II.
Viinamäkeään on Perttu kylvämässä.
On yö, lämmin, valoisa Pohjolan yö. Kylältä on ääni lakannut kuulumasta, ja pelloilta on väki kadonnut. Ei näy muita liikkeellä kuin naapurin, Jokijalan, isäntä, joka hänkin näkyy olevan kylvöhommassa. Toukoyöt ovat aina ennen olleet Pertun hauskimpia hetkiä, kun sai tehdä työtään kenenkään häiritsemättä ja kun jaksoi tuudittaa mielensä ja sydämensä siihen uskoon, että nämä kaikki, pellot ja nurmet ja metsä tuolla etempänä, olivat hänen… joka oli ne omalla voimallaan saattanut kuntoon. Ja ne hetket varsinkin, jolloin kuvitteli, että koko vainio olisi mainiossa kasvukunnossa, puutarhan puut kukassa ja Hanna kävelisi sieltä pihasta päin ja tulisi tänne kivelle asti ja toisi tullessaan kahvia ja vehnästä… Heidän hyvässä kunnossa oleva kotinsa oli tuo punainen rakennus ja tuo uljas, uusi navetta, jossa silloin tällöin kalkahti kello…
Mutta ei ollut Pertun toivo toteutunut. Saisiko koskaan sanoa omakseen tätä?
Millä ja miten saisi velat maksetuksi?
Että saisi viedä Hannalle sen salaisimman, pyhimmän ilosanoman: Nyt on meillä oma, velaton koti!
Monta pitkää vuotta oli sitä toivonut, monta unetonta yötä valvonut silloin jo, kun ei vielä tiennytkään, että Hanna häntä samoin rakasti kuin hänkin Hannaa.
Hanna! Hanna! Hänen nuoruutensa morsian ja tulevaisuutensa toivo! Hänen ilonsa ja hoivaajansa epätoivonkin mustina hetkinä! Jospa hän jaksaisi tehdä työtä ja taistella, että se unelma, jota kauan, kauan oli odottanut, kerrankin kävisi toteen!
Hän ei ollut tavannut Hannaa useaan viikkoon, vaikka Hannan koti oli toisessa päässä kylää. Ei ollut saanut puhua Hannalle huolistaan, ei mainita toiveistaan. Silloin oli aina, Hannan kohdattuaan, helpompi elää ja toivoa, tehdä työtä ja odottaa keveämpää aikaa. Hanna osasi lohduttaa ja lupasi vartoa, oli jo vartonut kohta kymmenen vuotta… Hän heitteli siemeniä kuin vihapäissään, sillä niitä oli vähän, kylvöstä tuli harva… Mutta hän ei ollut lähtenyt lainaamaan, vaikka uskoikin saavansa Jokijalan isännältä. — Panen sen mitä on… muuta ei voi, — arveli hän itsekseen, kun pudisti viimeisiä jyviä säkistä vakkaan. Ja vaikka hän tiesi kylvöstä tulevan harvan, oli hänellä sydämen pohjalla uskona, että siihen sittenkin tulee taajuutta.
Ollessaan tulossa mäkipäähän peltoa ja juuri viimeisiä jyviä vakasta heittelemässä hän näki Jokijalan isännän astuvan piennarta pitkin luokseen. Jokijalan isäntä oli jo ikämies, kasvot sileät ja hyväntahtoiset ja leppeys koko olemuksessa. Hän oli aina kohdellut Perttua erinomaisella ystävyydellä, ja aina, naapurina ollen, koettanut auttaa missä vain kykeni ja voi.
"Jopa taitaa Viinamäki olla kylvettynä", arveli hän ja istahti pyörtänölle. "Jo sain minäkin viimeisen kylvöni tehdyksi, mutta väsymys tuntuukin."
Hän alkoi panna piippuunsa, ja Perttu oli huomaavinaan, että hän tarkasteli kylvöä. Ennen oli usein sanonut, että Perttu oli hyvä kylväjä. Perttu luki naapurin silmistä, mitä tämä ajatteli, vaikka ei mitään virkkanutkaan.
