I.
Talon laajinta ja parasta peltoa, Viinamäeksi nimitettyä, oli Perttu kevätkylvölle valmistamassa.
Kevät oli tänä vuonna tullut tavattoman varhain, ja touon aika näytti lupaavalta. Vappuna jo loi valtaväylä jäänsä erinomaisempia vahinkoja tekemättä. Sadetta ja lämpöisiä, päiväpaisteisia päiviä oli sittemmin riittänyt, niin että kesä kerrankin näytti tulevan kertomatta. Ei muistanut Perttu näin varhaista kesän tuloa, eivätkä sitä muistaneet vanhemmatkaan miehet.
Viinamäen pelto lähti talon navetan takaa ja nousi takalistolle päin loivana myötäleenä. Mutta metsän rantaan, johon pelto päättyi, oli polulta jyrkkää vastaletta, jossa hevonen sai ponnistaa kaikki voimansa ennenkun pääsi vaon päähän. Siinä olikin sitten, joka vaon käytyä, lepohetki sekä miehelle että hevoselle.
Siihen Perttu nytkin vanhan Laukkinsa pysähdytti, korjasi harjaa länkien alta ja puhutteli kehoittavasti vanhaa, uskollista kumppaniaan. Itse hän istahti kivelle, joka oli metsän puolella piennarta ja jossa hän aina jalkaansa levähdytti kyntäessään, kylväessään ja karhitessaan.
Se oli jo käynyt rakkaaksi tuo kivi Pertulle, sillä siihen liittyi muistoja varhaisimmilta lapsuusvuosilta. Siinä oli ennen leikitty, pidetty nuotiota sekä sen kupeella että päällä, ja siinä aina marjaan mennessä käytiin Tapiolta runsaasti marjoja pyytämässä ja huudettiin tuulen jumalalle, että antaisi tuulten puhaltaa, etteivät sääsket hätyyttelisi marjamiehiä. Ja siinä samalla kivellä kerrottiin ennen muinoin, kun nykyinen Viinamäen pelto vielä oli metsän peitossa, haltiain halla-aamuina varjelleen peltoja. Mutta nyt olivat haltiat loitonneet etemmäksi takalistolle, kun Viinamäki oli peltona.
Kiven päälle Perttu nytkin kiipesi, haki tupakkavehkeensä esille ja sytytti piippunsa. Hän oli vankka, pian kolmikymmenvuotias mies. Hartiat olivat leveät ja hiukan kumarat, silmät suuret, surumieliset, ja hiukset vaaleat. Ylähuulessa oli vähän kevätahavan panemaa partaa, joka oli vaaleampaa kuin kulmakarvat. Kädet olivat vankat, kämmenet leveät ja känsäiset. Sormet olivat nyt, kovan kevätkynnön aikana, niin kangistuneet, etteivät olleet tupakkakukkaroon sopia. Ja tupakkaa piippuun pannessaan Perttu vaipui omiin ajatuksiinsa.
Eivät hänen ajatuksensa olleet hauskoja, eivätkä hänen toiveensa valoisia. Ne eivät olleet sen valoisemmiksi tulleet, vaikka hän aina toivoi ja toivoi. Yhdenlaista epätietoisuutta oli hänen elämänsä ollut lapsuudesta asti, eikä hänen onnensa aurinko näyttänyt nousevankaan, ja nyt hän pian olisi kolmenkymmenen. Vuodet olivat kuluneet niin kumman nopeasti, toinen seurasi toistaan, mutta hänen elämälleen ne eivät tuoneet minkäänlaista muutosta. Jouluna hän arveli: minkähänlainen on maailma ja minun elämäni ensi jouluna. Ja kun joulu tuli, oli hänen elämänsä samanlaista. Touon aikana hän mietti: minkälainen lienee tulevana vuonna kylvön aika… kylvänköhän minä silloin… Ja kun tuli kylvönaika ja hän taas oli kylvämässä, ei mitään sellaista ollut tapahtunut, joka olisi vienyt häntä likemmäksi toiveittensa toteutumista.
