III.
Erottuaan Iikasta ja etelänpuolen miehestä Perttu nousi maihin lauttahaminaan. Hän päätti joutua Lomman puheille heti, eikä aikonut käydä tukkilaisten ravintolassa ensinkään. Mutta kun hän ehti ensimmäisen "kämpän" luo, huusi sieltä joku avonaisesta ovesta:
"Mies hoi, tule kortille!"
Hän näki tutun miehen kasvot etempää ja kuuli tämän sanovan:
"Ei se ala kortilla. Se on sen Viraniemen saarnamiehen poika…"
Perttu käveli nopein askelin eikä ollut kuulevinaankaan kysymyksiä eikä pistosanoja, joita sateli jätkäjoukosta kuin rakeita. Mikä tahtoi vaihtaa kelloja, saappaita, lakkia, mikä vaati kortille ja mikä kiroili, että mikä tuo on, joka ei kenellekään vastaa…
Pian Perttu ehti pois lauttahaminan kuuluvilta ja lähti astumaan Lommalle päin. Hänen mielessään olivat nyt kypsyneet uudet tuumat, ja hän päätti käydä kaikkien velkamiesten luona tiedustelemassa, jos hyvinkin uskoisivat velkansa hänelle, jotta hän saisi talon omiin nimiinsä. Niin oli naapurikin, Jokijalka, neuvonut. Hän uskoi, että hän kykenisi vuosittain maksamaan korot ja pystyisi raivaamaan Karhusuon viljelykselle. Ja jos hän saisi Hopeasaaren itse tehdä… niin voisi karjaa lisätä ja saada myös siten tulot enenemään.
Vilkkaissa ja hauskoissa tulevaisuuden tuumissa hän asteli reippaasti
Lommalle.
Lomma oli pitäjän rikkain kauppias ja toimelias maanviljelijä, joka oli köyhästä miehestä kohonnut varallisuuteen ja hyvinvointiin. Oli kyllä paljon huhuja liikkeellä, ettei hän ollut rehellisellä pelillä koonnut kaikkea omaisuuttaan. Tukkikaupoissa hän oli voittanut tuhansia. Lomma oli hyvä mies auttamaan vähävaraisia, antoi velkaa, mutta kiskoi takaisin, suuria korkoja perien. Toiset häntä kirosivat, toiset kiittivät. Mutta siitä olivat kaikki yksimielisiä, että sen nimi, joka kerran hänen kirjoihinsa joutui, ei niistä päässyt erilleen maksamallakaan. Aina sieltä löytyi joku pienoinen rästi, ellei muuta.
Lomma sattuikin olemaan kotosalla ja hyvällä tuulella. Poltellen pahanhajuista sikaaria hän käski Pertun tulla konttoriinsa. Lomma oli jo ikämies. Hänen parrattomat, pulleat kasvonsa olivat savun väriset ja silmät vedenharmaat. Mutta ne kiiluivat kuin mitkäkin kissansilmät ja vilkuivat aina joka haaralle.
"Vai olet sinä Viraniemen Israelin nuorin poika", puheli hän Pertulle sikaaria tarjotessaan. "En minä olisi tuntenut. Ei ole näkynyt sinua täällä kosken soudussakaan. No, miten siellä isä vanhus jaksaa? On kuulunut, että alkaa vanhuus voittaa…"
"Eipä saata enää pitkäikäinen olla. Toisinaan jo tuntuu, että puheissaan höpisee", selitti Perttu.
"Olet sinä tullut enemmän isääsi kuin toiset velimiehet… Joko sinä olet nainut?"
Perttu punastui ja arveli:
"En ole nainut…"
Lomma ei näyttänyt isosti kuulevankaan, mitä Perttu puhui, kysyi itse vain minkä kerkisi. Tiedusteli pelloista ja niityistä, karjasta ja minkä mistäkin.
"Niityistä ei ole paljon puhetta, kun Hopeasaari on teillä", sanoi
Perttu.
"Joo. Olenhan siitä heinän tehnyt rahan korosta…"
"Paljonko on näinä vuosina tullut heiniä?" kysyi Perttu.
Hän näki selvään, ettei Lomma tahtonut siihen suoraan vastata.
"Liekö niitä koskaan niin tarkoin arvioitu, mutta kai ne suunnilleen koroksi riittävät, enkä minäkään ole tahtonut olla kovin ankara isääsi kohtaan, vaikka kyllä kipeä tarve on välistä minuakin hätyyttänyt", selitti hän.
