V.
Hämärtyvä elokuun ilta Pohjolassa, ensimmäisen tähden välke valoisan kesän perästä!
Vaikka päivä vielä on pitkä ja lämmin, tuntuu elokuun lopulla siltä, kuin kesän hengetär kulkisi jo vakavapiirteisenä eteläisiä maailmoja kohden. Ja vaikka valo vielä voittaa ja taivas iloitsee varhaisina, kirkkaina aamuina ja lempeinä, tyveninä iltoina, niin vaalean sinen ja yön verho kattaa sen.
Ja kun ensimmäinen tähti näkyy pohjoisella taivaanrannalla, on sen välke kuin hyvästijättö kesälle ja kuin tervehdys raittiille syksylle. Mutta alakuloiseksi käy mieli sen näkemisestä, sillä silloin on hauskin ja valoisin aika kesästä mennyt.
Perttu seisoi vielä pellollaan, jossa hän oli nostanut viimeisiä sitomia kuhilaaseen, ja katseli taivaan kantta. Omituisia ajatuksia risteili hänen sydämessään hänen siinä seisoessaan, kun hämy alkoi jo peittää etäisiä vaaroja ja metsiä, jotka vaarojen kupeilta pohottivat mustina ja totisina. Kirkas vinkka näyttäytyi vielä jättiläisaavana taivaanrannalla, johon päivä oli laskenut.
Minkätähden oli hänen mielensä niin kumman apea tänä iltana? Minkätähden sydäntä tuntui painavan raskas suru? Runsas, viljava vuosi oli tiedossa. Viinamäki oli antanut niin komean laihon, ettei miesmuistiin, vaikka kylvö olikin ollut harvaa. Ja hyvin oli tullut heinääkin. Ei ollut Karhusuokaan tekijäänsä pilkannut. Taivaan Herra oli palkinnut hänen vaivansa. Mitä hän suri?
— Velka! Velka! — soi hänen korvissaan yötä päivää. Silloinkin kaikui, kun koetti työssä unohtaa pahan mielensä ja saada rauhaa rintaansa.
Sitten keväimen ei hänen asemansa ollut parantunut, eikä hän tuntenut päässeensä vähääkään likemmäksi päämaaliaan. Kesän ansioilla ja vähäisillä säästöillään hän oli saanut ostetuksi vankan tukkihevosen, sillä tukinajoon hän oli päättänyt lähteä ensi talveksi. Hän saisi kuitenkin sen verran ansaituksi, että voisi osaksi hyvittää pienempiä velkamiehiä. Lommalla oli kiinnitys maahan, hänellä ei olisi hätää…
Mutta jos nyt isä kuolisi — ja hän voi kuolla millä hetkellä hyvänsä — ei hänelle jäisi mitään kauppakirjaa…
Kun ei kuitenkaan tullut sitä toimitetuksi niinkuin Jokijalka neuvoi… silloin kun isä vielä oli tajullaan…
Liian pehmeä hän oli ollut, liian arka… Olisi pitänyt ottaa talon paperit ja velat tietoon jo aikoja sitten, niin oli Jokijalka neuvonut… Toisinaan oli aikonut isälle siitä puhua, mutta isä ei ollut siihen mitään virkkanut. Joskus oli sanonut:
"Tähän tämä minulta jääpi."
Mitä varten sitten tässä oli työtä tehnyt, raatanut ja toivonut? Olisi mennyt maailmalle niinkuin veljetkin…
Mutta hänellä ei ollut halua kulkurielämään. Hänelle oli käynyt tämä lapsuuden koti niin rakkaaksi, ettei hän uskaltanut sitä itselleenkään tunnustaa.
Ja Hanna parka!
Hän tyytyi odottamaan, hän rakasti ja uskoi niihin unelmiin, jotka Perttu aikoi toteuttaa. Eihän hän muutoin olisi jaksanutkaan elää ja toimia, ellei Hannan rakkaus olisi ollut auttamassa. Ei tänä kesänä ensinkään!