"Istu sinäkin nyt ja pane piippuusi", sanoi hän sitten Pertulle.
Perttu kävi pientarelle Jokijalan viereen ja kaivoi hänkin piippunsa esille.
"Pane tästä minun kukkarostani", tarjosi naapuri.
"Lupaavalta näyttää nyt tämän touon aika", lausui Perttu kiitokseksi.
Kotvan aikaa he tupakoivat mitään puhumatta. Hiljaista oli heidän ympärillään, väliin kukahti käki, ja yörastaat lirittivät kilvan takaliston kuusikossa. Tyyni oli suvanto, ja suuret vihannoivat saaret, joita vuopiot ja putaat toisistaan eroittivat, hohtivat yön kirkkaudessa kuin vihreät samettikentät. Etäisten vaarojen la'illa kimaltelivat jo nousevan päivän kultaiset säteet. Kumpikin mies näytti omiin ajatuksiinsa vaipuneelta. Harvoin kävi Jokijalan isäntä Viraniemessä, ja silloin kun kävi, oli asiallista asiaa. Perttu arvasi nytkin, että naapurilla oli jotakin tärkeämpää sanottavana, sillä pitkissä mietteissä hän istui.
"Ei ole kai vielä tullut kauppakirjaa isäsi kanssa tehdyksi?" virkkoi naapuri vihdoin aivan niinkuin olisi jo asiasta ennen puhunut tai niinkuin Perttu olisi tiennyt hänen ajatuksensa.
"Ei ole tehty. Puhetta siitä jo on ollut kauankin, mutta ei ole sen valmiimpaa tullut. Eikä siitä taitaisi isäukosta enää kauppakirjan tekijäksi ollakaan… Toisinaan tuntuu kuin houraileisi… puhuu puuta heinää."
Jokijalka mietti hetken, sitten alkoi puhua:
"Sinä katsot liian vähän omaa etuasi, Perttu! Koko elinaikasi olet talon työtä tehnyt, saanut koko vainion hyvään kuntoon ja alottanut uudisviljelyksen Karhusuolle… Toiset eivät ole tehneet mitään… ovat vain olleet sinulta ottamassa… Sinun ansiotasi on, että talo on semmoinenkin kuin on… Olisi pitänyt tehdä kauppakirja jo aikaa, sinähän kuitenkin olet velkojen korkoakin maksanut… niin olen kuullut… Eihän ole isästäsi enää maan hoitajaksi, ei ole ollutkaan sitten kun saarnamieheksi alkoi…"
"Milläpä minä maksaisin talon velat, joita on niin paljon", sanoi
Perttu alakuloisesti väliin.
"Tuskin niitä yhtaikaa tarvitseisi maksaa… Kai velkojat uskovat sinullekin, niinkuin ovat isällesikin uskoneet… ja Lommahan saa hirmuisen suuren koron rahalleen, kun saapi tehdä heinää koko Hopeasaaresta… ja itse velka on maahan kiinnitetty… Ala sinä, poika, ajatella asiaa, ja ota emäntä taloon, niin pääset viettämään hauskempaa elämää…"
Oli naapuri välistä ennenkin siihen suuntaan Pertulle puhunut, mutta ei näin suoraan koskaan.
"Eihän sinun elämästäsi noinkaan mitään tule… kun toiset vievät mitä sinä kokoat…"
"Enhän heille mitään mahda, kun isä ja äiti heitä puolustavat", sanoi
Perttu alakuloisesti.
"Sepä se onkin! He ovat tottuneet tekemään aina sinulle niinkuin ovat tahtoneet, ja samoin isällesi ja äidillesi, jotka eivät koskaan ole saaneet heitä tottelemaan. Senvuoksipa heistä onkin tullut semmoisia kulkulaisia, vaikka kyllä kai he ovat Jumalan sanaa kuulleet enemmän kuin muiden ihmisten lapset."
