ERIKA
Hän oli kyllästynyt pieniin rakkausseikkailuihin. Oli saanut kyliänsä kansakoulunopettajista, nuorista ylioppilaista ja nyt viimeksi lyseolaisista. Hän tahtoi nyt sanalla sanoen naimisiin.
Olihan hän, Erika, ollut jo montakin kertaa kihloissa, mutta mitä siitä oli kihloihin menemisestä semmoisten kanssa, jotka vielä tarvitsivat vuosikausia, ennenkuin saivat viran. Täytyi ruveta katselemaan semmoista miestä, joka pystyisi heti menemään naimisiin.
Eihän hän juuri välittäisi, minkälainen mies se olisi, kunhan hänellä olisi virka ja varmat tulot. Hän oli jo niin monta kertaa rakastanut, ettei olisi niin vaarallista, jos ei enää niin kovin lämpenisikään.
Hän oli rovastin tytär ja vieläkin pulska ja punaverinen, vaikka ikä alkoi olla siinä lopulla kolmeakymmentä. Häntä eivät enää miellyttäneet ne pikkuvirat, joissa hän oli ollut: milloin opettajattarena kansakoulussa ja nyt viimeksi postinhoitajattarena. Hän tahtoi päästä levähtämään…
Hyvällä tuulella hän nyt oli tänään, katsellessaan ulos postitoimiston ikkunasta maantielle päin. Hän odotti sieltä päin sulhastaan tulevaksi. Se oli pitäjän nuori pastori, jonka sydän hänen oli onnistunut sytyttää maalliseen liekkiin. Ja pastori olikin todella ihastunut Erikaan, eikä tarvinnut hetkeäkään epäillä sitä, että pastori oli kaikin puolin hänen vallassaan. Mutta kaino ja rakastavainen hänen oli täytynyt olla, ennenkuin pastori "iski silmänsä" häneen. Sillä pastori oli herännyt mies, ankara mielipiteissään ja nuhteeton elämässään. Ja erilainen kaikin käsin kuin Erikan entiset sulhaset. Ei pyrkinyt pastori liian likelle, ei silloinkaan, kun kosi. Oli vain kerran suudellut otsalle ja puhunut Jumalasta…
Kyllähän Erikaa vähän vaivasi, kun hän muisteli sitä, että oli pastorille kelpo lailla valehdellut. Ei ollut sanonut koskaan olleensa rakkausseikkailussa, suudelleensa miehen huulia tai tunteneensa niin puhdasta rakkautta kuin nyt pastoria kohtaan. Muutkin Erikan vakuutukset oli pastori uskonut ja kyynelsilmin puhunut siitä, että hän oli jättänyt naimahommansa Jumalan haltuun, ja näin oli taivaallinen isä hänelle toimittanut sorean morsiamen.
Sitä miettiessä Erikassa kävi vilunväre, ja yhtä ja toista hän muisteli kuluneesta elämästään. Varsinkin yhtä juttua, joka tosin oli tapahtunut kaukana täältä, mutta joka vielä vastaisuudessa voisi tulla pastorinkin korville. Mutta silloin se ei enää olisi niin vaarallista, ja hän vannoisi pastorille, että se oli pelkkää valetta.
Kuului olevan jo maisterina se silloinen sulho Akseli Airisto… Hän oli rakastanut Erikaa puhtaasti ja rajattomasti, he olivat olleet kihloissakin melkein puoli vuotta. Mutta Erika oli hänelle antanut rukkaset, sillä Airisto oli hänen mielestään ollut ruma mies ja kömpelö kuin mikäkin seiväs. Mutta siitä oli Airisto nokkaantunut hirmuisesti ja vannonut elinaikaista vihaa ja puhunut kostosta hautaan asti…
Onneksi oli Airisto sentään siksi kaukana nyt, ettei hänestä ollut pelkoa. Viikon parin päästä heidät jo kuulutettaisiin pastorin kanssa, ja häät oli päätetty pitää heti.
Ja Erika toivoi, että aika rientäisi lentävin siivin…
Hän oli pukeutunut pastorin mielen mukaan yksinkertaisesti ja kammannut hiuksensa jakaukselle. Täytyi koettaa olla niin, ettei pastori pääsisi mitään epäilemään.
