VI.
Eräänä syksyisenä päivänä saapui Viraniemeen Pertun odottama agronoomi. Riihen puinti oli juuri päättynyt, ja Perttu kantoi viimeisen riihellisen jyvät aittaansa.
Agronoomi Pesola oli jo monet vuodet ollut paikkakunnalla neuvojana, ja Pertun kanssa heistä oli tullut hyvät veljet ja toverit. Hän oli paljon Perttua opastanut kotivainion hoidossakin, mutta varsinkin Karhusuon uudisviljelyksellä. Eikä ollut hänen tarvinnut puhua kuuroille korville, kun Perttua neuvoi. Muistiinsa oli poika kaikki pannut ja opiksi ottanut toisen neuvot.
Iloisesti, toverillisesti hän kätteli Perttua ja kertoi kuulumisia eteläosasta maata, jossa oli ollut kesäänsä viettämässä.
"No millainen vuosi sinulle on tullut?" kysyi hän ensiksi.
"Hyvähän tuli vuosi. Ohra on raskasta, ja heiniäkin on tullut kelpolailla."
"Entäs Karhusuolla? Ne meidän koesarkamme?" muisti hän kysäistä.
"Lähdemme huomenna katsomaan… Minulla on paljon muutakin sanomista."
Kun tulivat puutarhaan, jossa Pertulla oli pieni kasvitarhansa, virkkoi hän hyvillä mielin:
"No, olet sinä miesten miehiä… niinhän tämä on… hauskuudekseen tätä katselee…"
"Ei ole ollut aikaa… on niin paljon muuta työtä…"
Mutta Pesola ei kuullut, sillä hän teki tutkimuksiaan ja vähäväliä huudahti:
"Ihme, kuinka suuria lanttuja ja porkkanoita… Ei Etelä-Suomessakaan tämmöisiä näy… Vielä sitten hokevat, ettei täällä menesty ja kasva… Mutta… tuota noin… miten on turnipsimaasi nyt menestynyt?"
"On se jonkunlainen, mutta en ehtinyt sitäkään tarkkaan kitkeä, ja työväestä on puute…"
"Kas vain, kuinka nuo puusi kasvavat… Tuon jokiäyrään me istutamme kuusia täyteen… pohjoista vastaan… Eikö niin?"
He kävelivät pihan poikki ja tulivat navetan taakse, johon Perttu agronoomin neuvon mukaan oli muokannut turnipsimaan.
Pesola ei voinut kyllin ihmetellä Pertun turnipsimaata, niin komea se oli. Ei koko jokivarrella sanonut sellaista nähneensä, eikä missään muuallakaan.
"Sinä saat tästä ensimmäisen palkinnon…"
Mutta nyt hän huomasi, että Perttu pysyi kovin vakavana ja miettivän näköisenä ja etteivät mitkään puheet tuntuneet vaikuttavan häneen.
"Mikä sinua vaivaa, mies, kun olet niin alakuloinen?"
Hän oli kyllä jo kuullut, että vanha saarnamies makasi halvattuna ja että emäntäkin oli hyvin heikko.
"Onpa tässä miettimistä minun osalleni", vastasi Perttu.
Mutta Pesola oli elämäniloinen mies, joka tahtoi nähdä hauskaa väkeä ympärillään. Pertusta hän oli päässyt siihen uskoon, että hän oli taitava ja hyvälahjainen maanviljelijä, joka ei antanut opin ojaan kaataa.
"No, älähän sure… Emäntä sinun pitää ottaa… Eikö sinulla jo ole tiedossasi?" sanoi hän.
Hän ei tiennyt, minkä taakan alla Pertun sydän sykki. Ei osannut aavistaakaan, mitä mies oli mietiskellyt sitten viime näkemänkin.
"No, miten alkaa karjasi menestyä?" kysyi hän kuin sivumennen.
"Paranemaan päin on nyt. Nuoret maatiaisrotuiset voivat hyvin ja kasvavat."
Karja oli Pertun ilo, vaikka vastoinkäymisiä siinäkin oli ollut. Luomatauti oli vaivannut monta vuotta, ja kesää ennen oli paras maitolehmä uponnut suohon.
