen oli Torneuksen, mutta reki hänen. Ja kysyi sitten, että mitä miehiä olivat ja tiesivätkö, pitkältikö oli vielä matkaa Haaparannalle?

Tullimiehet alkoivat nyt puhua ruotsia keskenään, jona aikana Helmeri vilpittömästi haukotteli ja näytti sangen tyytyväiseltä. Mutta tullimiesten epäluulo oli herännyt. Kuorman vedättäjästä tosin todistivat Helmerin reki ja reessä olevat esineet, apelaatikko ja rikkinäiset silppusäkit. Samoin olivat hevosen valjaat kuin rahtimiehen valjaat, vanhat ja kuluneet, mutta kovin kiiltävän kaunis oli hevonen ja ylen upea rahtimiehen hevoseksi… Sähkölamppujen valossa tarkastelivat he Alarikkia päästä jalkoihin, tunnustelivat kylkiä, ravistelivat päätänsä ja nakkelivat kuin vihapäissään apekoppaa ja kaivelivat heiniä…

»Hen valehtelee», sanoi taas se ruotsia puhuva.

»Tämäpä on kummaa», sanoi Helmeri ihmetellen. »Onkos teiltä mitään sitten varastettu?»

»Han ä' idiot!» arveli ruotsia puhuva.

»Onko tästä vielä pitkälti kaupunkiin?» kysyi Helmeri aivan kuin ei vähääkään aavistaisi, että hän oli osunut tullimiesten pariin.

Se suomea puhuva sanoi olevan vajavan neljänneksen ja tiedusteli samassa, mihin Tapo-Matti aikoi kortteeria. Helmeri mainitsi erään pikkutalon nimen, jossa tiesi matkamiehiä ja rahdinvetäjiä kulkevan.

Mutta yhä tarkastelivat hevosta ja näyttivät epäilevän.

Ja kun vielä hetkisen olivat puhelleet, antoivat Helmerille ohjat ja sanoivat, että hekin lähtevät kaupunkiin asti, nähdäkseen, puhuiko Tapo-Matti totta…

Ja toinen heistä istuutui toiselle reslan laidalle, toinen toiselle, ja keskellä rekeä, niinkuin arestissa, istui Helmeri.

Alarikki läksi siivosti kävelemään, hännän heiluessa aisasta aisaan. Helmeri istui kuin tulisilla hiilillä, mutta näyttääkseen vilpittömältä sanoi hän niin rauhallisella äänellä kuin suinkin voi:

»Jo tässä vain pääsette kaupunkiin asti, vaikkapa useampikin mies…
Hyvä on hevonen, eikä paina nyt kuorma…»

Tullimiehet juttelivat ruotsia keskenään. Ja vaikkei Helmeri ymmärtänyt monta sanaa siitä, mitä puhuivat, sai hän kuitenkin sen verran selvää, että mainitsivat »hästen» ja »Heikkilä Ulrik» ja »Miukens Matts»…

Häntä alkoi kamalluttaa. Tosin oli hän ennenkin sattunut Ruotsin puolen tullimiesten kanssa vastakkain, ylempänä jokivarrella, mutta aina oli hän osannut pujotteleida pois, tuhansia valheita ja juttuja keksien.

Mutta nyt!

Onni onnettomuudessa oli kuitenkin se, etteivät nämä tullihurtat häntä tunteneet. Helmeri kyllä muisteli nämäkin nähneensä ja nimetkin kuulleensa. Vankanlaisia miehiä olivat kumpikin ja vielä nuoren ja reippaan näköisiä, ja aseita oli heillä matkassaan.