Perttu kävi nyt suoraan asiaan ja kysyi, saisiko velka olla uloshakematta, jos se tulisi hänen nimeensä…
Lomma heristeli korviaan. Mitä tämä mies oikein alkoikaan?
"Miksei, kun minä saan koroista tehdä Hopeasaaren niityn", vastasi hän sitten, mutta hänen äänensä helähti kylmemmältä kuin äsken.
"Sitä minä, että eikö kelpaisi raha koroksi", esitteli Perttu.
Mutta siitä ei Lomma näyttänyt pitävän. Hän nousi istumaan, kävi sytyttämään sikaariaan, vaikka se parhaillaan palaa roihusi, ja ärähti:
"Niin… se on sovittu sillä lailla isäsi kanssa… siksi kunnes velka on maksettu… Mitäpä siitä…"
Ja hetken oltuaan vaiti hän kysyi tikaisemalla:
"Sinäkö se aikoisit ottaa kaikki velat päällesi?"
"Olen ajatellut, että jos tyytyisivät velkamiehet siihen, että saisivat vuosittain korot, niin koettaisin", sanoi Perttu alakuloisena ja melkein rukoilevan äänellä.
Mutta Lomma oli toista mieltä.
"Älä, hyvä mies, ota niin suurta velkataakkaa hartioillesi! Et sinä jaksa korkojakaan maksaa! On annettu isäsi siinä nyt olla rauhassa vanhoillaan, vaan kyllä minä luulen, että velkojat alkavat omiaan tahtoa, niin…"
Pertun herkkä mieli kävi katkeraksi. Ei näyttänyt täältä päin olevan mitään toivoa. Hän luki Lomman harmaista, kiiluvista silmistä sen, ettei tämä mies helpottaisi eikä lahjoittaisi penniäkään, vaikka olisi paikalla rahat pöytään lyödä. Perttu ei ollut koskaan nähnyt isän Lommalle antamaa velkakirjaa eikä tiennyt, oliko velkakirjaan erityisesti merkitty, että korko oli maksettava Hopeasaaren heinillä. Ja vaikka hänen mielensä oli käynyt apeaksi ja äskeiset valoisat tulevaisuudentuumat olivat rauenneet, kysyi hän:
"Onko se sitten velkakirjaan merkitty, ettei raha kelpaa koron maksuksi, vaan ainoastaan Hopeasaaren heinät?"
Lomma kivahti:
"Oli tai ei, vaan se on niin sovittu, ja saapi isäsi kiittää, etten ole ruvennut velkaa uloshakemaan."
Mitähän tämä mies oikeastaan onkaan? Tiedustelee velkakirjasta kuin mikäkin isäntä! Eivätpä ole toiset veljet huolehtineet isänsä velkakirjoista!
Lommalla pyöri jo huulilla monta kysymystä, mutta kun Perttu näytti aikovan lähteä, ei hän ehtinyt muuta kysyä kuin:
"Osaatko sinä sitten lukea kirjoitusta?"
"Osaan kyllä ja ymmärrän luetun sisällönkin", vastasi Perttu vähän kylmemmällä äänellä ja kääntyi mennäkseen.
"Vai niin", sanoi Lomma ja kääntyi hänkin selin. Mutta Pertun mentyä hän höpisi itsekseen:
"Oletpa vain mikä olet… mutta minulla on takanani sellaiset paperit, jotka pitävät."
Jälestäpäin hän usein muisti Pertun silmiä ja niiden ilmettä, kookasta vartta ja leveitä kämmeniä.
Alakuloisin mielin lähti Perttu maantietä pitkin kotia päin kävelemään.
Vaikka oli jo myöhäinen ilta, melkein yö, valvoivat kaikki ihmiset vielä kylässä. Kesän alussa nukkuvat peräpohjalaiset hyvin vähän, ja koko yön näkee ihmisiä liikkeellä. Tuskin yhdessäkään talossa tapaa koko talonväkeä nukkumassa yhtaikaa.
Kylän läpi kulkiessaan Perttu käveli nopeaan, aivan kuin hänellä olisi ollut tavaton kiire, mutta ehdittyään taipaleelle, joka eroitti kylät toisistaan, hän hiljensi kävelyään ja vaipui mietteisiinsä.