Siitä oli naapuri kerran isällekin sanonut. He eivät koskaan sopineet uskonasioissa, vaikka muuten naapureina olivat keskinäisessä sovussa. Naapuri ei jaksanut isälle antaa anteeksi sitä, että hän kierteli maita mantereita saarnamiehenä ja jätti talonsa ja lapsensa hoidotta.
"Ja siitä ne ovat ensiksi velat ruvenneet kasvamaan".
Perttu kuunteli äänetönnä naapurin puhetta, mutta kun naapuri suoraan alkoi syyttää isää kaikesta, siitäkin, ettei karja menestynyt, ja siitä, että hänen lapsistaan oli tullut syntisempiä ja roistompia kuin monen uskottoman lapsista, tuntui se Pertusta liialta. Isä ei koskaan napissut Jumalaa vastaan, vaikka hänen osalleen oli aina tullut katkeria koettelemuksia.
"Annamme sen vanhan, kuolemaan menevän vanhuksen olla alallaan", sai
Perttu Jokijalalle sanotuksi.
"Niinpä olkoon minun puolestasi", lausui naapuri. "Mutta minä sanon vieläkin, että jos annat itseäsi köyhdyttää vastedeskin samoin kuin tähän asti, ei tule sitä Jumalaa, joka sinulle sen maksaa…"
Ja naapuri lähti kotiaan päin kävelemään.
Perttu jäi paikalleen pellon pientareelle istumaan. Kummalliselta tuntui hänestä nyt naapurin käytös. Mitä lienee puheillaan tarkoittanut? Vartavastenko oli lähtenyt sanomaan tuota Pertulle?
Olihan siinä totta, naapurin puheessa, se hänen itsensäkin täytyi myöntää. Siihen olivat veljetkin tulleet milloin mieli teki, ja ottivat omin lupinsa, kun ei hän ollut kotosalla.
Ja Kustaava ja hänen miehensä…!
Ja kuta tarkemmin ja pitemmältä Perttu alkoi miettiä, mitä naapuri oli haastanut, sitä enemmän hänelle selvisi, että tämä sittenkin oli oikeassa.
Siinähän se oli… kun ei ollut oikeaa isäntää talossa, vaan kukin sai ottaa ja käyttää talon tavaroita niinkuin mieli teki.
Ja sitten talvisin niitä uskovaisia, joita tuli neljin, viisin hevosin isän puheille… Ruokituttivat itseään ja hevosiaan, viikoittain seurojaan pitivät, ja kun lähtivät, niin eivät muuta jättäneet kuin hajun…
Ne ne olivat myöskin osaltaan taloa köyhdyttäneet!
Kyllä hän oli nähnyt jo pienenä poikana, oli ymmärtänyt hyvin, ettei ollut mahdollista niin pienillä talon tuloilla semmoista joukkoa elättää. Isä kun lisäksi oli niin hyväntahtoinen, että antoi oman tähdellisimmän tarpeensakin — ja luotti vain siihen, että Jumala siunaa monin kerroin…
Eikä hänelle auttanut mitään sanoa, vaikka hän näki, kuinka köyhyys tukkeutui näkyviin joka nurkasta. Kaikki oli vain hyvin. Jumala ne oli kaikki sallinut, senkin, että hänen lapsistaan piti tulla maankiertäjiä.
Nykyvuosina ei enää maksanut vaivaa puhua mitään isälle. Hän ei enää tahtonut kuulla mistään maallisista asioista. Joka hetki hän toivoi, että pääsisi lepoon… iankaikkiseen rauhaan…
Välisti Perttu oli ollut ymmärtävinään, että isällä oli sydämen pohjalla jotakin painavaa, raskasta rautaa, joka oli kuin kohdistettu kanssaihmisiä vastaan. Mutta ei hän koskaan suoraan sanonut muuta kuin että maailma ja ihmiset vain pahenivat ja että Jumala näytti loittonevan yhä kauemmaksi suruttomasta ihmiskunnasta. Hän ei koskaan hetkeäkään epäillyt omaa uskoaan ja omaa autuuttaan. Hän oli tehnyt työtä Jumalan valtakunnan hyväksi, hänen omatuntonsa oli puhdas ja uskonsa järkähtämätön…
Ja samanlainen oli äidinkin usko.