Mutta saatuaan piippunsa syttymään hän jouti silmäilemään alas jokilaaksoon, kylälle ja taloihin, jotka sopivat tänne korkealle mäenrintaan komeasti näkymään. Ilta oli ihana, tyven, päivä lännen ilmoille kallistumassa. Tulvillaan, keväisiä voimiaan uhkuen, virtaili vielä valtaväylä, kuljetellen tuntureilta kirkkaita vesiä. Keväistä voimaa se näytti uhkuvan, kun rantatörmien tasalla vesi virtaili, virtaili hauskasti sivu kotokylän aukenevalle suvannolle loitommaksi. Siinä olivat kylän talot jokitörmällä, mikä etempänä, mikä likempänä törmän kamaraa. Pertun koti, Viraniemi, oli ylimmäinen talo niemen nenässä, joen polvekkeessa. Täältä mäeltäkään ei ollut joen polveen, siihen missä joki maahan pisti, kuin muutamia hyviä kivenheittoja.
Kevätkylvöjen teossa oltiin joka talossa. Missä kynnettiin, missä kylvettiin tai karhittiin. Kiirettä ja hoppua näytti kaikilla olevan. Siemen oli saatava maahan, sillä nurmea työnsi jo pellon piennar, ja koivun urpu pyrki puhkeamaan.
Ilta-aurinko valaisi miellyttävästi kylän taloja ja mäen rinteellä olevia peltoja. Ilmassa tuoksui vereksen mullan ja nuoren lehvän lemua. Mutta Pertun mieli oli raskas ja painava. Miksei hänkin iloinnut ja toivoa täynnä riemuinnut nyt, kun paisuva kevät oli käsissä ja luonto uuteen kesään heräili? Ja miksi ei ollut nyt hauskaa hänelläkin, kun oli parhaillaan kylvön aika ja taivas ja maa näyttivät lupaavilta…?
Ei ollut näin raskasta kylvönaikaa Pertullakaan ollut moneen vuoteen. Oli ollut hyvinkin rattoisia touonaikoja. Silloin varsinkin, kun toivoi kerran pääsevänsä omaksi herrakseen ja uskoi saavansa palkkansa monien pitkien ja raskaiden vuosien työnteosta.
Siinä oli kotitalo, tässä ympärillä hänelle rakkaiksi käyneet pellot, jotka hän oli omin voimin laittanut hyvään kuntoon. Kiviä oli pelloilta poistanut, isoja lantatunkioita valmistanut, niittyä perannut. Oli hän koettanut korjailla rakennuksiakin vähillä varoillaan. Navetan oli laudoittatanut aivan hiljan, ja pirttiin oli vasta tänä keväänä tehty uusi muuri, mutta monta paikkaa oli korjaamatta, monta rakoa odottamassa. Olisi tarvinnut maalata koko talon rakennukset punaisiksi ja saada asuinrakennukseen uudet ikkunat…
Jos olisi kuitenkin ollut viisaampaa ja hänelle itselleen parempaa, että olisi tehnyt niinkuin olivat tehneet vanhemmat veljet. Miehiksi tultuaan olivat menneet yhtiön töihin ja jättäneet talon työt huiskin haiskin. Kaksi velimiestä oli Amerikassa, toiset kulkivat vieläkin tukkitöissä ja kävivät talvisydämen aikana entisessä kodissaan, hakemassa ruokaa ja lämmintä… Kelvottomat ja laiskat!
Olisivat pysyneet kotona, olisi miehissä työtä tehty… Peltoja olisi voinut laajentaa, niittyjä lisää raivata… Ja jos olisi saatu vielä velka maksetuksi Lommalle, niin olisi saatu itse tehdä heinät Hopeasaaresta, jonka koko heinänkasvu nyt vuosittain meni Lommalle rahalainan koron maksuksi…
Talon paras ja heinävin niitty… Karja olisi saatu lukuisammaksi ja tulot siten suurenemaan. Mutta veljet olivat vain moittineet vanhaa ja vaivaista isää ja sanoneet, ettei tässä velkapesässä kannata työtä tehdä, kun ei mitään koskaan saa palkakseen… Ja niin he menivät ja jättivät… jättivät pellot, kevätuiton aika kun oli, kylvämättä, vaikka tiesivät, ettei isä kyennyt ja että työväestä oli puute… Monta semmoista hetkeä oli Pertulle jäänyt mieleen, ja hän muisti, kuinka hän jo pahaisena poikana ajoi lantaa pelloille ja koetti opetella kyntämään.
