IV.
Koskenlaskussa maksettiin tänä kesänä hyvät palkat, ja Perttukin oli
Junnon-Iikan kehoituksesta päättänyt ansaita rahaa heinäntekoon asti.
Karhusuolla olisi ollut paljon töitä. Ojamullat odottivat hajoittajaansa ja kedot auraajaansa. Mutta Perttu oli joutunut niin ahtaisiin oloihin, ettei mitenkään voinut tänä kesänä uhrata mitään uudisviljelykselleen. Vilja oli myyty ja jaettu talvella niin tarkoin, ettei ollut riittää siemeniksi. Karjassakin oli ollut onnettomuutta monena vuonna, joten tulo siitäkin supistui hyvin pieneen, nyt varsinkin, kun Kustaava lapsineen oli tullut lisäksi syömään. Toiselta puolen oli hyvä, että Kustaava alkoi pitää emännyyttä, kun äiti kävi niin heikoksi, että tarvitsi hoitoa joka päivä; mutta toisaalta siitä aiheutui suurempaa kulutusta ja menoja.
Oli jo kulunut monta vuotta siitä kun Perttu viimeksi oli ollut koskensounnissa. Siitä huolimatta lasku kävi vielä kuin tottuneelta ainakin. Muutaman päivän perästä hän oli jo perämiehistä ensimäinen ja hänelle uskottiin suurimmat lautat.
"Edelle se menee vanhoista perämiehistä!" sanottiin. Ja kun vesi nousi liian korkealle tai laskeusi liian matalalle jolloin lauttojen lasku oli hyvin vaarallista, uskalsi Perttu miehineen koskeen. Oli käynyt niin tutuksi tuo monta kilometriä pitkä koski Pertulle, että hän tunsi sen korvat ja virrat kuin omat kämmenensä.
Ylimaasta saapui lauttoja yötä päivää koskenniskaan, ja yötä päivää niitä laskettiin. Ne, jotka jaksoivat ja uskalsivat, ansaitsivat suuria summia. Mutta toiset eivät viitsineet, eikä muutamista huolittu koskelle ensinkään.
Ne miehet, joiden kanssa Perttu laski lauttoja, olivat kaikki kotiseudun miehiä, Junnon-Iikka joukossa. He olivat kaikki tottuneita koskimiehiä, poikasina jo ensi kerrat koskia laskeneet. Etelänpuolen miehiä he eivät lautalleen huolineet, sillä heidän joukossaan ei saanut olla tottumatonta, arkaa eikä tyhmää.
Juhannuksen jälkeisellä viikolla oli koskenlasku kiireimmillään, niin että Perttukin oli valvonut monta yötä yhteen menoon. Kun pääsivät lautalla kosken alle, niin paikalla lähtivät takaisin niskaan. Mutta väsymys ja uupumus saavutti vihdoin Pertunkin. Hän oli kestänyt enemmän kuin kukaan.
Erään kerran oli Perttu nukkunut jätkäin "Pleunaan" seinänvieri-lavitsalle, vaikkei hän usein niissä sisällä käynyt. Siellä kun aina oli juopuneita rähisemässä, toiset korttia lyömässä ja kolmannet tappelua alkamassa, ei hän semmoisessa seurassa viihtynyt.
Hän oli tällä kertaa kuitenkin nukkunut, nukkunut raskaasti monen yön valvonnasta väsyneenä. Hän oli miettinyt levähtävänsä vain hetken ja lähtevänsä sitten kotiaan, kun oli lauantai-ilta. Mutta jätkät olivat hankkineet viinaa, ja mellakka alkoi käydä yhä kovemmaksi. Siinä oli etelänpuolen miehiä enimmäkseen, mutta omanpitäjäläisistä oli myös Junnon-Iikka joukossa.
Perttu heräsi kauheaan rähinään, jota joukko juopuneita miehiä piti juuri hänen korvansa juuressa. Hän kuuli joukosta Junnon-Iikan äänen ja pääsi pian väsymyksestään ja unestaan hereille. Kun hän avasi silmänsä, näki hän kolme etelänpuolen miestä pitävän Iikkaa ahtaalla. Toiset pidättivät käsistä, ettei Iikka kyennyt minkäänlaiseen puolustukseen. He syyttivät Iikkaa siitä, että tämä muka oli päästänyt heidän lauttansa irti, niin että se oli sitten valtoimena luisunut koskeen ja särkynyt yksin puin.
