VII
Samana päivänä illalla näki Ollin-Mikko Päkkilän saunan lämpiävän, ja koska hänenkin teki mieli saunan löylyä, poikkesi hän taloon. Päkkilä seisoi pihalla, kun Mikko tuli.
»Onko vieraan varaa saunassa?» kysyi Mikko.
»On siinä Mikon vara aina!» vastasi Päkkilä.
Mikko odotteli, että Päkkilä ottaa puheeksi aamupäiväisen tapauksen. Mutta Päkkilä ei näyttänyt olevan tietävinäänkään isojen herrojen matkasta. Oli vain niin kovin vakavan näköinen ja vähäpuheinen…
Mikko tiesi, ettei kukaan arvannut hänen kuusessa olleen, sillä salaa oli hän sieltä alaskin kiivennyt. Eikä Mikkokaan mitään kysynyt, kun ei Päkkilä asiaa aloittanut.
Mutta kun he riisuivat saunaan, vaatteet heittäen nurmelle saunan eteen, sanoi joku rengeistä:
»Olisi ollut tuokin Mikko näkemässä, kun tästä aamupäivällä isoja herroja meni sivu.»
»Mitäpä näkemistä siinä olisi ollut», sanoi Mikko välinpitämättömällä äänellä.
»Oli siinä sentään… Kolmella automopiilillä ajoivat… Mutta monta muuta kummaa siinä enempi oli…»
Ja renki selitti, kuinka nolosti oli käynyt vanhalle Jannelle ja muille, jotka puheille pyrkivät…
Mikko oli kuuntelevinaan.
Päkkilä oli mennyt saunaan ja huusi sieltä:
»Tulkaahan kylpyyn, miehet!»
Kun miehet nousivat lauteille, virkkoi äskeinen renki:
»Mikä lie muuttanut meidän talossa tiistain saunapäiväksi, vaikka viime viikkoon asti on keskiviikko aina ennen ollut saunapäivänä…»
Päkkilä rykäisi ja sanoi:
»Tästä puoliin taas on keskiviikkoisin ja lauantaisin saunapäivä…»
Mikko oli ymmärtävinään, että Päkkilän saunapäivien muutos oli yhteydessä kenraalikuvernöörin matkan kanssa…
Mutta sen pitemmältä ei Päkkilä ottanut asiasta puhuakseen.
Kun he kylvettyään istuivat saunan seinälle kuumia ruumiitaan kuivailemaan, sanoi Päkkilä:
»Saunan löyly se kuitenkin on ainoa ilo suuressakin surussa… Niinpä nyt taas tuntuu kuin olisi ihminen päässyt entiselleen…»
Ja Mikko luuli ymmärtävänsä, mitä Päkkilä tarkoitti.
Kun Mikko parin viikon perästä meni kylälle Jannenmäen kautta, kuuli hän, että vanha Janne oli myynyt mökkinsä ja kadonnut, eikä kukaan tiennyt, mihin hän oli mennyt.
»Mitähän ne toiset ovat tehneet?» arveli Mikko asian kuultuaan.
Hän jatkoi matkaansa ja poikkesi Päkkilään. Päkkilä istui kuistissa ja luki sanomalehteä.
Mikko jutteli siitä, mitä oli kuullut Jannenmäessä.
»Niin pahakseenko otti sen asian, vai minkä vuoksi möi mökkinsä?» kysyi
Mikko.
»Niinpä taisi pahakseen ottaa!»
»No, mitähän ne muut tekevät… Horslunti, Vantte ja ne muut?» kysyi
Mikko uudestaan.
Päkkilä puheli, suu vähin naurussa:
»Näkyy täällä olevan uutinen, joka heitä koskee. Kuulehan, kun luen:
»Kantelu kenraalikuvernöörille. Itsellinen P.A. Horslund, loismies Janne Vanha ja talokas Vantte Pikku-Herrala Heinärannan pitäjän Haapamäen kylästä ovat tehneet kanteluja kenraalikuvernöörille sikäläisiä viranomaisia vastaan mikä mistäkin syystä. Kantelukirjelmät, jotka ovat paljasta sekamelskaa, on kuitenkin virkateitse lähetetty asianomaisille takaisin…»
»Sillä lailla», nauroi Mikko. »Semmoinenko siitä tulikin! Entäs
Auruura!» Eipä hänestä puhuta mitään…
»Kyllä vielä tulee tietoja Auruurastakin», sanoi Päkkilä. »Ja kaikista muistakin…»
Ja Päkkilä kuiskasi Mikon korvaan jotakin.
»Se heille onkin parahiksi», arveli Mikko. »No, nyt minäkin vasta tätä asiaa alan ymmärtää… En luullutkaan sitä niin merkilliseksi silloin vielä, kun isot herrat tästä matkustivat…»
»No, nyt käsität?» kysyi Päkkilä.
»Nyt käsitän ja kiitän onneani, etten mihinkään sekaantunut.»