"Jumalan kunniaan kun kostumme, niin tämä maallinen vaelluksemme tuntuu turhalta", oli äidin tapana kiusausten hetkellä sanoa.
Pertun istuessa siinä pientareella, auringon noustessa ja lintujen ruvetessa laulamaan, riensivät hänen ajatuksensa kuin tuulen ajamina, löytämättä missään lepoa. Lapsuutensa päivät hän muisti, kolkon, ilottoman nuoruutensa, jossa sentään oli kaksi ihanaa valopaikkaa: hänen kirjansa ja Hanna…
— Mitäpä iloa täällä lieneekään, — hän arveli vihdoin, otti tyhjän vakan kainaloonsa ja läksi astumaan pihaan päin.
Aurinko oli jo kohonnut suurten vaarain takaa ja paistoi lämpimän herttaisesti suvannon välkkyvään veteen ja heinävien saarten seljille. Sieltä siinsi kahden leveimmän vuopion välistä Hopeasaarikin, sileä hyväheinäinen niitty…
Mutta ylempää hän näki jo ensimmäisten tukkilauttojen olevan tulossa joen kiivasta virtaa pitkin… Kuului lauttamiesten huutoja ja kirouksia, kun leveä ja raskas lautta ei oikein ottanut totellakseen kiivaissa korvavirroissa.
Ajatuksissaan Perttu asteli pihaan ja kävi suoraan omaan huoneeseensa, joka oli tuvan mäkipäässä. Siinä olivat hänen aarteensa ja omaisuutensa. Pienellä kirjahyllyllä oli kirjoja ja vanhan kaapin päällä sanomalehtiä, joita hän tilasi useita. Niitä yksin ollessaan ja joutohetkinä luki ja tutki, kirjoittipa joskus itsekin jonkun uutisen omaan lehteensä. Seinällä riippuivat hänen uudet vaatteensa, jotka vain sunnuntaisin raski päälleen pukea, ja uusi hattu, jonka Hanna oli lahjoittanut…
Hän tunsi raukaisevaa väsymystä jäsenissään, niin uuvuttavaa, ettei tahtonut jaksaa riisua kenkiä jalastaan…
Ja kun hän laskeutui vuoteelleen, lensivät ajatukset entisyyteen ja palasivat samalla nykyhetkeen, joka hänestä nyt tuntui raskaammalta kuin koskaan ennen. Hän teki suunnitelmiaan ja päätöksiään, että niin ja niin hänen nyt täytyy tehdä… niin ja niin toimittaa… Hänen täytyy ruveta ankarammaksi, täytyy ottaa isäntävalta pois muilta… niinkuin Jokijalka oli neuvonut…
Sellaisia päätöksiä hän oli ennenkin tehnyt, aikonut ja aikonut, mutta kun tuli tosi eteen, ei hän voinut panna vastaan kenellekään…
Ja siihen hän nukkui raskaasti, tiedottomasti niinkuin nukkuisi monen pitkän vuoden kuluttua.
Kun hän herättyään meni pirttiin, näki hän äidin liikkeellä, vaikka heikkona vielä. Isä istui sänkynsä laidalla ja veteli verkkaan kämmenellään pitkää, harmajaa partaansa. Penkillä istui kaksi miestä, tukkilaisia. Junnon-Iikka, kotikylän mies, ja toinen nuori, etelän puolen mies.
Perttu tervehti Iikkaa, joka oli tuttava.
"Tekö sitä yöllä lautalla tulitte?" tiedusti Perttu.