Helmeri istui reessään kuin pihtien välissä, ja taival kaupunkiin lyhenemistään lyheni. Nyt aamupuoleen yötä oli taivaskin käynyt ohuempaan pilveen, niin että kuun puolikas alkoi maailmaa valaista…

Kuinka tässä kävisi? Helmeri oli kerran ennen joutunut Ruotsin puolen tullimiesten käsiin, mutta silloin oli hän tappelussa voittanut ja päässyt karkuun, vaikka osa kuormasta olikin mennyt. Mutta ne miehet eivät olleet näin vankkoja, ja silloin ei hän ollut juuri näin ahtaalla kuin nyt. Ja vaikka hänkin, Helmeri, oli miesten vankimpia ja tavattoman vikkelä, ymmärsi hän hyvin, ettei hän kahta aseellista miestä voinut vastustaa…

Epäilemättä vartoi Ulrikki jo tuskallisena Liljepäkin portilla! Mitä yrittäisi? Mitä hoksaisi?

Miehet epäilivät aivan selvästi, että hevonen ei ollut oikealla jäljellä. He kulkisivat ehkä kaupungissa hänen perässään ja vaanisivat hänen toimiaan koko päivän…

Niiden silmäin edestä ei ehtisi mihinkään livahtaa… Helmeri silmäsi ensin siihen ruotsia puhuvaan tullimieheen, joka oli vankemman näköinen ja joka istui reslan oikealla puolella, niinkuin Helmeristä näytti huolettomana, toisella kädellään vain reslan laidasta kiinni pitäen, jalat riippuen reen ulkopuolella. Huolettoman näköisenä istui toinenkin, jalat ulkopuolella reslan laitaa riippuen ja katsellen Alarikin roimaa käyntiä…

Rohkea ajatus silloin viilsi Helmerin aivoja, ja tuntui kuin sydän kouristuisi kokoon…

Yhä lähemmäksi kaupunkia saavuttiin. Himmeän kuutamon valossa näkyivät sieltä jo taloryhmät suurena mustana möhkäleenä…

Tiessä oli pikku mäki, loivaa myötälettä… Alarikki tyytyi kuitenkin kävelemään…

Äkkiä, niinkuin olisi häntä ammuttu, repäisi Helmeri sylinsä hajalleen, iskien oikealla kädellään ruotsia puhuvaa tullimiestä rintaan ja vasemmalla suomea puhuvaa. Samalla hän ehti tempaamaan ohjista ja kiljaisi kerran… Hän kerkesi vilahdukselta nähdä, kuinka kumpikin tullimies keikahti selälleen tienviereen ja kuuli huudahduksen:

»Satans… jävel…»_

Muuta hän ei ehtinyt näkemään tai kuulemaan. Hän kiinnitti Alarikin täyteen juoksuun ja karjaisi julmasti, ottaen ohjat tiukalle.

Hän ei ensin itsekään oikein ymmärtänyt kuinka kaikki oli tapahtunut eikä aivan heti älynnyt onnensa potkausta.

Vasta kun hän silmäsi jälkeensä ja näki molempien miesten nousseen ylös ja lähteneen häntä takaa-ajamaan, huutaen, ampuen ja kirkuen, selveni hänelle, mitä oli tapahtunut.

Riemuissaan tempasi hän ohjista ja karjui… Alarikki alkoi panna parastaan, pitkä resla hyppeli perässä, ja heinät ja säkkiresut nousivat ilmaan kuin myrskyn käsissä. Kovasta tiestä lenteli jäisiä tieroja avonaisen reslan sevin kautta kuin haulikon suusta vasten hänen silmiänsä… Mutta tanakkana istui Helmeri, järki kirkkaana kuin pakkastaivas, jäsenet ja hermot pinnistyksissä.

Niinkuin lentävä lintu lähestyi hän nopeaa vauhtia kaupungin ensimmäistä kadunkulmaa, ja siipenä sinkoili kuiva, raudoitta oleva resla kadun kulmissa ja käänteissä. Tullimiesten huutoja ei enää kuulunut. Helmeri käänsi syrjäkadulle, kierteli pari ristiä… näki jonkun ihmisen katukäytävällä ja laski menemään, mutkia tehden, Liljepäkkiin päin.