Olivat nytkin niin ikäviä ajatella ne entiset ajat, että melkein teki mieli itkeä…
Mutta sitten tuli vähän hauskempia aikoja, ja hänen intonsa maatyöhön kasvoi sitä mukaa kuin hän näki, kuinka kiitollinen maa oli hänen työnteostaan. Isä ja äiti kiittelivät, ja äidin toivo oli kokonaan kohdistunut häneen, nuorimpaan poikaansa. Häneen luotti ja hänestä toivoi vanhuutensa turvaa…
Vanha, kivuloinen äiti raukka!
Pertun piippu oli sammunut, hän heräsi mietteistään, ja melkein kuin kammoissaan, että oli niin kauan levähtänyt, hän nopeaan laskeusi kiveltä ja alkoi kyntää. Hän ehtisi tänä iltana saada Viinamäen kynnetyksi, ja yön tullen hän kylväisi… Yöllä oli hauska kylvää… Oli tyventä ja valoisaa, ja yörastaan laulu ilahdutti mieltä.
Väsymys alkoi tuntua hänen jäsenissään, sillä hän oli ollut liikkeellä koko edellisenkin yön. Verkkaan ja raskaasti käveli Laukkikin, vanha, paljon raatanut ainoa hevonen…
"Käveleppä nyt, Laukki!"
Parastansa Laukki raiska koetti, vaikka takajalat olivat patteja täynnä ja etujalatkin vaivaiset. Mutta Perttu kun hoiti uskollista kumppaniaan hyvin, kooten sille makeamman palankin ja apehtien illoin aamuin, jaksoi se vielä hiljakseen tehdä talon työtä. Kun Perttu oli ehtinyt vaon rantapäähän ja aikoi juuri pellon toista laitaa pyörtää mäkeen takaisin, näki hän navettakujasta, että hänen sisarensa Kustaava lähti pihasta kävelemään häntä kohti.
"Perttu! Odota, Perttu, vähäisen", hän huusi ja tuli pellolle.
Perttu pysähdytti Laukin ja jäi tyytymätön ilme kasvoillaan vartomaan sisarensa tuloa.
Vähäväliä kävi sisar Kustaava entisessä kodissaan milloin mitäkin pyytämässä. Hän oli nuorena joutunut naimisiin mökkiläisen, Poro-Junnon, kanssa. Heillä oli monta lasta, ja puute ja köyhyys ahdisti alituisesti perhettä, sillä mies kulki tukkilaisena ja tuhlasi ansionsa.
Kyynelsilmin sisar kertoi, ettei hänellä ollut mitään syömistä. Junno oli jo lumen lähtiessä mennyt tukkijoelle ja aikonut lähettää rahaa, mutta ei ollut vielä toimittanut penniäkään.
Perttu kuunteli sisaren puhetta suuttumuksen puna kasvoillaan.
"Ei ole minulla mitään antamista", sanoi hän.
Sisar alkoi itkeä.
"Sydämettömiä olette kaikki, niin sisaret kuin veljet… Sinunkin pitäisi tietää, etten syö laiskan leipää minä", lisäsi Perttu, mutta näytti heltyvän niinkuin ennenkin.
Sisar yhä itki.
"Sopisihan minunkin jättää vanhempani ja lähteä rahoja muualta ansaitsemaan… Mikset pyydä Hannulta ja Iikalta?"
"Ei heillä ole", nyyhki sisar.
"Mutta minullako sitten luulet avun varaa olevan? Työtä olen tehnyt koko elinaikani… Kenen hyväksi?"
Pertun ääni soi kovemmalta kuin koskaan ennen. Sisar ei muistanut milloinkaan nähneensä hyväluontoista veljeään niin kitsaana ja pahalla tuulella.
"Mikä sinun on, kun olet niin kiukkuinen?" hän kysyi kesken itkunsa.
"Se minun on, että alan kyllääntyä koko elämään…"
Ja Perttu käänsi selkänsä ja katsoi metsään päin. Mutta hän kuuli sisaren nyyhkytykset takanaan.
"Mitä sitten taas tahdot?" hän kysyi hetken kuluttua, ja sisar kuuli äänestä, että pahin kiukku oli mennyt ohi.