Yö oli kaunis ja tie hauska, kulkien korkean Visavaaran yli, jossa milloin nousi mäen harjalle, milloin laskeusi laaksoon. Koivut jo vihannoivat, ja etelän rinteillä näkyi joku melkein täydessä lehdessä.
Eräässä laakson pohjassa Visavaaran alla Perttu tiesi olevan lähteen lähellä tietä. Hän poikkesi lähteelle, joka kirkkaana silmänä pulppusi suuren, tiirakylkisen kiven luomesta. Hän heitti takin päältään ja hatun päästään ja rupesi pesemään kasvojaan. Kotia palatessaan hän oli päättänyt poiketa Hannaa tervehtimässä ja muisti nyt, että hänellä kai oli pölyiset kasvot.
Pestyään hän pyyhkäisi hiuksiaan vähäisen ja solmisi kaulaansa huivin, jonka Hanna oli viime talvena antanut.
Reippaasti hän sitten lähti astumaan ja nousi pian Visavaaran korkeimmalle harjalle, jonka yli tie vei ja joka oli kahden kylän rajaharju. Harjun toiselta puolen leveni kotikylän suvanto ja suuret, vihannoivat saaret kuin tauluun maalattuina hänen eteensä. Kaitaiselta palstalta näyttivät viljellyt maat kotikylän vaaran kupeella mitättömältä viirulta, verrattuina siihen äärettömään näköalaan, jonka etäisiä taivaanrantoja yön lempeä hohde kirkasti.
Oli maita ja metsiä, korpia ja lihavia soita! Olisi siinä leivälle sijaa kasvaa, olisi työtä tuhansille!
Ja Pertusta näytti siltä kuin ikävöisi erämaa jo asukastaan, kuin kuiskisi korpi kuokkijaansa ja kova kiveliö raivaajaansa…!
Milloin ehtisi sinne kuokka, milloin aukaisisi aura soiden selkiä ja halkoisi karhi korven lihavaa mätästä! Olisi työtä, olisi elämää Pohjolassa… kun parhaiden poikien hiki ei valuisi vieraalle maalle…
Aina tätä harjua kulkiessaan joutui Perttu samoihin mietteisiin, ja aina silloin tuntui hänestä Pohjola niin rakkaalta, ettei hän voinut käsittää, kuinka toiset voivat siirtyä täältä valtameren taakse ja siellä työtä tehdä… työtä tehdä ahtaassa, pimeässä kaivannossa, kun täällä oli valoisaa ja lämmintä ja lintujen laulua ja työtä… työtä tuhansille…
Isänmaa ei ollut heille muuta kuin vilunarka syntymäpaikka, jossa kuoli nälkään tai paleltui ja eli köyhänä ja nälkäisenä… Niin oli. Oliko hän itse sitten muuta saanut tähän asti kuin työtä, vilua ja nälkää? Hän lähti kävelemään jyrkkää mäkeä alas, mutta vielä keksi silmä Hopeasaaren, jonka pohjoispäästä pohotti sankkaa pajukkoa, turvana kevätjäitä vastaan, ja heinälatoja pitkin saaren korkeinta kamaraa.
Oliko hän sitten itse muuta tuntenut kuin nälkää, vilua ja puutetta?
Oli, oli! Mitä hän oli oppinut talven pakkasaamuina, kun revontulten hulmutessa yksinäistä metsätietään kulki! Mitä oli miettinyt valoisina kevätöinä, kun kylvi peltoaan ja käet kukkuivat! Ja mitä tuntenut illan hämärässä, kun seisoi vastatäytetyn hyvänhajuisen heinäladon kynnyksellä!