Tultuaan sille kadulle, jonka varrella Liljepäkki oli, hiljensi hän vauhtia, tyynnyttäen Alarikin kävelemään. Silloin otti hänen korvansa pitkän, kiljuvan vihellyksen, joka kuului pohjoisesta päin, josta hän oli kaupunkiin ajanut. Hän tunsi pillin äänen ja arvasi, että tullihurtat olivat ehtineet kaupunkiin ja kutsuivat kumppaneitaan avukseen.

Katu oli autio, ja kun Helmeri lähestyi Liljepäkin porttia, näki hän, että siitä vilahti mies sisälle…

Hän käänsi portista pihaan ja tunsi samassa Ulrikin, joka seisoi portin pielessä. Hän ei joutanut kuitenkaan mitään sanomaan, sillä Alarikki porhalsi juoksemaan pystöpäisenä ihan pihan perälle asti…

Hän kuuli kuitenkin Ulrikin iskevän portin kiinni ja näki hänen kiirehtivän pihaan…

Ulrikki oli kadulla portin luona odottanut Helmeriä jo pari tuntia… oli alkanut epäillä, ollut kuin kuumilla hiilillä… Oli sitten kuullut tullimiesten pillinäänen ja käsittänyt, että joku hätä siellä oli… samalla hän kuitenkin oli nähnyt hevosen tulevan katua pitkin ja arvannut Helmeriksi…

»Hyvin on kaikki», jatkoi hän kuiskaavalla äänellä Helmerille. »Ala riisua Alirikkia valjaista ja vie tuohon talliin, johon ovi on auki ja josta näet valoa… Mutta hiljaa, hiljaa, ettei mitään liikettä kuulu…»

Helmeri ymmärsi, alkoi riisua Alirikkia aisoista, mutta Ulrikki käveli, koettaen keveästi astua, portille kuuntelemaan, kuuluisiko kadulta epäilyttäviä ääniä. Pihalla ja koko suuressa talossa nukuttiin tai oltiin nukkuvinaan.

Ulrikki kuunteli kiinni olevan portin takana.

Jostakin toiselta kadulta kuului kuin juoksisi katuja pitkin useampia ihmisiä… kuului kuin hätäistä puheluakin… Ulrikki kuunteli melkein hengittämättä, pelko mielessä, sillä hän arvasi hyvin, Helmerin seikkailun kuultuaan, etteivät tullimiehet niin hevillä varmaa saalistaan heittäisi…

Hetken päästä kuuli hän askelkopseen lähestyvän Liljepäkkiä, kuuli selvään, että usea mies juoksi katukäytävää pitkin. Juuri kun juoksijat ehtivät portin kohdalle, kuuli hän jonkun läähättäen sanovan: »Mihin h—ttiin se kerkisi kääntyä?» Mutta ilokseen hän kuuli, että takaa-ajajat juoksivat Liljepäkin portin ohi vauhdissa ja kovasti läähättäen… Ulrikki arvasi, että ne olivat jäljiltä eksyneet. Hän kuunteli kuitenkin niin kauan kunnes juoksuaskeleet haipuivat ja palasi sitten hyvillään Helmerin luo pihan perälle.

Helmeri oli jo pannut Alarikin talliin ja oli parhaillaan loimittamassa, kun Ulrikki tuli. Hyvillään kaivoi Ulrikki povitaskustaan pullon, jonka Kuvenjus hänelle oli antanut, tarjosi Helmerille ja käski ryypätä, ilmoittaen sen olevan Kuvenjuksen parasta konjakkia. Ja nyt kertoi hän, että hän oli Alarikin jo Kuvenjukselle myynyt ja hyvät voitot saanut. Ja hyvin oli nyt »luntreijaus» onnistunut! Ei ollut tarvinnut Alarikista tullia maksaa!