"Antaisit vähän jauhoja, ja eikö sinulta liikenisi perunansiementäkin?"
Perttu oli hetken vaiti, sitten sanoi:
"Kyllä, sisar kulta, sait kelvottoman miehen sinäkin!"
Ja sen sanottuaan hän läksi pihaan ja nouti apetta Laukille, jättäen sen vaon viereen valjaisiin syömään. Sisar seurasi hänen liikkeitään, ja kun Perttu lähti pirttiin päin, käveli sisar perässä arvaten, ettei Perttu tälläkään kertaa voinut olla auttamatta.
Kun sisar oli saanut, mitä oli tahtonut, ja poistunut, istahti Perttu väsyneesti pirtin penkille. Äiti makasi sängyssä, oli jo pari viikkoa ollut vuoteen omana. Ei tuntenut kipuja, vaan heikkouttaan valitteli. Kyyneliään näkyi äiti pyyhkivän, kun alkoi puhua:
"Minä kielsin Kustaavaa sinulta mitään pyytämästä. Sanoin että olet raskaalla mielellä muutenkin… Mutta kyllä Jumala sinulle suopi takaisin… Ei mene Jumalan oma sana hukkaan, kun hän on luvannut onnea ja menestystä niille, jotka kunnioittavat ja rakastavat vanhempiaan ja pitävät sellaista huolta kuin sinä meistä kahdesta vanhasta, isästäsi ja minusta… Kyllä Jumala sinulle siunaa…"
Pertulla pyöri kiivas vastaus jo huulilla, mutta muistaessaan äidin olevan niin heikkona, ettei mitään pahaa sietänyt, hän pysyi vaiti. Äiti jatkoi:
"En yhdenkään lapseni puolesta ole niin paljon Jumalaa rukoillut kuin sinun… Kyllä me molemmin, sekä isäsi että minä, ymmärrämme, kuinka sinä olet uhrannut elämäsi meidän hyväksemme… eikä Jumala jätä sinua palkitsematta… Jumala on kuullut minun rukoukseni ja jättänyt sinut meitä hoivaamaan…"
Äiti puhui aina noin silloin, kun tiesi Pertun olevan kiusoissa ja huolissaan. Eikä Perttu koskaan jaksanut äidille vastaan sanoa, vaikka monesti mieli teki. Äiti ei osannut aavistaa, mitä Perttu sai kokea. Ja usein, kun äiti puhui Jumalasta ja Hänen siunauksestaan, lämpeni Perttu ja pillahti itkuun äidin kanssa.
"Sinähän olet ainoa iloni ja toivoni!"
Äiti katsoi Perttuun kysyvästi ja melkein kuin kummastellen, ettei
Perttu tullut äidin luo.
"Minä en todellakaan tiedä, mistä siemenet saan Viinamäkeen, sillä ne, jotka syksyllä riihessä jo erotin siemeniksi, ovat kadonneet aitasta", sanoi Perttu vihdoin synkällä äänellä. "Nyt vasta näin, kun aitassa kävin… Rahaa ei ole, ja kukapa uskoisi velkaa…"
Äiti tiesi, mihin siemenet olivat joutuneet. Hän oli itse antanut ne Kustaavan miehelle talvella. Mies oli luvannut maksaa, mutta äiti oli unhottanut koko asian.
"Ja miten elämme nyt kesän, kun vilja on lopussa ja jauhojakaan ei enää ole kuin yksi säkillinen…"
Äiti ratkesi kovempaan itkuun.
Pertun sydän pehmeni aivan äkkiä, ja katuen, että oli äidille mitään siemenistä puhunut, sanoi hän lohduttavalla äänellä:
"No, ehkäpä tässä jonkun keinon keksii, ja on se Jokijalan isäntä luvannut lainan, jos kesken loppuvat. Älkää nyt, rakas äiti, siitä huolehtiko…"
Ja nähdessään, että äiti alkoi tyyntyä, hän käveli äidin sängyn luo ja virkkoi:
"Saattaa tässä sentään tulla meille hauskemmatkin päivät. Olen kuullut, että tänne tulee paperipuun ostajia, ja meilläkin olisi paperipuumetsää kelpo lailla… Voidaan tässä ehkä Lommallekin velka maksaa, että saisi itse tehdä heinän Hopeasaaresta…"
Äidin kasvot kirkastuivat.