Oikeastaan Erika ei voinut vähääkään rakastaa pastoria, vaikka tämä oli pulska mies. Hänessä oli jotakin akkamaista ja pehmeää ja joutavaa jumalisuutta Erikan mielestä. Mutta se täytyi sietää. Ei ollut enää aikaa ruveta miestä odottamaan ja valikoimaan. Ikää oli jo kovasti, ja monenlaisia seikkailuja oli jo tullut kokeneeksi. Sitten, kun he pääsisivät naimisiin, voisi Erika alkaa hioa pastorista akkamaisuutta pois ja koventaa pehmeyttä. Mutta nyt täytyi liehakoida…
Niin Erika mietiskeli ja tuumaili itsekseen, odottaessaan pastoria. Hän oli aikonut tulla heti puolisen syötyään, ja he menisivät sitten yhdessä kävelemään ja nauttimaan heräävän keväisen luonnon kauneudesta.
Mutta merkillisen kauan pastori viipyi. Hän oli ennen ollut hyvin täsmällinen. Erikasta alkoi aika tuntua pitkältä ja joutessaan hän leikki kihlasormuksellaan. Se oli paksu ja vankka ja soveltui mainiosti hänen sormeensa. Airiston sormus oli ollut paljoa mitättömämpi.
Mutta viimein Erika tuskastui odottamaan ja höpisi itsekseen:
— Mikähän sille lampaalle nyt on tullut, kun ei kuulukaan… Ja mitä hittoa hän viivyttelee?
Erika oli jo aikeissa lähteä häntä vastaan, kun samalla huomasi pastorin kävellä huiskivan pappilasta päin.
— Tuollapa tuo tulla viuhtoo, — arveli Erika hyvillään, ja jonkinlainen paino tuntui lähtevän hänen sydämestään. Siellä oli koko päivän ikäänkuin joku ollut soimaamassa soittaen kummallista nuhdevirttä. Mutta nyt se katosi, ja erinomaisen lempeänä ja kainona Erika otti vastaan pastorin.
"Voi kuinka minä olen jo ehtinyt pitkästyä ja ikävöidä sinua", sanoi hän lempeimmällä äänellään ja tavoitteli pastorin kättä.
Mutta pastori näytti kummallisen juhlalliselta ja niin vakavalta kuin kirkko itse. Ei käynyt istumaankaan, vaan asettui seisomaan keskelle lattiaa, vaikka Erika toimitti häntä soututuoliin.
"Minä tahtoisin vähän kysyä sinulta, Erika", aloitti hän, ja hänen äänensä soi niin oudon kylmästi, että Erika kalpeni, "tahtoisin kysyä sinulta, oletko koskaan tuntenut maisteri Akseli Airistoa…?"
Hän katsoi samalla Erikaan totisesti, melkein ankarasti.
Kysymys tuli niin arvaamatta, että Erika aluksi kalpeni, mutta äkkiä hän sai hermonsa tyyntymään ja tottelemaan, ja viattomasti hymyillen hän vastasi:
"Olen hänet tuntenut. Miksi sitä kysyt?"
"Sain häneltä kirjeen, — Airisto on näet luokkatoverini ja paras ystäväni — siinä hän puhuu sinusta… tehän olette olleet kihloissakin", sanoi pastori kylmästi. "Kun parhaalle ystävälleni ilmoitan kihlauksestani ja toivon saavani onnittelun, saankin häneltä tämmöisen kirjeen…"
Ja pastori paiskasi kirjeen lattialle ja sanoi jymisevällä äänellä:
"Nainen! Te olette valehdellut minulle… Meidän välimme ovat loppuneet", huusi hän lopuksi ja pakeni kuin paholaista, paiskaten oven jälessään kiinni, että seinät tärisivät.
Erika seisoi kuin jähmettyneenä. Tätä hän ei ollut osannut odottaakaan… Airisto oli siis saanut kostetuksi… se kurja konna…
Hän otti kirjeen lattialta ja luki siitä: — — "Minä tunnen hyvin morsiamesi… Erika H:n… hän on ollut minun ja monen muun henttu…"
Enempää hän ei lukenut, vaan rutisti kirjeen kokoon, paiskasi sen palavaan uuniin ja unohtui pitkäksi ajaksi katselemaan pastorin jälkeen, joka vinhaa vauhtia käveli pappilaan päin…
Mutta omista ajatuksistaan hän ei saanut yhtään selvää.