"No, se mies, joka ei anna vastusten lannistaa, vaan yrittää ja yrittää uudestaan…"
"Se on helppo sanoa", arveli Perttu naurahtaen. "Mutta sitä näkyy tottuvan vastoinkäymisiin niinkuin muuhunkin… Ja montakohan miestä maataan viljelisi, jos vahingoista säikähtäisi eikä sitkeydellään kovaa onnea voittaa koettaisi!… Pian talot jäisivät kylmille…"
"Niin. Kyllä se on lujassa leipä maanviljelijällä… ainakin täällä.
Mutta kun kehitys, oppi ja taito tulevat avuksi, niin…"
"Ei tule tänne koskaan sitä aikaa, että helpolla eläisi, mutta se ei olekaan pääasia. Pääasia on, että maa kyllä miehensä elättää, jos työtä tekee. Mutta kuka täällä tekee maatöitä? Ei ole monta miestä tässäkään kylässä…"
He syventyivät juttelemaan maanviljelijän asemasta Perä-Pohjolassa. Ja varsinkin siitä raskaasta epäkohdasta, että maatyöntekijät vähenivät vuosi vuodelta. Siihen oli luonnolliset syyt, jotka aika ehkä kerran korjaa, arvelivat.
Iltasella, kun he Pertun kamarissa puhelivat keinoista maanviljelyksen parantamiseksi täällä Perä-Pohjolassa, teki Pertun mieli monta kertaa jutella Pesolalle talon veloista ja siitä, olisiko mitään keinoja saada jonkunlaista lainaa valtiolta, jotta pääsisi erilleen Lommasta. Mutta vaikka hän monta kertaa oli siitä sanomaisillaan, ei hän sitä tehnyt. Missäpä semmoisia kassoja olisi olemassa!
Mutta puheen jatkuessa joutuivat talon metsävarat keskusteluun.
Kun Perttu mainitsi, että tänne juuri odotettiin paperipuiden ostajaa ja että hänkin oli aikonut kaupata Särkirovan sarasta kuusikkoa, joutui Pesola haltioihinsa.
"Niille ei kannata myödä yhtään kalikkaa… ne eivät maksa kuin mitättömän hinnan, ja paperipuumyynti on talon surma ja perikato… Kun ei linnun istuinta enää jää!" sanoi hän ankarasti ja selitteli vielä laajasti Pertulle, kuinka kasvava puu tuottaa monta prosenttia korkoa.
Perttu tiesi sen Pesolan selittämättäkin.
"Ja eikö tuo Särkirova ole juuri se metsäpalsta, jota sanoit säästäneesi ja hoitaneesi?" kysyi Pesola vielä varmuudeksi.
"Se se on", myönsi Perttu. Ja hän oli sanomaisillaan, että tosi hätä käski myydä, mutta ei sittenkään sanonut.
Pesola ehti kysyä:
"Eikö tällä talolla ole ulkometsäsarkaa, josta sopisi myydä? Talon tonttisarasta ei myy hullukaan niiden konnain raiskattavaksi…"
"On tähän kuuluva Lompalojoen sarka, mutta sen on isä myynyt viideksikolmatta vuodeksi puulaakille. Siinä sarassa ei todellakaan taida olla linnun laulupuuta…"
Pertun ääni soi surulliselta ja silmistä kimposi kaiho.
"Jaa, jaa… se on sitä vanhaa tyhmyyttä… ja polkuhinnasta tietenkin on myynyt?"
"Eivät kuulu tulleen parhaat tukit maksamaan puulaakille kuin puoli markkaa kappale."
Pesola vihelsi pitkään ja virkkoi:
"Selkäänsä tarvitsisivat saada kaikki vanhemmat metsänsä myyjät, ja paperipuun myyjille pitäisi panna holhooja."
"Hätä käskee monen myymään", sai Perttu nyt sanotuksi. "Enkä minä usko, että kukaan möisi metsäänsä, kun muutoin läpi pääsisi."
"Maa se elättää", sanoi Pesola vaan siihen, mutta ei kysynyt, miksi juuri Perttu tahtoi metsäänsä myydä.
Ja he alkoivat tarkastella sitä uuden kartanon piirustusta, jonka
Perttu oli tehnyt.
Se oli Pesolankin mielestä aika mukava. Vanha päärakennus tulisi siirrettäväksi pitkin jokea, niin että puutarha tulisi joen viettävälle törmälle. Navetta taas tulisi kuin eri pihaan sika- ja lammasläävineen.
"Tästä tulee oikein soma", arveli Pesola.