Äänestä ja miesten liikkeistä Perttu arvasi, että he olivat juovuksissa. Iikka ei näkynyt tietävän, että Perttu oli sisällä, sillä hän kuuli hänen huutavan:
"Kunpa olisi Viraniemen Perttu täällä…!"
Ja hän koetti päästä irti kiusaajistaan, mutta nämä eivät hellittäneet.
"Perttu! Semmoinen lammas!" kuuli hän erään huutavan.
Perttu oli jo kyllin paljon ollut jätkäin joukossa ja tunsi juopuneitten meiningit, tietääkseen että mikään järkipuhe ei heihin vaikuttaisi. Raaka voima raakaa voimaa vastaan — se oli ainoa keino, joka auttoi…
Pertun mieli joutui ani harvoin kuohuksiin, mutta nähdessään, että Iikka parkaa ahdisteltiin ylenmäärin ja ettei häntä käynyt kukaan puolustamaan, vaikka oman pitäjänkin miehiä oli joukossa, tunsi hän tuimaa suuttumista…
Salamana hän hyppäsi riitelevien miesten eteen permannolle ja karjaisi:
"Heittäkää pois! Monta miestä yhden ainoan kimpussa. Hävetkää… kelvottomat."
Hänen äkkinäinen ilmestymisensä ja tiukka äänensä vaikuttivat sen, että miehet päästivät Iikan irti, mutta tarttuivat uudelleen kiinni, ennenkuin tämä ehti muuta tehdä kuin kerran potkaista lähintä miestä. Nähtyään, ettei Perttu ollutkaan vielä mennyt, sai Iikka uutta intoa, ja, juovuksissa kun oli, alkoi temmeltää kuin peto.
Toisia etelänpuolen miehiä rynnisti avuksi, ja Iikka paiskattiin hirveää kolinaa ja melua pitäen lattiaan…
Silloin vimmastui Perttukin. Ja vaikka hän tavallisessa mielentilassa ollessaan liikkui ja toimi verkkaan ilmestyi häneen nyt tavaton vikkelyys ja notkeus, jota ei olisi luullut löytyvän niin kankeannäköisessä ruumiissa. Silmät tulta iskien hän rynnisti miesjoukkoon, joka myllersi lattialla ja heitti kolme päällimäistä rajulla voimalla huoneen hirsilattiaan. Kaksi yritti Pertun kimppuun, toisella jo puukko kädessä. Mutta Perttu ehti puukkosankaria potkaista rinnan alle, niin että tämä ulahtaen kaatui selälleen. Saatuaan Iikan pois miesten alta ja ensimmäisen vihanpuuskan ohimentyä hän alkoi käsittää, että olo tässä joukossa oli vaarallista. Sillä useimmat etelänpuolen miehet olivat puukkojunkkareita ja kulkureita, jotka eivät välittäneet enempää omasta kuin lähimäisenkään hengestä… Hän tarttui Iikan käsipuolesta kiinni ja tempasi ovelle.
"Joudutaan pois!" hän huusi Iikalle, joka hänkin oli ottanut puukon ja viuhtoi sillä kuin mielipuoli.
Juuri kun he olivat ulos pääsemässä, tointui äskeinen mies, jota Perttu oli rinnan alle potkaissut, rynnisti puukko ojona Perttua kohden ja koetti iskeä häntä suoraan rintaan. Mutta Perttu ehti nostaa kätensä eteen, niin että isku kilpistyi oven pieleen, johon puukko painui kiinni… Iikkakin näytti tajuavan, että vaara uhkasi, mutta vaikka Perttu veti häntä mukanaan, ehti hän puukollaan temmata äskeistä miestä selkään, niin että takki halkesi helmaan asti.
"Joudu pois!" varoitti Perttu, ja nyt he riensivät juoksujalassa tielle päin ja näkivät, että kaikki etelänpuolen miehet pullahtivat sisältä ulos, hakien aseikseen seipäitä ja puukankia. Eivät kuitenkaan lähteneet takaa ajamaan, vaan purkivat vihojansa kiroten ja mellastaen, niin että huuto kuului yli kosken pauhun kauas kylälle.