"Eipä sitä tiedä, jos Jumala hyvinkin on kuullut minun rukoukseni", hän hymyillen sanoi Pertulle.
Keveämmällä mielellä Perttu lähti jatkamaan keskenjäänyttä kyntöään. Laukki olikin jo syönyt appeensa ja seisoi huuli lerpallaan ja silmät puoliummessa ajajaansa odotellen.
"Nyt, Laukki, yritetään, että saamme Viinamäen kylvövalmiiksi", puheli hän Laukille.
Mutta äskeiset ikävät ajatukset eivät luopuneet hänestä, tulivat nyt vielä suuremmalla voimalla ja istuttivat epätoivon mietteitä nuoren miehen sydämeen.
Suuttumus valtasi hänet ensiksi, kun hän aittaan tultuaan ja ullakolle kiivettyään näki, että hänen parhaat siemenohransa olivat melkein kaikki poissa. Hän kun vasiten riihessä puhdisti parhaan pellon raskaimmat jyvät ja kantoi aitan ullakkoon suureen ammeeseen kevätkylvöä varten! Melkein kaikki oli viety!
Semmoista oli tapahtunut ennenkin. Äiti ei saattanut olla antamatta, kun tiesi vähänkin olevan! Ja ne sydämettömät siskot! Ne voivat ottaa, ne voivat nylkeä hänet puti puhtaaksi! Vaikka tiesivät, että hän teki työtä yötä päivää, näki suorastaan nälkää, kootakseen edes korkojen maksuun rahaa!
Ei, ei! Ei ollut hänellä koskaan toivoa päästä velattomaksi ja saada tätä rakasta paikkaa omaksi!
Hänen mielensä kävi niin liikutuksiin, ettei hän malttanut enää astua samaa verkkaista tahtia, vaan hätyytteli Laukkia nopeampaan kulkuun…
"Kynnetään kuitenkin… kuka sitten kylvänee ja leikanneekin…"
Ja hän iski Laukkia ohjaspuolella kylkeen että läiskähti…
Käki kukahti kuusessa aivan ison kiven takana. Hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan. — Jospa niitä nyt tulisi, niitä paperipuun ostajia… Ehkä tuosta Särkirovon sarasta jotakin saisi, että pystyisi maksamaan edes Lomman velan… Siinä oli kaunista petäjikköä ja komeaa, tummaoksaista kuusikkoa, jota Perttu oli hoitanut kuin silmäteräänsä. Talon muut metsäsarat olivat myydyt ja raiskatut, ettei ollut liioin linnunistuinta. Kantoja ja tuulenkaatoja oli, ja niitä Perttu oli koonnut talon tarvepuiksi.
Veihän isältä puulaaki melkein ilmaiseksi koko Lompolajoen saran! Monta tuhatta kaunista tukkia! Eikä ollut velka sillä lyhennyt!
Perttu oli ollut silloin pieni, mutta hän muisti vielä, kuinka isä itki, kun näki itsensä petetyksi!
Eivätkä silloinkaan vanhemmat veljet, jotka jo olivat täysiä miehiä, käyneet asiaan käsiksi…
Semmoinen oli isä ollut aina. Uskoi muita rehellisiksi, kun itse ei tahtonut väärin! Jakanut ja antanut niin kauan kuin on ollut…
Ukko raukka!