Isä makasi halvattuna, puhumattomana sairaana, ja äitikin heikkoni päivä päivältä. Kaikki piti muistaa ja toimia ja huolehtia ruuasta ja rahasta. Oli ollut koko kesän joka päivä kuin tulisessa tuskassa, sillä mieltä painoi ainainen pelko, että velkamiehet rynnistävät yhtaikaa.
Perttu osui luomaan katseensa taloon päin, joka iltahämyssä kuumotti jo mustalta maalaamattomine seinineen. Silloin hän huomasi valkoisen naisenhuivin vilahtavan jonkun kuhilaan takaa. Vartaloa hän ei hämyn vuoksi eroittanut, mutta yhtäkaikki hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä.
Olisiko Hanna!
Hanna oli luvannut poiketa leikkuuaikana ystäväänsä katsomassa. Perttu tunsi pian käynnistä Hannan ja lähti nopein askelin vastaan.
Kuinka Hanna oli sievä ja miellyttävä somassa puvussaan! Kuinka kirkas oli hänen katseensa ja poskensa puna viehättävä!
Perttu melkein nosti hänet ilmaan, kun molemmin käsin tervehti.
"Kuinka sinä olet sievä ja siro ja puhdas… ja minä olen tämmöinen maanmyyrä", sanoi Perttu kuin häveten.
"Olepa nyt! Tule tänne ja menkäämme sinun kivellesi", esitteli Hanna ja lähti jo menemään.
"Se on minun murheeni kivi ja muistojeni kivi, ettei sinuunkin tarttuisi suru siitä kivestä!" virkkoi Perttu, mutta tarttui Hannaa käteen, ja he nousivat molemmin kivelle.
"Tämä se on sinun Viinamäkesi", sanoi Hanna, kun olivat istuutuneet vierekkäin ja katselivat hämärtyvään iltaan. Hän tarttui samalla kiihkoisesti Pertun käteen ja melkein itkusilmin puheli:
"Minun on ollut sinua niin kovin ikävä näinä päivinä… Kun tiedän, kuinka sinun on… kun isäsi on sairaana ja monta muuta asiaa… Kun käyn tuolla kylällä, niin kaikki hokevat, että hullu sinä olet ollut, kun olet ruvennut työtä tekemään tämmöisessä velkapesässä… että sinä et isäsi kuoleman jälkeen saa mitään… minulle sitä selittävät, aivan niinkuin minä tähän emännän paikkaa katselisin…"
"Semmoisia ovat ihmiset", sanoi Perttu raskaasti.
"Kaikkein ikävintä minusta oli kuulla se isäsi vanhoilta ystäviltä, jotka hänen kustannuksellaan ovat elämään päässeet… ja niiltäkin, jotka ovat yhdessä uskossa isäsi kanssa… Nyt he ovat valmiit syyttämään isääsi toimettomuudesta ja saamattomuudesta… Eikä kukaan muista, kuinka hänen parhaina päivinään kokonaisia kyläkuntia oli Viraniemessä saarnoja viikkomääriä kuulemassa ja talon velkoja lisäämässä… Eikä ole kukaan tietävinäänkään, että juuri hänen omilla uskonveljillään luulisi olevan omallatunnolla tämän talon velat… oletko sinä koskaan sitä ajatellut?"
"Olen minä joskus… ja sen olen nähnyt, että kiittämättömiä ovat ihmiset…"
"Minä olen kyllä tiennyt ja kuullut paljon… Monta kertaa olen aikonut sinulle sanoa… Mutta kun olen tiennyt sinun toivosi ja yrityksesi ja nähnyt kuinka sinä, läpi kaiken tuskan, koetat olla vanhemmillesi kuuliainen…"
"Sitähän juuri sanotaankin minun hölmöydekseni", virkkoi Perttu katkerasti.