Vasta tielle tultuaan Perttu huomasi, että hänen vasemmasta leukapielestään vuoti verta. Siihen oli joku etelän miehistä ehtinyt hipaista puukolla, vaikkei Perttu ennen ollut sitä tuntenut.
Iikkakin oli hiukan selvennyt, mutta pyrki aivan väkisin takaisin tappeluun. Perttu sai hänet kuitenkin houkutelluksi Herralaan, Lomman naapuriin. Hän toimitti Iikan tallin parvelle nukkumaan, talossa kun oli tuttua väkeä. Mutta Iikan kanssa puuhatessaan hän ei tullut ajatelleeksi, että veri hänen haavastaan tippui vaatteille ja että kasvot olivat veren tahraamat.
Ehtiessään tielle ja aikoessaan kotia päin hän kuuli Viukkalan emännän siunailevan kujalla:
"Herra hyvä…! Juoppo ja tappelijako siitä tuli tuosta nuorimmastakin
Viraniemen saarnamiehen pojasta…"
Mutta Pertun mieli oli vielä niin kuohuksissa, ettei hän mistään välittänyt. Ainoana ajatuksena oli päästä Hannan luo ja saada hänelle kaikki selittää.
Ja hän käveli kuin pahojen henkien takaa-ajamana ja heräsi vasta täyteen ja selvään ymmärrykseen Visavaaran harjulla, josta kotikylä ja Hopeasaari alkoivat näkyä… Ei hän muistanut koskaan eläissään niin suuttuneensa kuin äsken. Aina hän oli koettanut asettaa nousevan vihansa, aina kärsinyt ja ollut hiljaa, vaikka miesjoukosta usein sateli ivamuruja hänen siivoudestaan. Eikä hän muistanut koskaan lyöneensä toista ihmistä, ei liioin pahaa sanaa kenellekään lausuneensa…
Mikä oli hänet nyt niin raivoon saattanut, että hän oli unohtanut itsensä ja ehkä pilannut maineensa iäksi päiväksi?
Siellä oli sydämen pohjalla kyllä kytenyt yhtä ja toista pahaa, joka joinakuina hetkinä pyrki nousemaan pinnalle, mutta aina oli hän saanut sen tukehdutetuksi. Sellainen hetki oli ollut silloin, kun hän puhutteli Lommaa ja näki tämän ilkeät sileät ja verettömät kasvot…
Mutta nyt!
Junnon-Iikkaa oli tullut sääli, ja muutenkin oli hänen kiukkunsa kasvanut etelänpuolen miehiä kohtaan yleensä. Sillä ne ne salaa kaupittelivat viinaa ja usuttivat kelpo miehiä lakkoihin ja hullutuksiin, alinomaa "aatteistaan" tolkuttaen…
Kuta enemmän Perttu asiaa ajatteli ja mietti, tunsi hän, että oli vimmastunut oikeastaan Iikan vuoksi. Siitä saakka kun oli Hannalta kuullut, että Iikka oli kosinut Hannaa, oli hän erityisemmästi Iikkaan kiintynyt. Ja heidän ystävyytensä oli kuin lujittunut, vaikkei kumpikaan ollut lähemmin toisen mieltä tutkinut. Ei ollut Iikkakaan, vaikka välisti osui koskenlaskun aikana pikku hutikkaan, muuta sanonut kuin toimittanut, että Perttu vain ostaisi hevosen ja lähtisi ensi talveksi tukkimetsään…
Perttu oli kaikesta Iikan käytöksestä päässyt siihen käsitykseen, että Iikka tahtoi hänelle hyvää… Nytkin koskenlaskussa oli Perttu sen monta kertaa huomannut.