Ja Helmeri, otettuaan Kuvenjuksen väkevää konjakkia pari pitkää ryyppyä, kertoi puolestaan nyt tarkemmin seikkailustaan tullimiesten kanssa. Kuultuaan, kuinka ahtaasta paikasta Helmeri oli pelastunut, tarjosi Ulrikki vielä lisää ja vakuutti, ettei hän koskaan unhoittaisi Helmerin hyvää työtä.

»Eläkä halaistua sanaa puhu Lomman pojillekaan», varoitteli hän Helmeriä. »Jos tiedustelevat Alarikkia, niin sano, että kaiketi on kuuhun noussut…»

Helmeri nauroi, otti vielä ryypyn ja lähti sitten takaportin kautta, toiselle kadulle siten päästen. Siitä ei enää ollut kuin palasen matkaa sille joen lahdelle, joka Tornion ja Haaparannan eroitti toisistaan ja jonka yli vei tikoitettu tie Tornioon. Pian hän käveli nyt kaupungista toiseen, sillä siltä kohdalta ovat ne lähimpänä toisiaan.

* * * * *

Seuraavana aamuna, kun muurari Johanssonnissa väki heräsi, nukkui Helmerikin vuoteessaan keittiön sängyssä. Mutta Ulrikkia ei vielä näkynyt aamiaisen aikanakaan.

Rauhassa sai Helmeri nukkua, ja kun hän aamiaiseksi heräsi, ei häneltä kukaan kysynyt, missä oli ollut liikkeellä tai oliko ollut ensinkään poissa.

Lomman pojat olivat jo tallissa hevosiaan hoitamassa, kun Helmeri meni sinne.

Mutta eivät hekään sanallakaan kysyneet, olivat kuin eivät olisi muistaneetkaan, että olihan tuossa perimmäisessä pilttuussa, toisista erillään, vielä eilen illalla maatapanon aikana Alarikki…

Ja aivan muista asioista haastelivat, kun hevosia hoitivat. Lomman
pojat kyllä, vanhoina tullikavaltajina, arvasivat, mitä Ulrikki ja
Helmeri yön aikana olivat hommanneet, mutta se ei kuulunut heihin.
Sillä he tiesivät, että heidän vuoronsa vielä tulee.

Vasta puolenpäivän aikana palasi Ulrikki Luulajan Kuvenjuksen seurassa kortteeritaloon.

Komea ja pitkä herra oli Luulajan Kuvenjuskin, mutta kun Ulrikin kanssa vierekkäin kävelivät, niin pulskemmalta näytti Ulrikki, oli paljon paksumpi hartioistaan ja vatsan kohdalta ja mitäkin punaisempi naamaltaan. Mutta hänen turkkinsa ei ollut niin hieno kuin Kuvenjuksen turkki, joka kuuluikin olleen Ruotsinmaan parhaita.

Tallin ovi oli auki, ja Helmeri ja Lomman pojat puuhailivat paraikaa tallissa. Suoraan sinne kävelivät Kuvenjus ja Ulrikki, hyvänhajuista sikaaria kumpikin poltellen.

Naurusuin ja innokkaana alkoi Kuvenjus tarkastella, pilttuulta pilttuulle kulkien, Ulrikin ja Lomman poikain seuratessa ja selitellessä. Jokaisesta hevosesta piti tietää Kuvenjukselle sanoa, minkä lahjainen se oli. Niin oli Kuvenjus hevoshenkinen, ettei tyytynyt siihen, että tallissa tunnusteli ja katseli jokaista hevosta erikseen, niin Ulrikin kuin Lomman poikainkin, vaan vielä piti taluttaa ne, joista enimmin näytti pitävän, marhaminnasta pihalle ja siinä pyöritellä…

Oli Lomman pojilla pienoinen, ruskea tamma, joka oli käpsäjalkainen ja pyörähteli marhaminnan päässä sukkelasti kuin orava. Se näytti nyt tällä kertaa enimmin Kuvenjuksen hevosmiessilmää miellyttävän.