Hanna kietaisi käden hänen kaulaansa niinkuin hänen tapansa oli ja pyyteli rukoillen:
"Älä, rakas ystäväni, sillä lailla minulle sano! Tiedäthän, että juuri sen vuoksi sinua rakastan, että olet hyvä ja hellä ja uhrautuva…"
Ja tyttö nousi Pertun syliin. Pertun tunteet lämpenivät niin, ettei hän enää muistanut koko muuta maailmaa. Hän otti molemmin käsin Hannan syliinsä ja rajulla liikkeellä veti hänet rinnalleen. Hän ei ollut koskaan ennen niin tulisesti Hannaa syleillyt. Ja vapisevalla äänellä hän puhui:
"Oletko koskaan aavistanut, kuinka paljon minä sinua rakastan! Minä luulen, ettet sinäkään osaa kuvitella, mitä minä tunnen… eihän tämmöisen kovan kuoren alla luulisi sydäntä olevankaan… Oletko ajatellut, että kaikki mitä olen tehnyt ja toivonut, olen tehnyt sinua odotellessa?"
"Olen minä sitä ajatellut", sai Hanna kuiskatuksi.
Oli jo melkein pimeä, kun he palasivat pihaan. Juuri kun he pääsivät kujalle, kysyi Hanna:
"Oletko kuullut, että Kallioniemen Matti on Amerikassa kuollut kaivantoon ja jättänyt jälkeensä kolmekymmentätuhatta markkaa puhdasta rahaa, jotka vanha äiti, ainoa perillinen, nyt saa. Rahat kuuluvat jo olevan pankissa nostettavina."
"Kallioniemen Matti!" ihmetteli Perttu.
Matti oli täällä ollessaan ollut suuri renttu ja tuhlari. Viestejä tosin oli kuulunut, että Matti oli Amerikassa muuttanut elämäntapansa ja ansaitsi paljon rahaa. Mutta sittenkin! Eihän Matti vielä ollut Amerikassa ollut kuin seitsemän vuotta.
"Niin, mutta hän on ollut niin vaarallisessa kaivannossa, jossa
ainoastaan jotkut uhkarohkeat työskentelivät suuresta palkasta. Ja
Matin henkivakuutus kuuluu yksinään tekevän viisitoista tuhatta", tiesi
Hanna.
"Matti raukka!" huokasi Perttu. "Hänessä oli pohjalla sentään paljon hyvää. Ja vieraalle maalle Matin luut lahoovat…"
"Kuolemallaan hän kuitenkin pelasti äitinsä pahojen ihmisten kynsistä kärsimästä", virkkoi Hanna. "Ehkäpä Jumala niin oli tarkoittanutkin."
"Niin, ehkäpä oli", vastasi Perttu. "Mutta kauhealta tuntuu ajatella semmoista kuolemaa… ja vieraalla maalla… Ei juuri mieli tee suuriin ansioihin…"
Hanna ehätti sanomaan niinkuin kauan miettimäänsä asiaa:
"Minä vain lähtisin yli Atlantin koska hyvänsä…"
Perttu katsoi Hannaa pitkään.
"Sinäkö?" hän sitten sanoi kummastellen. "Leikkiä puhut…"
"On siinä tottakin. Entäs sinä?"
"Soisin, että kaikki tulisivat takaisin…! Täällä olisi niin kovin paljon tekemistä…"
"Eihän riitä ruokaa näillekään, jotka täällä ovat…"
Mutta Perttu lausui siihen vakavasti:
"Älkäämme laskeko leikkiä niin vakavassa asiassa… Ei oman maan vertaa missään ole… eikä missään maailmassa näin kauniisti hämärtyviä elokuun iltoja…"
Ja hän otti Hannaa kädestä ja vei äitiänsä tervehtimään.