"Me. Mutta otimme maihin tässä Viraniemen rannassa, kun näytti rupeavan tuulemaan eikä suvannolle ole panemista", alkoi Iikka selittää.
Äidin silmät olivat itkettyneet, ja ennenkuin Iikka kerkesi jatkaa, sanoi äiti:
"Ikäviä terveisiä sillä on Iikalla meillekin. Kuuluu hukkuneen
Kustaavan mies…"
Perttu ei puhunut mitään, mutta kenkä, jota hän oli jalkaansa vetämässä, jäi lattialle. Salamana lensi hänen ajatustensa läpi: Kustaava ja lapset joutuvat sinun elätettäviksesi…
"Niinhän se kävi", alkoi Junnon-Iikka selittää. "Siinä kun tukit olivat tulossa Sipulikosken niskaan ja päällempänä Peurasuvannolla oli suma, niin siihen suman rakoon oli pudonnut… eikä löydetty vielä ruumista… Eikö kulkene valtaväylää, jos eivät tukit survo palasiksi…"
"Helvettiin meni sekin mies", lausui vanha Israel tuomionsa, ankara katse silmissään.
"Kukapa sen niin varmaan tietää", arveli nuori etelän puolen mies,
Junnon-Iikan kumppani.
Onneksi ei vanha saarnamies sitä kuullut. Höpistyään hetken itsekseen hän kallistui vuoteelleen, ummisti silmänsä ja näytti nukkuvan.
"Jäi viisi pientä lasta eikä minkäänlaista elämistä", sanoi emäntä hetken kuluttua, mutta sitten hän ratkesi valtavaan valitukseen: "Herra, Herra, miksi minua näin kovasti koettelet!" Eikä tyyntynyt sittenkään, vaikka Perttu kantoi hänet vuoteeseen ja koetti parhaansa mukaan lohduttaa.
* * * * *
Viinamäen pellon karhittuaan Perttu palasi pihasalle ja alkoi korjailla kyntöneuvoja kesäsijoilleen. Kevätkylvöt olivat nyt tehdyt, ja vähän keveämmin mielin Perttu valmisti apetta Laukilleen.
Lauttamiehet, jotka aamulla olivat tulleet taloon, olivat menneet tuulta makaamaan karjalatoon. Herättyään he alkoivat tahtoa Perttua avuksi saattamaan lauttaa koskenniskaan. Eivät sanoneet uskaltavansa kahden lähteä suvannolle, kun tuulenhenki oli idässä. Semmoisia saattomatkoja oli Perttukin silloin tällöin tehnyt, vaikka hän ei muuten ollut koskaan vasiten ollut tukkihommissa. Mutta kun oli sopiva vesi eikä tuuli haitannut, oli lauttojen saattaminen koskenniskaan hauska matka, ja hyvä palkka siitä maksettiin.
Perttu vähin kielteli, kun Junnon-Iikka pyysi. Olisi ollut niin kovin monenlaista talon työtä, ja Karhunsuolla odottivat ojamullat hajoittajaa.
"Lähde pois vain… On nyt kesää vielä maatöitä tehdä, ja me maksamme hyvän palkan… Näillä tukeilla on kiire meren suulle", kehoitti Junnon-Iikka uudelleen.
Perttu mietti hetkisen. Samalla matkalla hänen sopisi käydä Lommankin puheilla ja palatessa poiketa Hannaa puhuttelemassa… Hän lupasi lähteä, pistäysi huoneeseensa ja veti uudet pitkävartiset tukkisaappaat jalkaansa.
"Nyt lähdemme", sanoi hän sitten pihalle tultuaan. Hänen liikkeissään ja koko olennossaan ilmeni jotakin reippaampaa, ja äskeinen alakuloinen katsekin oli kirkastunut ja ikäänkuin avartunut.
"Sinusta se tukkimies olisi tullut", sanoi Junnon-Iikka ihastuksissaan.