»Se on lisäksi, vaikka onkin tuommoinen rakki, juoksijakin kuin itse lempo!» kehui Ulrikki Lomman poikain puolesta pikkutammaa.

Siitä Kuvenjus yhä enemmän innostui.

Ja Lomman Nestori, joka marhaminnasta tammaa piteli, innostui kehumaan:

»Kun Oulusta lähdimme, ajettiin kilpaa… Kaikki muut hevoset laukkasivat, mutta tämä Piiu juoksi… polki kuin eteläinen, että oikein nauratti… että mistä semmoisen vauhdin saikaan… niin pieni ja mitättömän näköinen…»

Se yhä kannusti Kuvenjusta, ja taputellen pienen pientä ruskeaa tammaa kaulalle hän hyväilevällä lempeällä äänellä puheli:

»Ja, min lilla Piiu… vännen min…»

Piiu katsoi kirkkain, viisain silmin outoa, pitkää herraa ja käänsi päätänsä Kuvenjusta kohti.

Yhä enemmän Kuvenjus ihastui. Ei tyytynyt siihen, että katseli ja tunnusteli, vaan pyysi päästä Piiulla vähän matkaa ajamaan… että kukaties tässä vielä tulevat kaupatkin…

Nopeasti toimittivat miehet yksissä tuumin Piiun sipikkareen eteen, tietäen, että Kuvenjus oli reilu ostaja ja rahamies ja että tämä oli aina tottunut käskyjensä nopeaan täyttämiseen.

Sillä aikaa kun toiset valjastivat Piiua, puheli Kuvenjus Ulrikin kanssa.

»Tämmöistä pientä, ruskeaa tammaa minun on aina tehnyt mieleni», sanoi hän. »Mutta en ole tämmöistä ennen tavannut, tämmöistä, joka olisi näin lakea ja osaa lisäksi juostakin.»

»No tästä nyt semmoisen saatte», kehui Ulrikki, vaikkei ollut koskaan Piiulla ajanut. »Se on kerrassaan liukas kuin taivaan tähti, ja askel täysi ja nopea… Ja sitten niin hyvä syömään, että toisten suutteisiin on tyytyväinen… Ja jalat hyvät kuin timanttipuikot…»

Niin kehui Ulrikki, ja Lomman pojatkin jotakin lisäsivät…

Hyvillään, suu onnellisessa hymyssä, istui Kuvenjus sipikkaan, ja vaikka oli herrasmies ja upporikas kuin ruhtinas, niin heti kun ohjat käsiinsä otti näkyi, että on se mies suitsissa ennenkin ollut. Hän massautti suullaan, ajoi kadulle ja käänsi rantaan päin…

Ulrikki, Helmeri ja Lomman pojat riensivät perässä, portilta katsomaan, mihin päin ajaa ja miten menee… Kokoontui siihen muitakin kadulla kulkijoita minkä mitäkin arvelemaan…

Vihellellen, silmät onnesta kiiltäen istui Kuvenjus sipikassa eikä laskenut Piiua täyteen juoksuun, vaikka se kyllä pyrki. Vasta sitten, kun kääntyi menemään kaupungin rantaan, joen jäälle, päästi myötäleessä vinkeään juoksuun ja katosi pian törmän suojaan…

»Nyt sait hyvän ostajan», virkkoi Ulrikki Lomman Villelle. »Ymmärrä nyt määrätä hintaa… Kyllä sillä herralla rahaa on ja se maksaa vaikka kuinka paljon, jos sitä alkaa hevonen miellyttää…»

Ja kuiskaamalla Ulrikki ilmoitti jo saaneensa Alarikistakin semmoisen hinnan, että se korvaa vähän viimetalvellisiakin tappioita.