Hyvin harvoin oli Hanna käynyt Viraniemessä. Tänä kesänä oli kuitenkin silloin tällöin poikennut, kun Kustaavakin oli lapsineen muuttanut entiseen kotiinsa. Kustaava oli vielä verrattain nuori, vaikka oli jo viiden lapsen äiti. Hän oli miellyttävä ihminen ja kaikista sisaruksista enimmin Pertun näköinen. Mutta luonteet olivat erilaiset, — Kustaava iloinen vieläkin, vaikka oli kovaa aina kokenut, Perttu raskasmielinen ja harvoin hymähtävä. Vanha emäntä olisi kernaasti tahtonut hyvin usein nähdä ja puhutella Hannaa, varsinkin nyt viime aikoina, mutta tyttö ei sittenkään usein käynyt. Mutta kuta useammin ja pitemmältä Hanna vanhan emännän kanssa puheisiin pääsi, sitä syvemmältä hän tätä tuli tuntemaan ja pääsi käsittämään vanhuksen hurskaan ja puhtaan sydämen.
Herttainen hymy ilmestyi nytkin vanhuksen kasvoille, kun hän pystyvalkean ääressä näki, että Hanna ja Perttu tulivat pirttiin. Koko päivä oli hänen täytynyt pysytellä sängyssä, mutta nyt illan tullen oli noussut lieden ääreen. Hanna noudatti hänen kehoitustaan ja istuutui hänen viereensä tulen ääreen.
Kun he olivat jääneet kahdenkesken, alkoi vanhus itkeä.
"Pertun vuoksi minun on niin ikävä", hän kertoi itkun seasta. "Perttu on tullut niin kummalliseksi ja harvapuheiseksi, eikä hän enää ole sama poika kuin ennen. Minä olen nähnyt, että hän öillä usein on valveilla ja lukee jotakin kynttilän valossa… En minä ole mitään hänelle puhunut… Emmehän voineet Kustaavaakaan pienten lasten kanssa ajaa maantielle, ja Kustaava on nyt kovin tarpeeseen meille… En minä yksin jaksaisi Israeliakaan hoitaa… Murehtineeko sitä, kun ei ole kauppakirjaa tehty? Ei ole minulle mitään puhunut, mutta minä olen ollut niin käsittävinäni. Monesti minä Israelille siitä puhuin, mutta hän ei ole koskaan minua kuunnellut… eikä tehnyt minun ajatukseni mukaan… Ja tuskin niitä velkoja niin paljoa olisi, jos minua olisi kuunnellut… Sekin Lomman velka on tullut aivan takausten kautta… Sinulle tätä nyt kerron, mutta en kenellekään muulle… Ja Jumala kai on meille tämän kaiken hyväksi nähnyt."
Hän tuli niin liikutetuksi, että rupesi ihan vapisemaan ja näytti siltä kuin hän putoaisi tuolilta pois.
Hanna talutti hänet sänkyyn. Hänen äänensä heikkoni, niin että Hanna tuskin kuuli, kun hän kuiskaili:
"Ole sinä, rakas tyttäreni, hyvä Pertulle sitten kun yhteen menette. Ei ole niin hyvää poikaa yhtään, ja hän kaipaa rakkautta… minä tiedän sen… Kuinka hän on ollut hyvä Israelillekin, joka on näinä viime vuosina ollut kärttyinen ja omituinen… Ja joka yö minä olen kiittänyt Jumalaa Pertusta ja arvannut, ettei Jumala ole meitä unhoittanut… vaikka on antanut meidän kokea niin kovaa lapsistamme…"
Hän väsyi puhuessaan, niin ettei jaksanut lausua enää sanaakaan.
Pusersi vain Hannan kättä heikosti.
Samassa Perttu tuli sisälle ja toi Hannalle äärettömän suuren nauriin, joka oli kasvanut hänen puutarhassaan. Mutta ilo, joka hänen kasvoillaan kuvastui pirttiin tullessa, katosi heti, kun hän näki äidin itkeä nyyhkivän sängyssä ja Hannankin pyyhkivän kyyneleitä.