Ja hänen mielensä, joka äsken oli apea ja toivoton, kirkastui taas, ja hänen käyntinsäkin kävi reippaammaksi… Olipa kuin oli ja kävipä kuinka kävi, mutta tätä maata hän rakasti… tämä antoi leivän, välisti kyllä mustaa ja vähäisen, mutta elätti miehensä kuitenkin… Eikä tämä maa irvistellyt vastaan eikä näyttänyt oudon naamaa milloinkaan! Aina hymysi taivas, talviaamuinakin! Aina naurussa suin oli kolkko korpi, ja aina ilomielin ja lintujen laulaessa kiveliö kulkijaansa kohteli! Entäpä kesäiset, kastekirkkaat aamut niityn laitaan mennessä, ja elokuun hämyillat, kun vilja kypsyneenä kuhilaillaan seisoi…
Ja rivakasti, melkein kuin peläten, ettei häntä hänen hyvä mielensä jättäisi, hän käveli hauskaa tietä pitkin. Uusista tuumistaan, jotka tällä matkalla olivat hänen sydämessään syttyneet, hän tahtoi joutua Hannallekin puhumaan…
Hänen elämässään täytyi tulla nyt joku muutos. Hän tunsi sen, niinkuin olisi joku siitä korvaan kuiskinut. Jo näkyi Hannan koti, Vaarala, mäen kukkulalla somana ja sievänä. Kohta oli hän tiehaarassa, josta tie kääntyi taloon. Hän nousi maantiestä lähtevää kaitaista talontietä; siitä näkyi nurmen välissä vain kaksi rattaan raitiota ja ura, jota hevonen asteli.
Naapurissa vielä valvottiin, mutta Vaaralassa ei näkynyt liikettä. Joko olisi Hanna ehtinyt mennä levolle?
Mutta ehtiessään kujalle hän näki isännän tulevan mäkikujasta suitset kädessä ja pienoinen laukku selässä. Perttu jäi odottamaan isännän tuloa.
Hevostaan oli Vaaralan isäntä käynyt metsään viemässä. Hänkin oli jo ikämies, mutta teki yksin talossaan työt, sillä molemmat pojat kulkivat puulaakin töissä kesät ja talvet.
"Vai jo ovat saaneet sinutkin lauttahommiin", arveli hän Pertulle, kun
Perttu teki matkastaan selvää.
"Olen minä toisinaan lauttoja tuttujen miesten kanssa koskenniskaan saattanut."
Vaaralan isäntä oli vanhan ajan kristittyjä. Hän oli totisesti herännyt, eikä hänen väkevä uskonsa ollut laimennut vuosien kuluessa. Yksi niitä samoja kuin Viraniemen Israelikin.
"Ei meitä enää monta vanhempaa kristittyä olekaan tässä kylässä… isäsi, Korven Antti ja minä… Ehkäpä Herra kohta meidätkin korjaa."
Isännän vakavilla kasvoilla kuvastui kuin kaiken maailman suru tai niinkuin ikävä, että pääsisi pois iankaikkiseen iloon, Herran luo… pois tästä pahasta maailmasta, synnin, lankeemusten ja saastan keskeltä.
"Kyllä Herra meidät heti korjaa", vakuutti hän vielä. "Minä olen nähnyt isällesi kuoleman unen… Kuinka se on sinun uskosi, poika parka?" hän kysyi sitten äkkiä ja katsoi terävästi Perttua.
Mutta silloin juuri Hanna juoksi navetasta päin ja käteltyään Perttua käski tämän sisälle.
Hanna oli kaunis, vähän yli kahdenkymmenen ikäinen, verevä tyttö, mutta hänen silmissään oli surullinen ilme, joka harvoin hänen nauraessaankaan muuttui iloisemmaksi. Ja koko olemuksessa oli jotakin vakavaa, niin että hän näytti vanhemmalta kuin olikaan. Hiukset olivat vaalean kellertävät ja ohimoilta sievinä laineina. Pertun tulosta hän näytti erinomaisesti riemastuvan. Perttu näki sen hänen silmistään ja siitä innosta, jolla Hanna alkoi Pertulle toimittaa illallista taikka oikeammin aamiaista, sillä oli jo aamupuoli yötä.
Päivän noustessa ja lintujen alkaessa laulella Hanna ja Perttu istuivat Hannan kamarissa, avonaisen ikkunan luona, josta oli laaja ja avara näköala vuolaalle virralle, suurille, vihannoiville saarille ja vuorisiin maailmoihin länteen päin… Istuivat siinä, hiljaa keskenään puhellen, toinen toisessa päässä pöytää. Molemmin puolin oli paljon puhumista tulevaisuudentoiveista. Ja he haastelivat tulevasta yhteiselämästään niinkuin haastelevat nuoret, joiden elämä ei ole ollut päivänpaistetta eikä menestystä.