Perttu olikin nyt, pitkävarsisaappaissa ja mustassa hatussa, joka oli hieman kallellaan, niinkuin tukkilaisilla on, aivan erinäköinen kuin äsken pellollaan.
Miehet kävelivät rantaan, jossa suuri tukkilautta oli vankalla trossilla kiinnitetty maahan lyötyyn paaluun.
"Onko näkynyt lauttoja alas meneviksi?" kysyi Junnon-Iikka, kun alkoivat päästellä lauttaa irti.
"On niitä joku näkynyt menneen", vastasi Perttu.
Kun lautta oli irtautunut maista ja he kukin asettuneet airoihinsa, alkoivat he soutaa suvannon selälle, josta laimea virta hiljalleen kuljetti raskasta lauttaa virtavampia vesiä kohden.
"Tänä kevännä oli puute miehistä tukinlaskussa", puheli Junnon-Iikka lautan etupäästä Pertulle. "Siellä olisit sinäkin napannut sievät rahat… Mutta sinähän et pidä tukkilaisen elämästä… Kumma ettet sinä, ja toiset veljesi vain… Kemijokivarteen kai ovat menneet…?"
"Sinne ovat kai menneet."
Hetken vaiti oltuaan sanoi Junnon-Iikka niinkuin kauan mietittyä asiaa:
"Kumma se on, että tyydyt maatyötä tekemään, vaikkei ole palkasta mitään tietoa…"
Se nyt oli taas viittaus siihen, että talo oli niin velassa, että kun velkamiehet omansa ottivat, ei Pertulle jäisi mitään. Koko maailma sen muuten tiesikin.
Jotakin Junnon-Iikalle vastatakseen Perttu sanoi:
"Siinäpä tuota on elänyt, ja tuskinpa niillä kaikilla tukkilaisilla on paljoa enempää säästössä kuin minullakaan…"
Ei väittänyt Junnon-Iikka sitä vastaan, mutta arveli kuitenkin:
"Semmoinen mies kuin sinä, joka olet juomaton ja muutenkin hoksaava, sinä siellä panisit kesän pitkään rahaa säästöön kuin puita pinoon…"
"Niin vain tekisikin", arveli etelänpuolen mieskin.
"Taitaisivat tulla minullekin suuremmat menot sitten", naurahti Perttu miesten puheisiin.
Lautta soljui hitaasti eteenpäin. Tuuli oli iltapuoleen päivää kokonaan tyyntynyt, niin että suvannolla oli nyt helppo ohjailla raskasta lauttaa. Ei ollut muuta miehillä tekemistä kuin katsella vain.
Etelänpuolen mies siirtyikin lautan kupeelle, jossa heillä oli tulisija ja kahvinkeittovehkeet.
"Keitäpä oikein jätkän kahvia", varoitteli häntä Junnon-Iikka.
"No niinkuin tervaa", vakuutti toinen ja pilkkoi honkapalasesta lastuja kahvin keittämistä varten.
Junno ja Perttu ohjailivat sillä välin lauttaa, joka jo oli kulkenut suvannon selälle ja oli nyt parhaalla väylän kurkulla. Junno ohjaili etupäätä, Perttu jälkipäätä. Junno hyräili tukkilaisen lauluja, mutta Pertun ajatukset eivät hänen laulujaan seuranneet.
Mutta keveämmältä, vapaammalta ja hauskemmalta tuntui Pertustakin elämä täällä vesillä. Maailma huolineen oli tuolla etempänä, täällä ei niistä mitään tiennyt… täällä valtaväylän kirkkaan veden päällä… joka virtaili meren suulle ja sieltä avaraan maailmaan. Oli kuin keveämpää hengitys, ja niinkuin raskas elämä olisi haihtunut. Tänne kuului selvään rannalla olijoiden puhelu, ja korva otti pienenkin äänen, joka lähti maalta päin…
"Hauskat ja helpot ne ovat välistä sentään tukkipojan päivät", arveli laulunsa lomasta Iikka.