"Niin, se on vain unelmaa, joka ei koskaan toteudu", sanoi Perttu.
"Mutta tulinpa tuon piirtäneeksi, kun ei sattunut muutakaan hommaa… talvi-illan kuluksi."
"Toden totta. Tässä on otettu pienetkin seikat huomioon. Esimerkiksi lantahuone on verrattoman käytännöllinen", puheli Pesola.
"Saapihan se siinä olla, mutta milloin lienee valmiina", virkkoi Perttu sillä äänellä, etteivät sitä hänen silmänsä koskaan näkisi.
Seuraava aamu oli kirkas ja kylmähkö. Valkoiselta pohottivat vainiot auringon noustessa, ja suvannosta nousi sakea usva.
Oli ollut hallayö.
Jo auringon noustessa olivat Perttu ja Pesola pystyssä, sillä heillä oli aie lähteä Karhusuolle Pertun uutisviljelystä katselemaan. Pesola tahtoi omin silmin nähdä, kuinka Perttu siellä oli hommannut ja kuinka alkoivat menestyä kesällä kylvetyt heinänsiemenet.
Reippaasti he nousivat Viinamäen sänkistä peltoa suoraan mäkeen, kuusikkoon, jonka läpi tie vei takalistolle ja Karhusuolle.
"Mistähän tälle pellolle semmoinen nimi on annettu?" kysyi Pesola, kun he olivat ehtineet puoliväliin peltoa, josta se alkoi kohota.
"Tästä pellosta, ihan vaaran niskalta, kuului ennen isoisä valinneen parhaan viljan viinankeittoa varten. Siinä ei koskaan halla pannut, niin että äijä huonoinakin vuosina sai tarveviinansa. Ja siitä asti on tätä peltoa Viinamäeksi sanottu", selitti Perttu.
"Niillä oli ukoilla siihen aikaan hauskat hommat, kun viinaa saivat omasta takaa. Mutta ei silloin ollut juoppoja niinkään paljon kuin nyt."
"Kuinka lienee. Mutta sen olen kuullut, että isoisävainaja oli ollut väkevä viinamies… Meidän luhtirakennuksessa on vieläkin kamari, jossa ukko välistä oli ryypiskellyt viikon ja kaksi, ettei selvää päivää ollut… Ja juoppo on ollut isäkin ennen heräämistään."
"Olihan niitä jokunen vanhempi mies kylässä juoppo, mutta yleisesti oli kansa raittiimpaa kuin nyt. Nythän juovat pienet pojatkin."
"Niin tekevät. Ja kuitenkaan ei tässä maassa saisi mitään ylellisyyttä harjoittaa,… ahkeruudella ja säästäväisyydellä tekisimme me suomalaiset tästä maasta viljavan maan, joka elättäisi monta miljoonaa ihmistä…"
He ehtivät pellon mäkipäähän, josta kuusikko alkoi. Perttu silmäsi kiveään ja muisti puheensa Hannan kanssa. Pesola kääntyi katsomaan joelle ja suvannolle ja lännen vaaroihin, joihin aurinko sopi somasti kimaltelemaan. Vuopioiden leikkelemä jättiläisniitty levisi siinä kuin tauluun maalattuna heidän edessään, ja valkoinen huurre välkkyi sängestä kuin hopeahelmien peittämänä. Lukemattomia latoja ja suovia törötti siellä törmillä kukkuroillaan saaren mehukasta, hyvänhajuista heinää.
"Välkkyy kuin hopea koko tuo ääretön niittymaa. Tuollaisia niittyjä ei tapaa missään Etelä-Suomessa", sanoi Pesola.
"Siinä onkin muuan saari Hopeasaari nimeltään. Se on tuo, jonka rannoilla kasvaa valkolehtistä vesipajua", ja Perttu osoitti kädellään Hopeasaareen päin.
Ei tiennyt Pesola, että siinä oli Viraniemen paras niitty, josta Lomma taaskin tänä kesänä oli korjannut runsaan heinän. Perttu ei puhunut siitä mitään Pesolalle. Ei saattanut sanoa, niin pahalta tuntui.
"Kuuluuko tähän taloon yhtään saariniittyä?" kysyi Pesola kuitenkin.
"On siellä iso sarka Viraniemelläkin", vastasi Perttu, mutta kääntyi samalla menemään metsään.