Ville ymmärsi ja iski silmää Ulrikille ikäänkuin kiitokseksi hyvistä neuvoista.

Ja kun portilta palasivat pihaan, kertoi Ulrikki:

»Olipa niin höylillä tuulella, ettei päästänyt minuakaan pois. Sanoi: Olehan yötä täällä, niin lähdemme aamulla katselemaan niitä uusia hevosia… Ja hyvät olivat ruuat, monenlaiset juomat ja muut, että vieläkin röyhtelyttää… Aamulla varhain kävi sitten Alarikkia ajamassa, ja kun palasi, niin naurussa suin heti maksoi tinkimättä määräämäni hinnan… ja makeat viinit juotiin harjakannuiksi.»

»Semmoinen se oikea herra on!» kiitteli Ville.

»On se herraa. Monta huonetta pitää olla hallussa, vaikka ei ole kuin käymässä Haaparannalla… Ja talli kokonaan hänen nimessään.»

»On se herraa», kummaili Ville.

»On se», jatkoi Ulrikki… »Ja kun nytkin kuuluu olevan kotona Luulajassa talli täynnä hevosia, niin uusia yhä ostaa… Niin hevoshenkinen mies se on.»

»Olisi kumma… joko tuo nyt mieltyy tuohon Piiuun, joka on kaikista pienin ja mitättömin?» arveli Ville.

»On se huonompiinkin mieltynyt. Annahan kun kerron, kuinka kävi tässä tuonnoissa talvena: Ruusenperin Anshelmilta, rahtimieheltä, osti vanhan, ontuvan kaakin Oravaiselle ruokittavaksi ja määräsi syöttämään apetta ja kauroja niin kauan, että lihoo ja alkaa hypellä… Ja käski, että kun on lihonnut ja alkaa hypellä hyvillään, niin ilmoittaa sitten hänelle Luulajaan, hän tulee itse syöttilästään noutamaan…»

»No, voi perhana… En ole kuullutkaan», keskeytti Ville.

»No, mitäpä siinä. Oravainen syöttää ja hoitaa, tietäen, että Kuvenjus maksaa vaikka paljonkin. Mutta kauan menee aikaa, paljon kuluu ruokaa. Jo lopulta alkaa kaakki lihoa, ja siitä tuleekin vielä niin komea hevonen, ettei kukaan olisi uskonut. Oravainen kirjoittaa sitten Kuvenjukselle, että jo on nyt Ruusenperin Anshelmin vanha kaakki lihavana ja hyppelee kuin nuoret kolmitalviaat, jotta nyt saapi tulla katsomaan… Ei aikaakaan, niin jo ajaakin Kuvenjus itse Oravaiselle. Ulos pihalle lasketaan kaakki kilostelemaan. Se hyppii ja on niin komea, että hevosten komeimpia, ja nyt se ei enää onnukaan. Siihen ilmestyy ostajiakin entiselle kaakille, luulevat, että jos Kuvenjus myypi halvalla… Mutta eipäs! Kun kaakki on aikansa hypellyt ja Kuvenjus naurusuin katsellut sen iloa, niin määrää ammuttavaksi… Oravainen lupaa hyvän hinnan siitä, mutta Kuvenjus sanoo jyrkkään, ettei ole niin paljoa rahaa, että hän sen möisi kenellekään… Eikä muuta kun kaakille kuula otsaan, ja Kuvenjus maksoi Oravaiselle kaakin hoidosta paljon enempi kuin Oravainen vaatikaan… Semmoinen herra se on…»

Villeä nauratti.

»No, mitäpä se huolii, jolla on rahaa kuin roskaa», sanoi hän.

Ulrikin ja Villen jutellessa oli pihalle taas ilmestynyt outoja miehiä, joista Ulrikki luuli tuntevansa eilisillallisiakin miehiä joukossa.

»Ketä vieraat hakevat?» tiuskasi hän eräälle, joka oli talliin päin menossa.