Perttu kertoi uudesta tuumastaan, ja Hanna tuntui ihastuvan ja hyväksyvän. Hän lähtisi ensi talveksi tukinajoon, kun ansiot olivat niin tavattoman hyvät. Hän maksaisi ensi vuonna Lommalle rahassa koron, saadakseen itse tehdä Hopeasaaren ja myydä heinät. Muut velkamiehet eivät hätyyttelisi. Isän ja hänen välillään tehtäisiin kauppakirja ja hän ottaisi velat maksaakseen. Ja ensi keväänä, vuoden päästä, he viettäisivät häänsä. Sitä oli Pertun äitikin toivonut.
"Kunhan saamme itse tehdä Hopeasaaren, voimme pitää kaksikymmentä lypsävää lehmää, ja kun meijeriin viemme maidon, niin jo alkaa velka lyhetä… Ja kun Karhusuo alkaa oikein heinää työntää, niin… Kunpa se aika kerran koittaisi…!"
Perttu lämpeni tulevaisuudentuumissa ja toimiansa ajatellessaan niin ettei surun päivää muistanut ollenkaan. Hänen vakavat kasvonsa kirkastuivat, ja silmissä hehkui nuoruuden ja voiman tuli. Hän oli kaunis mies, kun hän oikein innostui, sillä silloin hän sai virkkua elämää joka soluunsa. Hänestä olikin sanottu, että hän oli Israeli-vanhuksen lapsista lahjakkain ja että hänen luonteensa oli enimmin isäänsä siinä, että hän innostuttuansa oli hyvä puhumaan. Semmoisena häntä Hannakin rakasti, mutta vielä enemmän hänen lempeän ja hyvän sydämensä ja puhtaiden tapojensa vuoksi, joista kenelläkään ei ollut mitään pahaa puhumista.
Hanna kuunteli Pertun puhetta nousevalla ihastuksella, ja hänen kauniit siniset silmänsä kuin sulivat Pertun katseisiin.
Ja kun Perttu huomaamatta tarttui Hannaa olkapäästä niin lujasti, että Hanna kivusta äännähti, tuntui se Hannasta sittenkin niin hyvältä, ettei kertoa osannut.
"Voi, jos sinä tietäisit kaikki", hän sanoi Pertulle ja istui nyt vastustelematta hänen polvelleen ja pyytämättä laski kätensä Pertun leveille hartioille.
Ja Hanna kertoi, että hänellä kevään kuluessa oli käynyt kaksikin kosijaa, jotka kumpikin olivat saaneet mennä menojaan. Hanna näki, että Pertun suupielissä kerran värähti ja että silmissä leimahti.
"Toisen sinä arvaat", jutteli Hanna silitellen Pertun vaaleita hiuksia, jotka olivat ohimoilta ja niskasta kiharaiset; "se oli Laurilan Mikko toisesta kylästä. Mutta toista et arvaa…"
"En arvaa vähääkään", vastasi Perttu, vaikka tuntui aivan muuta ajattelevan. Laurilan Mikko oli talonomistaja, hyvävarainen vanhapoika ja jotenkin komea mies.
"Mikä pani Mikon liikkeelle?" sanoi hän kummastellen, sillä ei ollut koskaan kuultu, että Mikko olisi ketään kosinut. Hanna kertoi Mikon käynnistä yhtä ja toista. Lopuksi oli Mikko nimitellyt Perttua hölmöksi… Mutta sitten, kun oli nähnyt, että Hanna suuttui, oli hän lähtenyt.
"Niinpä niin. Hölmö olenkin, mutta minun on hauska elää, kun olen tehnyt minkä olen tiennyt oikein olevan", sanoi Perttu vähän alakuloisena. Häntä ei mikään enempää loukannut kuin se, että häntä sanottiin hölmöksi.
"Jos et olisi semmoinen kuin olet, en minä sinua rakastaisi niinkuin rakastan… niinkuin olen rakastanut jo monta vuotta… Muistatko mistä asti?" Ja Hanna painoi kätensä Pertun kaulaan ja veti hänen päänsä povelleen.
"En minä oikein." Pertun ilo oli niin suuri, että hän melkein vapisi pitäessään Hannaa sylissään.
Hanna kertoi:
"Silloin minä ensi kerran sinuun ihastuin, kun kansakoululla oli arpajaiset… Se sinun puheesi… ja muutenkin…"
"Ja minä olen sinua katsellut jo poikasena, silloin jo kun sinä pikkutyttönä paimensit lehmiä Lomporannalla…"
"Silloinko jo?"