Mutta sitten hänen mieleensä äkkiä muistui Iikan äskeinen raivo, kun hän peuhasi viinassa, puukko ojona. Kuinka hänen katseensa oli ollut raivokas ja uhkaava ja kasvojensa ilme kuin metsän pedon. Semmoinen mies voisi vaikka mitä tehdä, vaikka hengen lyödä, tuntematta mitään katumusta…
Mitähän Iikka oikeastaan ajatteli ja mietti? Olihan olemassa ihmisiä, jotka kaukaa ja kauan saalistaan vainoovat, ja kun tulee sopiva aika, niin voivat iskeä puukon toisen sydämeen! Vuosikausia voivat sovussa elää, vaikka syvällä sydämessä palaa koston tuli…
Ehkä Iikka vainosi häntä, lähestyi kavalasti ja tekeysi ystäväksi, ja kun oli saanut täyden luottamuksen, niin silloin…
Perttua alkoi kauhistuttaa. Paha oli uskoa pahaa miehestä, jonka ei koskaan tiennyt hänelle mitään pahaa tehneen, ja kamalalta tuntui pelko Iikan kostosta…
Kertoisiko hän Hannalle, mitä Iikasta ajatteli? Hanna ei tiennyt maailman ja ihmisten olevan niin pahoja…
Mutta kun Iikkakin rakasti Hannaa, niin kuinka hän olisi voinut niin helposti Hannasta erota ja tuntea vain ystävyyttä häntä, Perttua, kohtaan, ystävyyttä, joka oli enemmän kuin veljellistä…
Mahdollista se ei voinut olla! Hän oli pettynyt Iikan suhteen ja lisäksi tyhmyydessään mennyt Iikan puolesta tappelemaan. Semmoisia itsensä uhraavia luonteita, joksi hän Iikkaa oli alkanut uskoa, ei voinut olla monta maailmassa. Oliko yhtään? Ei ainakaan jätkämaailmassa, eikä jätkäelämä ollut semmoinen koulu, jossa sellaiset sielut kehittyisivät…
Pertun ajatukset risteilivät sinne tänne, eikä hän päässyt mihinkään varmuuteen, mitä uskoa ja mitä ei.
Mutta käytyään lähteellä pesemässä veriset kasvonsa ja haavaansa hautomassa rohkaisi hän mielensä ja alkoi astua ravakasti Vaaralaan päin. Hän päätti Hannalle kertoa kaikki… myöskin epäilyksensä Iikkaa kohtaan.
* * * * *
Kun Perttu saapui kotiansa, tapasi hän pihaan tullessaan Jokijalan isännän, joka kertoi, että häntä oli yöllä tultu hakemaan avuksi…
"Mitä sitten on tapahtunut?" kysyi Perttu säikähtäen.
"Ukko vaari on kovin huonona… eikä voi olla enää pitkällinen", vastasi Jokijalka ja kertoi, että Kustaava oli juossut hengen hädässä apua pyytämään. Ukolle oli tullut jonkunlainen mielenhäiriö ja vimma. Hän oli noussut ylös sängystä, juossut pihalle ja hypännyt Pertun huoneen ikkunasta sisälle. Siellä oli hän koonnut kaikki kirjat ja sanomalehdet ja paiskannut ulos ikkunasta ja huutanut, että ne ovat helvetin valtakirjoja ja vievät kadotukseen hänen ainoan poikansa. "Kun minä juoksin tänne, oli ukko kaatunut pihalle selälleen ja näytti kuin kuolleelta… ei mitään vastannut… Me kannoimme Kustaavan ja Venni-pojan kanssa salin sänkyyn… Ei ole vieläkään mitään vastannut eikä tullut tajuntaansa."
He kävivät yhdessä saliin, jossa vanha saarnamies oli asetettu talon parhaaseen sänkyyn. Äiti ja Kustaava istuivat vuoteen vieressä ja itkeä niiskuttivat.
"Herra on tullut omaansa ottamaan", nyyhki äiti.
Ukko makasi silmät ummessa, kasvot ruskean kalpeina ja pitkä valkoinen parta rinnan päälle ulottuen, makasi kuin kuollut. Silloin tällöin näkyi huulten liikkeistä, että elämä vielä pulppusi sydämessä, mutta tajunnassaan hän oli. Pertun hellä sydän lämpeni heti, sillä hän oli aina rakastanut isäänsä ja kunnioittaen kohdellut vanhusta viimeiseen saakka, vaikka ukon kärtyinen luonto oli monesti tehnyt hänen mielensä pahaksi. Hän laskeusi polvilleen vanhuksen vuoteen viereen ja ratkesi itkuun.
"Hyvä isä hän on aina minulle ollut, ja parastani hän on ankaruudellaan tarkoittanut", sai hän sanotuksi ja laski kätensä vanhuksen otsalle.
Vakavakin, lempeämielisen Jokijalan isännänkin silmiin ilmausi kyyneleitä, ja hän huokasi raskaasti.