Mies pysähtyi, mutta ei vastannut.

»Täällä ei ole teidän omaanne mitään», ärähti Ulrikki hänelle sitten karskisti ja meni ja räiväsi tallin oven kiinni.

Miehet katosivat yksitellen pihalta.

Puolen tunnin kuluttua palasi Kuvenjus Piiulla, joka juosta vilisti pihaan kuin kärppä ja pysähtyi vasta tallinseinän viereen.

Kaikki hevosmiehet kokoontuivat siihen Piiun ja Kuvenjuksen ympärille, kuullakseen mitä Kuvenjus Piiusta piti.

Mutta oli Kuvenjuskin siksi oppinut hevosmieheksi, ettei siinä kaikkien kuullen ruvennut Piiua moittimaan, ei kiittämään, vaikka Ulrikki kyllä näki iloisista silmistä ja nauruun pyrkivästä suusta, että mieleen on Piiu…

Sipikasta noustuaan meni Kuvenjus Piiun viereen, kaulalle taputteli ja arveli:

»On se maasta asti hevosta, vaikka onkin pikkunen.»

Niin oli hän aina Suomen puolen hevosmiesten kuullut kiittävän pieniä hevosia ja muisti sen sanoa, kun pientä hevosta tarkasteli.

Mutta hetken päästä nähtiin, että Lomman Ville ja Kuvenjus kuiskailivat vähän syrjässä muista. Siitä ymmärsivät muut, että kauppoja hierottiin, ja siirtyivät sen vuoksi loitommaksi, etteivät häiritsisi, sillä niin vaatii hyvä tapa.

Kuvenjus kuiskaili Villen korvaan, niinkuin ainakin tottunut hevosmies ja niinkuin oli nähnyt hevosmiesten toisilleen kauppoja tehdessä kuiskailevan, ja kättään Villelle tarjosi… Ville puolestaan pudisteli päätään, ei niin, vaan niin kuin minä sanon… niin sitten voin… ja tuossa on käsi…

Mutta ei antautunut Kuvenjus vielä. Yhä kuiskuttelivat, Ville pannen huulensa ihan Kuvenjuksen korvalehdelle, samalla vilkaisten Ulrikkiin, joka iski Villelle silmää, vihjaten: määrää… määrää… nyt kun on hyvä määrätä hintaa…

Jo Kuvenjus vihdoin kyllästyi kuiskailemasta, ojensi rennosti kätensä
Villelle ja sanoi:

»Se on sovittu. Olkoon menneeksi! Kättä päälle.»

Ville iski kouransa Kuvenjuksen hansikkaiseen käteen, ja nopeasti riensi Ulrikki todistajana käsiä eroittamaan niinkuin maan tapa ja kauppa vaati.

»Se on oikein! Tehkää kauppoja!» sanoi hän, kiittäen sekä ostajaa että myyjää. »Nythän tässä päästään hyvään alkuun.»

»Joko tulivat kaupat?» kysyi Helmeri, joka oli ollut tallissa ja nyt ilmausi pihalle, ja mennen Piiun viereen hän taputteli sitä ja sanoi Kuvenjukselle:

»Jo saitte niin mieluisan ajohevosen, ettette ole paremmalla koskaan ajanut!»

Kuvenjus naureskeli hyvillään ja käski Helmerin vielä kammata Piiun harjaa ja häntää.

Kauppaa seurasi Piiulle päähiset ja rihmamarhaminta, ei mitään muuta.

Sisälle, muurari Johanssonnin parhaaseen huoneeseen, käskettiin nyt Kuvenjus, rikas ja arvokas Ruotsin herra, jolle piti Lomman poikain selittää kaikki tietonsa, mitä Piiusta tiesivät. Kuinka kaukana Suomessa oli syntynyt? Oliko isän vaiko emän puolelta juoksijasukua? Oliko ollut koko ikänsä yhdellä omistajalla syntymätalossa, vai oliko ollut markkinahevosena? Oliko rääkätty ja pahoin pidelty?