Heidän keskustelunsa kääntyi lapsuudenmuistoihin ja niihin leikkitovereihin, jotka silloin olivat lapsia. Niistä ei ollut monta enää kotikylässä. Useimmat olivat Amerikassa, Hannan lapsuustoverit varsinkin. Pertun ikäiset miehet olivat mikä Amerikassa, mikä muuten kulkusalla.
Ja kuta pitemmältä he puhelivat ja toistensa ajatuksiin syventyivät, sitä ikävämmältä alkoi heistä kummastakin ero tuntua. He olivatkin niin kovin vähän olleet yksissä. Minkä vuoksi? Hanna olisi tahtonut, että Perttu olisi usein käynyt heillä.
"Niin ujoko sinä olet?" hän kysyi.
"Ikävä minun on sinua joka hetki, ja aina tahtoisin olla luonasi, mutta kun minulla on niin velkainen koti, niin… Joka-ikisen työn, jonka teen, teen sinua muistellessa, ja aina ajattelen, että Hannalle tämäkin tulee… Jospa olisit nähnyt sydämeeni nytkin öillä, kun olen peltoja kylvänyt… Sinun rakkautesi on antanut minulle voimia tehdä työtä, ja sinun kuvasi pelastanut minut kiusauksista ja kaikesta pahasta… Sinun vuoksesi olen raatanut ja yrittänyt, että saisin kerran sinulle sanoa… Ja arvaatko miltä tuntuu työnteko, kun toivo aineellisesta palkinnosta on niin pieni! Tarkoitan, että voihan olla, etten saa kotoa mitään, vaikka olen koettanut uurastaa… Mutta iloisin mielin olen yrittänyt, tietäessäni, että sinä hyväksyt… enkä ole voinut jättää kahta vanhaa yksin kuolemaan… Ymmärrätkö oikein minua?"
Hanna pyyhki kyyneliä silmistään.
"Ymmärrän minä sinun tilasi, ja jos vanhurskas Jumala meitä muistaa, niin ei meillä hätäpäivää ole."
Ja Hanna kertoi, että hänellä oli vähän säästöjä, ja sitäpaitsi hän oli jo parina vuonna toimitellut minkä mitäkin uuden kodin aloittamista varten.
"Ja minulla kun ei ole ihan mitään", tunnusti Perttu puolestaan. "Ei ihan mitään, jota voisin sanoa omakseni…"
"Onhan sinulla kirjasi kuitenkin", lohdutti Hanna. "Ne olet ostanut omilla rahoillasi… Mutta oletpa muuten tuhansien arvoinen… En vaihtaisi sinua Lomman rikkauteen!"
He vaikenivat hetkeksi molemmin. Sitten Hanna sanoi:
"Miksemme voisi aloittaa elämäämme milloin hyvänsä…! Ostaisimme vain torpan ja siinä sitten…"
"Mutta minun on niin hirveän vaikea erota kotitalosta, jossa olen niin kovin paljon työtä tehnyt… Jos nyt lähtisin, niin kaikki työni olisi hukkaan mennyttä."
Ja Perttu melkein pillahti itkuun.
"Niin rakkaaksiko se on sinulle tullut?" kysyi Hanna.
"Niin on. Siinä tahtoisin elää ja kuolla."
Hannankin koti oli kiinnitetty suurista summista, ja kun talo muutenkin oli pieni ja pikkuetuinen, oli aivan varmaa, ettei Hannalle jäisi mitään kodin perintöä. Sen tiesivätkin veljet eivätkä viitsineet kotonaan mitään työtä tehdä silloinkaan, kun talon ruokaa söivät. Hanna oli äitinsä kuoleman jälkeen tullut palveluksesta kotiinsa vanhan isän taloutta hoitamaan.
Aurinko oli kohonnut korkeammalle ja paistoi jo vaaran takaa joelle, saarien selille ja lännen alle korkeiden vuorien kalpeille huipuille. He katselivat alas suvannolle, jossa lauttoja nyt kulki peräkkäin. Perttu näytti nauttivan näköalasta, joka lännessä päin kylpi auringon kullassa.