Siinä se oli juuri Pertun hoitama kuusikko, joka vuosikymmenen toista oli saanut kasvaa rauhassa ja hoidettuna. Siinä näkyi kuusten seurassa siellä täällä jokunen jouhimäntykin, suora, siro ja terve ja vaikka tukkipuuksi kelpaava.
"Tästä jo saat ottaa tavaraa, kun kartanoa alat korjata", arveli
Pesola.
"En minä ensi tarpeeseen tästä ota", vastasi Perttu, ja Pesola näki, että kovin paljon piti mies metsästään.
Kuusikkoa riitti pitkän matkaa, toisen vaaran laitaan asti. Siinä muuttui ensin koivikoksi ja vaaran kupeella männiköksi, joka oli kulovalkean jälkeen noussut siihen rehevänä taimistona.
Vaaran jyrkintä kohtaa kiertäen vei tie Karhusuolle. Ja toisella puolen vaaraa oli laaja, puuton jänkkä, Pertun uudisviljelys. Siellä oli jo saroilla monta uutta latoa, jotka nyt olivat heiniä täpösen täynnä. Työtä siinä oli tehty, ja yhden miehen työksi se oli kerrassaan suurtyö. Mutta Perttu pahoitteli sittenkin, että vähän oli tullut valmista. Kahdelta saralta olivat ajomullat jääneet haettamatta ja eräs oja oli keskissä.
He tarkastelivat kesällä heinänsiemenelle kylvettyjä sarkoja. Mainion hyvin oli timoteikin itänyt, sievänä, tasaisena äpäreenä vihoittaen.
"Tämä on erinomaista suota", sanoi Pesola. "Täällä etempänä näkyy perusmaan savi olevan vielä parempaa kuin maan rannalla. Tässä suossa on rakkautta! Ja senhän olen sinulle aikaa sanonut…"
"Kun olisi varoja tätä viljellä", huokasi Perttu. "Minusta näyttää siltä kuin nuo sarat, joihin en ole apulantaa pannut nimeksikään, kasvaisivat paljaasta saven voimasta yhtä hyvin kuin apulannallakin höystetyt sarat. Ainakin oli heinä yhtä vankkaa…"
"Todellako?" kummasteli Pesola ja kävi kourin tunnustelemaan savea.
Perttu innostui näyttämään, kuinka paljon oli heinää tullut apulannalla höystetyistä saroista ja kuinka paljon niistä, joihin ei ollut muuta kuin vähän päälle levitetty.
"Merkillistä tämä on", myönteli Pesola.
Metsänlaidassa, josta jänkkä alkoi, oli Pertulla kovalla maalla kahden koivun välissä sauna, jossa oli väliin yötäkin, kun suolla syksyisin työskenteli. Sen toisessa lonkassa oli laakakivistä kokoonkyhätty takka, jossa voi pitää hauskaa pystyvalkeaa, kahvinsa keittää, kalansa paistaa. He menivät sinne sisälle, sytyttivät iloisen tervas-pystytulen ja alkoivat Pertun tuomasta eväslaukusta syödä aamiaista.
"Tämmöinen metsäsauna se sentään on paras keksintö maailmassa", arveli
Pesola.
Ja hän heittäysi selälleen seinänviereen lavolle, tuoksuvain heinäin päälle, sillä välin kun Perttu keitti kahvia.
"Sinun on hauska täällä syödä ateriasi, kun työstä palaat… Ei tänne kuulu maailman pauhu eivätkä elämän kuohuvat mainingit… Hauska on syödä omaa leipäänsä… ja hauska lyödä löylyä omassa saunassaan", puheli hän tyytyväisellä äänellä.
"Omahan tämä on salvamani, tämä sauna, samoin kuin nuo ladotkin", sanoi
Perttu, mutta äänessä tuntui taas surullinen sointu.
"Emäntä sinun pitää ottaa ja laittaa poikia avuksesi", innostui Pesola äkkiä. "Johan sinä olet hyvässä naimaiässä, ja emännänhän sinä tarvitset."
"Eipähän ole vielä emäntää sinullakaan", pani Perttu vastaan.
"Mitäs minusta, joka olen maankiertäjä ja hulivili…"
Kahvia juotaessa Perttu esitteli, että kävisivät nyt samalla matkalla Särkirovassakin. Pesola, joka oli perehtynyt metsäasioissakin, voisi jotakin arvioida Särkirovan metsästä.