Kaikista seikoista tahtoi Kuvenjus tietoja, ja Lomman pojat selittivät ja panivat omia tietojaan lisäksi, niin että Piiun tähänastinen elämä kävi Kuvenjukselle selväksi. Ja jutellessaan ja selittäessään Piiun elämän vaiheita Lomman pojat hommasivat pikareita ja kysyivät, eikö saisi Kuvenjukselle näin harjakannuiksi tarjota pikku ryyppyä… Heillä ei tosin ollut muuta tarjottavaa kuin paloviinaa, vaan se kyllä oli parasta tisleerattua, mitä Oulusta sai… Kuvenjus, joka kaikesta sydämestään rakasti Suomen puolen hevosmiehiä, lupasi tarjota, koska vastaanpaneminen olisi ollut suuri loukkaus ja koska kuului asiaan, että piti myyjältäkin maistaa.

Hän otti tavattoman paksun lompakkonsa kuin vanhanaikuisen virsikirjan turkkinsa taskusta ja alkoi lukea Piiun hintaa Villelle, syrjässä muista ja selin heihin. Hyvä tapa vaati, etteivät siihen muut menneet tirkistelemään, paljonko lukee…

Sen kuitenkin näkivät, että suuren kasan seteleitä latoi, mutta sittenkään ei Kuvenjuksen pullea lompakko näyttänyt vähääkään hoikkuvan.

Ja Ville kokosi tyytyväisenä setelit pöydältä, kiitteli ja pani ne omaan lompakkoonsa.

Ja sitten laskettiin pikarit täyteen, ja Ville kehoitti maistamaan. Muut kaikki kumosivat pikarinsa tyhjäksi, mutta Kuvenjus ainoastaan maistaen.

»Altihoopa!» kehoitti Ville.

»Nej i helvete», nauroi Kuvenjus, huuliaan muikistellen. Mutta Ulrikki, Helmeri ja Lomman pojat maistoivat vielä toiset ja kolmannet pikarit.

Semmoisen määrän oli Kuvenjus kaupanteossa pannut, että Villen piti lähteä Piiua taluttamaan Haaparannalle Liljepäkkiin, sillä tulliraha oli Piiusta maksettava ja tulliaseman kautta mentävä.

Kun oli vielä hetkinen juteltu ja miehissä Kuvenjukselle kehuttu Piiua, ilmoitti Kuvenjus, että nyt lähdetään.

Ville otti Piiua marhaminnasta kiinni ja läksi taluttamaan. Perässä kävelivät Kuvenjus, Ulrikki ja Lomman pojat, mutta Helmeri jäi kortteeritaloon hevosia hoitamaan.

Suomen puolella olevan tullituvan luokse saattoivat Ulrikki ja Nestori
Kuvenjusta. Mutta siihen pysähtyivät, ja siinä sanottiin hyvästit.

»Ylikainuun markkinoilla tavataan!» sanoi Kuvenjus.

»Sielläpä tietenkin», vakuutti Ulrikki.

»No vaikka puukkoja sataisi», arveli Nestorikin.

Ja kättä pudistaen erosivat, kiitellen ja Nestori Kuvenjukselle lakkia nostaen.

Ville kulki edellä, vilkkaasti kävelevää Piiua marhaminnasta taluttaen,
Ruotsin puolen tulliasemaa kohti, ja perässä kävellä vaaksoi Luulajan
Kuvenjus naurusuin ja vimmatusti keppiään heilutellen…

Hän luuli tehneensä hyvätkin kaupat ja oli mielissään.

Ulrikki ja Nestori seisoivat ja katsoivat menevien perään niin kauan että nämä katosivat ruotsinpuoliselle rannalle. Palasivat sitten kaupunkiin ja menivät suoraan hotelliin olutta juomaan.