"Sinä rakastat tätä luontoa ja valoisia öitä… Ei kukaan muu tästä luonnosta osaa puhua niinkuin sinä…"
"Niin teenkin. Kesäyönä voin unhottaa suruni ja huoleni… ja olla vain ja elää… olla niinkuin ei minulla koskaan olisikaan mitään murhetta…"
Hanna kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa, katsoi pitkään hänen rehellisiin kasvoihinsa, jotka olivat niin puhtaat ja himottomat ja terveen kevätahvan peittämät, katsoi kauan ja sanoi sitten:
"Sinä puhdas, rakas Perttuni!"
Kun Hanna jo oli hyvästellyt Perttua ja aikoi kiviaidan luota, pellon laidasta, pyörtää takaisin, muisti Perttu vielä kysyä pidellen tytön kättä omassaan:
"Niin, mutta… Kuka se toinen kosija oli?"
Hanna ratkesi nauramaan.
"Se oli Junnon-Iikka…"
"Junnon-Iikka", kertasi Perttu kummissaan.
Hanna kertoi:
"Junnon-Iikka ei ole mikään tyhmä poika, vaikka onkin juoppo ja retkale. Kuullessaan vastaukseni arveli hän: 'No semmoisen miehen, kuin Viraniemen Perttu on, minä sinulle soisin…'"
"Vai Junnon-Iikka!" kummasteli Perttu yhä. "Aina minä Iikasta paljon olen pitänyt", hän lisäsi sitten, painoi kerran vielä Hannan kättä ja lähti tielle vievää polkua astelemaan. Hanna seisoi hetken kiviaitaan nojaten ja katsoi hänen jälkeensä ja palasi sitten kamariinsa, sanaton ikävä sydämessään.
Omissa, omituisissa mietteissään Perttu käveli kotiaan päin tietä pitkin. Nyt vasta, auringon noustua, näyttivät kyläläiset käyneen levolle. Sillä missään ei näkynyt liikettä, ei ollut tielläkään vastaantulijoita.
Perttu kulki kuin unessa. Toisinaan ilo ja riemu valloitti hänen sydämensä, kun hän tunsi saavuttaneensa Hannan rakkauden. Mutta sitten taas sukelsi mieleen Lomma velkakirjoineen… Hopeasaari… ja kivuloiset vanhukset…
Ja kesken kaikkea johtui hänen mieleensä, että Junnon-Iikka oli kosinut Hannaa…! Ei ollut Iikka sanallakaan sinnepäin puhunut äsken, kun lautan päällä sitä tätä juttelivat… Miksei ollut? Oli vain toimitellut Perttua tukinajoon!
Mitä hän lieneekään miettinyt? Mutta ei hänen katseessaan näyttänyt petosta olevan… Oli vain ollut Pertun mielestä ystävällisempi ja osanottavampi kuin ennen… Eihän Iikka muuten huono mies ollutkaan… Ei muuta vikaa, kuin ettei osannut säästää, vaan kulutti hyvät ansionsa kortilla ja juominkeihin… Miesten komeimpia oli Iikka tummine hiuksineen ja solakkoine vartaloineen, joka oli kuin luotu tukkipoikaa varten. Helluja hänellä sanottiin olevan joka kylässä, ja joka paikkaan hän oli tervetullut… Ei ollut heillä, Pertulla ja Iikalla, koskaan ollut mitään riitaa keskenään lapsinakaan ollessa. Ja kun olivat miehiksi kumpikin varttuneet, niin harvoin yksiin sattuivat Iikan elämä kun oli vesillä ja vetten päällä, ja Perttu kiskoi maan karusta kamarasta jokapäiväistä leipäänsä. Mutta talvisin, kun Iikkakin sattui kotosalla olemaan, lainaili Perttu hänelle kirjoja luettavaksi. Mielellään Iikka niitä lukikin.
Perttu oli tullut kotitien haaraan. Hän näki ilokseen jo tuomenkukkia puhjenneen puutarhassaan ja ensimmäisen ohrakylvönsä nousseen oraalle.
Hän käveli ensiksi puutarhaansa, taittoi kukan tuomesta ja hymähti. Ja kummallinen ajatus, joka ei ennen ollut hänen päähänsä pälkähtänyt, täytti äkkiä hänen mielensä.
— Jos minä kuolen, kuolevat puunikin… Jos teistä erota täytyy… niin elämän lopetan teiltäkin…
Ja raskaasti huoaten hän käveli pihaan.
Silloin hän kuuli lasten ääniä pirtistä ja arvasi, että sisar Kustaava oli lapsineen muuttanut entiseen kotiinsa.