Ei häntä käynyt moittiminen. Hyväsydäminen, antelias ja kaikkia palveleva mies. Jumalaansa luotti ja iankaikkista iloa toivoi… ja sinne kai hän kostuneekin…
Yö oli jo puolessa, kun Perttu sai Viinamäen kynnetyksi. Nyt ei olisi muuta kuin kylvää…
Vietyään Laukin talliin, tehtyään appeen ja nostettuaan yöheinät soimeen hän päätti käydä aitan hinkaloista kokoamassa siemeniksi mitä sieltä mahdollisesti vielä karttuisi. Ei olisikaan ollut enää muuta peltoa kylvämättä kuin Viinamäki, mutta siihen menisi, vaikka harvaankin kylväisi, vähintään vanha tynnyri…
Hän kävi pirttiin. Äitikin oli nukkunut ja isä ilmestynyt kylältä vuoteelleen. Vanha karjakko-Kreeta, joka oli talon ainoa palvelija, oli hänkin vuoteessaan. He nukkuivat kaikki. Perttu liikkui hiljaa, etteivät heräisi. Pöydälle oli hänelle jätetty illallinen: leipää, jonka päälle äiti oli tuonut voinokareen, ja tuopillinen maitoa. Mutta nälkää hän ei tuntenut; uni painoi silmäluomia. Hän otti aitan avaimen valtaorren naulasta, jossa sillä oli vakituinen paikkansa, ja hiipi ulos, painaen oven hiljaa kiinni… Hän lähti jo aitalle päin käymään, mutta seuraten omia ajatuksiaan poikkesikin puutarhaan, joka oli rakennuksen takana jokitörmällä. Joka ilta ja aamu hän kävi puutarhassa.
Sillä se oli yksinomaan Pertun. Ennen ei siinä ollut yhtään puuta, ja maakin oli ollut viljelemätöntä, karua kivikkoa…
Mutta nyt! Viisitoista vuotta siitä oli nyt juuri tänä keväänä, kun hän istutti nämä ensimäiset puut! Tuon pihlajan tuohon… nuo kaksi koivua joen puolelle ja tuomet pohjoispuolelle!
Kuinka ne olivat kasvaneet, varttuneet ja komistuneet tällä ajalla! Ja joka vuosi sitten lisää… nyt oli jo kokonainen puisto…! Viidentoista vuoden päästä… joka silloin elää ja näkee…
Hän unhotti äskeiset huolensa, ja hänen jäykille kasvoilleen tuli ilon ja riemun ilme. Hän kävi tunnustelemaan koivujen puhkeavia urpuja ja iloitsi sydämestään nähdessään, että vanhin tuomi tulisi kukkia täpösen täyteen…
"Ihan joutavaa hommaa", oli hänelle sanottu, kun hän puuhaili puutarhassaan.
Ja kerran hän oli kuullut, kun naapurikylän miehet olivat soutaessaan ohitse keskustelleet veneessään: "Mitä risukkoa se Viraniemen Perttu tuonne kasvattaa?" oli toinen kysynyt.
"Samanlaista puutarhaa siihen hommaa kuin on pappilassakin", oli siihen toinen vastannut.
"Pitäisi olla puumerkit kotona sillä, joka komeaa puutarhaa aikoo…" Ja siihen suuntaan olivat muutkin arvelleet. Ne olivat kuitenkin semmoisia ystäviä nämä hänen puunsa, että ne eivät pettäneet, vaan ilahduttivat sydäntä silloinkin, kun se oli surusta halkeamaisillaan.
Mutta oli hän sentään saanut paljon kiitoksiakin puutarhastaan. Oli käynyt kerrankin kaukaa muuan matkustaja, joka oli kehunut kauniiksi koko paikkaa ja varsinkin Pertun puita…
Mutta taas hänen ilonsa katosi yhtäkkiä niinkuin oli tullutkin. Tuli hyvin usein, ja varsinkin oli näinä viimeisinä aikoina tullut, epämääräinen pelko siitä, ettei hän saanut tästä itse nauttia… ja velka… velka… jäyti kuin helvetin liekki silloin aina mieltä. Kaikki hänen työntekonsa, vaivat ja äärettömät vastukset, jotka hän sitkeästi oli kestänyt… kaikki menisivät hukkaan… ja hän saisi lähteä tyhjin kourin kävelemään.
Mutta vaikka hän sitä pelkäsi ja mietti, jäi aina joka kerta sydämen pohjalle toivo siitä, että niin ei voinut käydä ja että joku ihme tapahtuu… sillä niin oli äitikin aina vakuuttanut… ihme sellainen, joka on kumma ihmisten mielestä, mutta Jumalalle vähäinen…
Niissä mietteissään hän tapasi itsensä aitan ovea aukaisemassa…
Tyhjät, suuret hinkalot ammottivat häntä vastaan kuin kummitukset…
"Tyhjät… tyhjät", hoki hän, haki säkin kainaloonsa ja nousi ullakolle siemeniä keräilemään.