Korkealla rantatörmällä olevat talot paistoivat joelle, ilta-auringon niitä kullatessa, kuin kiillotetut majat vaaran kupeelta. Pertun silmät kääntyivät kotia päin, joka niemen nenässä kyyrötti vanhoine maalaamattomine rakennuksineen. Se olikin ainoa kylän talo, jota ei ollut punattu, sillä isä oli pitänyt sitä maallisena ja synnillisenä koreutena. Mutta kaikkein kauneimmalla paikalla se sittenkin oli, ja joelle asti rehoittivat Pertun puutarhan puut, joissa lehti jo vihotti…
Kauempaa talon takaa näkyivät pellot ja jo vihannoivia ketoja, joihin Perttu vuosi sitten oli timoteitä kylvänyt… Viinamäenkin eroitti mustine multineen ja sen takaa korkean tuoreoksaisen kuusikon, hänen säästömetsänsä…
Kylän alapäässä mäen harjalla näkyi pienoinen punainen talo pitkän petäjikön laidasta. Se oli kaikkein etäimmällä joen rannasta ja kaikkein korkeimmalla vaaran kupeella. Mutta pellot olivat sieviä mäen laitaan tehtyjä neliöitä ja vankkojen kiviraunioiden ympäröimiä. Talo näytti muutenkin siistiltä ja somalta valkoisine nurkkalautoineen ja ikkunanpielineen… Nyt varsinkin, kun lännen ilta-aurinko kultaili sitä tuonne miellyttävään mäenrintaan…
Se oli Hannan koti.
Pertun sydän sykki kuumasti. Mitähän Hannalla siellä oli tekeillä?
Muistiko häntä? Odottiko niinkuin oli luvannut?
Muisti kyllä ja odotti. Niin oli vakuuttanut, kun viime kerran kohtasivat, hangen aikana, kun Perttu metsästä tullen oli käynyt Hannaa tervehtimässä. Varhainen, kirkas kevätaamu oli silloin… Ei ollut sittemmin Hannaa kohdannut… Kun ei mitään hauskaa ollut kerrottavana, niin ei tahtonut liian usein puhellakaan.
Eikä ollut hänellä nytkään mitään ilosanomaa vietävänä… melkein päinvastoin…
Mutta aina kun puhui Hannalle huolistaan ja päätteli yhtä ja toista heidän tulevaisuudestaan, osasi Hanna kääntää hänen huolensa parhain päin ja ennustaa hauskaa tulevaisuutta. Ja vaikka niin peräti vähän oli toivoa siitä, että Perttu pääsisi velattomaksi eläjäksi, uskoi Hanna kuitenkin… ja lupasi odottaa… eihän heillä niin kiirettä ollut…
Lautta oli Pertun miettiessä solunut jo lähelle saaria, ja suvanto välkkyi takanapäin kuin suuri järvi. Ei ollut enää kaukana Hopeasaarikaan, Viraniemen ja koko kylän heinävin ja paras niitty. Rannoilla jo eroitti pitkää, polviin asti ulottuvaa luhtaa, vaikka kesä oli vasta alussa.
Etelänpuolen mies, joka oli kahvinkeittohommissa, huusi: "Kahvi on valmista."
Junnon-Iikka kehoitti Pertun ensiksi juomaan, jolla aikaa etelän mies kävi Pertun airoon, sillä yksin ei lauttaa nyt sopinut jättää kulkemaan, kun saaret lähestyivät ja oli osattava oikealle väylälle.
"Siellä olisi minun laukussani hokmannia, jos tahtoisit panna kahvin sekaan", tarjosi Iikka.
Ja kun lautta näytti olevan menossa oikealle väylälle, pisti Iikka aironsa rinkkoon ja kävi kahvin juontiin.