"Siitä löytyy jo hyvin paljon tukkipuita, lukuunottamatta kuusikkoa, joka olisi erinomaista paperipuumetsää", selitteli Perttu.
"Käydäänpä vain, mutta en minä sinua sitä myymään kehoita, vaikka olisi kuinka hyviä tukkipuita", sanoi Pesola.
Särkirova alkoi heti Karhusuon toisesta laidasta, kohoten siinä korkeammaksi männikkökankaaksi, joka oli paikoitellen louhikkoinen ja kivinen. Kankaalla oli jo isoja, tervastyvisiä aihkia, puoleksi kuolleita petäjiä, mutta oli joukossa solakoita jouhimäntyjäkin, joissa ei ollut oksia kuin ihan latvassa.
"Nämä aihkit ja vikapuut olen säästänyt rakennuksia varten", puheli Perttu, ja kun oikein komean männyn kohtasivat, niin sen viereen seisahtuivat ja tuumailivat.
Mutta kun he joutuivat parhaaseen petäjikköön, jolla oli nimenä Honkasaaja, havaitsi Perttu, että parhaiden puiden kuoreen oli lyöty pilkka…
Kuka oli käynyt hänen metsäänsä tarkastelemassa?
Salamana lensivät hänen ajatuksensa sinne tänne, eikä hän kuullut, mitä
Pesola selitteli ja neuvoi.
Mitä varten oli näitä parhaita puita pilkoitetta?
Ja kuta etemmä kävelivät Honkasaajan harjua, sitä enemmän pilkkoja näkyi.
"Oletko näitä parhaita petäjiä lukenut, koska niissä näkyy pilkkoja?" kysyi Pesola, mutta ei joutanut Perttu vastaamaan.
Perttu huomasi, että pilkkominen oli tapahtunut aivan äsken. Hän ei kyllä ollut itse koko kesänä joutanut käymään näinkään kaukana metsäsarallaan, mutta pilkoista saattoi päättää, että ne vasta olivat parin kolmen viikon vanhoja.
Ja yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti kamala aavistus. Lomman hommaa tämä oli…!
Hänen ajatuksensa tuntuivat seisahtuvan, ja kummallinen pelko täytti hänen sydämensä. Hän muisti kesällä huhuna kuulleensa Lomman kehuneen, että Viraniemi oli kylän parasetuinen talo vieläkin, vaikka Lompalojoen metsäsarka oli myytykin…
Mitkä aikeet ja hommat lienevät Lommalla?
Tiesiköhän Jokijalka tästä? Hän alkoi kävellä nopeampaan, puhui katkonaisesti sitä tätä ja vastasi Pesolan kysymyksiin aivan väärin.
Kun he olivat kulkeneet Honkasaajan poikki ja laskeusivat korpeen, jossa kasvoi pitkää kuusikkoa, sanoi Pesola:
"No, tästä todellakin saisi myydä palasen paperipuiksi."
Ja nähdessään, että kuusikkoa oli verrattoman laaja ala, virkkoi hän vielä: "Varsinkin jos rahahuolia on, niin kyllä tästä ainakin osan saisi myydä."
"Pitäisi tänne nyt aivan heti tulla paperipuun ostajia", jouti Perttukin nyt vastaamaan. Hän koetti rauhoittua, mutta Pesola huomasi, että Pertun mieli oli kuohuksissa ja mies levottomana.
Hän alkoi aavistaa Pertun huolia ja muisteli joskus kuulleensakin, että
Viraniemi oli hyvin velkainen talo.
Kun he käveltyään läpi kuusikon kääntyivät takaisin, alkoi hän puhella:
"Tässä kyllä näkyy olevan semmoinen metsäsarka tämä Särkirova, että näiden puiden hinnalla… ja sillä hinnalla, mikä puutavaralla nykyään on… paikkaa monta reikää… isoakin."
"Niinkö luulet?" kysyi Perttu iloisemmasti.
"En ainoastaan luule, vaan olen aivan varma siitä", sanoi Pesola.
Ehdittyään jälleen Karhusuolle he alkoivat puhella siitä, miten siihen valtaviemäri olisi kaivettava.
Iltasella, kun he taloon palasivat, oli Pertun mieli monenlaisissa tuumissa, niin ettei hän muistanut heti mennä katsomaan äitiään, jonka Kustaava kertoi olleen hyvin kipeän.