"Mutta jo on siinä leveää selkää", sanoi hän ja löi Perttua hartioille kämmenellään. "On siinä voimaakin. Minä sinuna ostaisin ensi talveksi vankan hevosen ja lähtisin tukkimetsään. Nyt tulee paljon tukinajoja ensi talveksi… Kun menneenä talvena Airiselän ajossa Savukylän Hermanni ansaitsi kolmatta tuhatta markkaa, vaikkei ollut ajoissa kuin joulusta Marianpäivään. Minä tiedän, minä olin Hermannilla hakkuumiehenä…"
"Kolmatta tuhatta…?" kysyi Perttu kummissaan.
"Puhtaita rahoja… Paksu pinkka oli kuin virsikirja seteleitä, kun kotiaan läksi. Mitä arvelet? Eikö kannata talvisydämen ajaksi lähteä tukinajoon?"
Perttu ei vastannut.
"Eikä siellä talvella niin jumalatonta elämää pidetä, jos sitä pelkäät… Kun laittaa oman kämpän ja tallin, niin saapi olla aivan rauhassa… Joskus, kun sattuu viinakauppias liikkeelle, niin vähin huutavat ja tappelevat. Mutta mitäpä sinun tarvitsee joukkoon sekaantua."
Perttu katsoi Iikan ruskeihin, vilkkaisiin silmiin, että näkyisikö vilppiä silmänurkassa, mutta kun toinen näytti vakavalta, ymmärsi Perttu, että hän tarkoitti totta.
Lautta oli heidän jutellessaan jo lipunut vuopioon, jonka toisella puolella oli Hopeasaari ja toisella Törmänki, hyvä maaheinäniitty sekin.
"Siinä se sitten on Hopeasaari… maailman paras niitty…"
Iikka tuntui sen sanovan Pertulle, ja hänestä näytti kuin Iikka olisi tahtonut siihen vielä jotakin lisätä.
Hopeasaaren ranta oli syvä ja virtava, ja lautta kulki siinä nopeampaan. Saaren taakse jäi kotikylä, ja katosi näkyvistä tapulin risti ja kirkon eteläinen pääty. Edessäpäin näkyi vain niittyjä, joita putaat ja vuopiot halkoivat.
"Siinä se olisi talon turva tuossa Hopeasaaressa", arveli hetken kuluttua taas Iikka.
"Olisi se… joka sen omaksensa kerran saisi", sanoi Perttu hiljaisella äänellä, ja näytti kuin hänen silmänsä eivät koskaan kyllääntyisi katsomaan Hopesaaren tummaa, nyt jo pitkää luhikkoa.
"Siitä saapi Lomma liian rajun rahankoron", arveli Iikka taas, ja kun ei Perttu siihen vastannut, lisäsi hän:
"Kumma mies se isäsi, kun antoi ruuan suustansa."
"Pakosta kai se oli, kun ei muuten kyennyt maksamaan korkoa", sanoi
Perttukin nyt. "Eikä taida se asia meidän puhelemalla parata."
"No lauletaan sitte!" kiljaisi Iikka ja alkoi rallattaa, niin että kaiku kierteli kaukaisissa vaaroissa.
Jo oli lautta saapumassa koskenniskaan. Etäältä näkyivät jo toisen kylän talot ja kuului kovien koskien pauhua. Sieltä näkyi korkealta törmältä kauppias Lommankin komea valkoinen talo yli muiden ja asuinrakennuksen suuret ikkunat, jotka välkkyivät iltapäivän paisteessa kuin kulta.
Tarkkaa oli nyt lautan kuljetus, sillä virta eneni ja väylät olivat mutkaisempia. Jo näkyi koskenniskan lauttahamina suurine lauttoineen ja tukkilaisineen, joita vilisi maalla ruokakojujen ympärillä ja kulki edestakaisin lautoilta maihin ja taas takaisin. Kuului lauluja, kirouksia ja huutoja, ja ihan jo silmän alla näkyivät ensimmäisen kosken vihaiset laineet ja kuului mahtavan kosken varoittava pauhu.