VII.
Saatuaan kaikki syystyöt tehdyiksi, perunat kuoppaansa ja turnipsit maahan kaivetuiksi, läksi Perttu Karhusuolle keskenjääneitä sarkojaan valmistelemaan ja uusia ojia luomaan. Yökunnassa hän ei nyt kuitenkaan joutanut olemaan, kun oli kaksi hevosta ruokittavana, eikä Venni-renkipoikaan voinut täysin luottaa. Mutta aamuvarhaisella hän lähti ja vasta pimeän tultua palasi. Muutenkin täytyi käydä kotona viettämässä yön aikaa, sillä sekä isä että äiti tarvitsivat hänen huolenpitoaan. Kustaavasta oli tullut parempi emännöitsijä kuin Perttu oli uskaltanut toivoakaan. Hänen ja Pertun keskinäinen suhde oli lämminnyt ja tullut enemmän sisarelliseksi. Eikä Kustaava näyttänytkään olevan niin suuri tuhlari, kuin Perttu oli luullut. Päinvastoin näytti koettavan säästää ja supistavan menoja minkä voi.
Jokijalan isännältä oli Perttu saanut kuulla, että Särkirovan mäntyjen pilkkominen oli Lomman töitä. Vartavasten oli metsän luettanut, aivan niinkuin se olisi ollut hänen oma sarkansa. Mitä varten oli niin tehnyt, ei ollut Lomma kenellekään sanonut, mutta Jokijalalla oli omat ajatuksensa Lomman tuumista.
Siitä huolimatta Perttu oli kuitenkin paremmalla tuulella kuin oli ollut pitkään aikaan. Karjasta oli luomatauti loppumassa, sillä ne, jotka nyt syksystä olivat poikineet, olivat onnessa menneet ja lypsivät hyvää maitoa. Kustaava oli näyttäytynyt kelpo emännäksi, niin että meijeristä nyt oli paljon enemmän tuloja kuin ennen.
Sitäpaitsi Pesolakin oli puhunut rohkaisevasti, vaikkei tiennytkään, että Lommalla oli niin suuri kiinnitys maahan. Ja Jokijalan isäntä oli luvannut toimittaa paperipuun ostajan ensiksi Pertun metsää katsomaan. Muista kylistä, alempana jokivarrella, jossa jo joku talo oli metsää myynyt, kerrottiin metsistä saadun hyvät hinnat.
Näin Perttu tuumiskeli, kun varhaisena aamuna käveli pieni laukku kainalossa Karhusuolle päin.
Kun saisi metsästä niin paljon, että saisi täyteen maksetuksi Lomman kiinnityksen, niin sitten ei olisi hätää, mietti hän, ja hänen sydämensä sykki ilosta. Jos eivät muut saamamiehet tyytyisi saamisiaan vartoomaan, niin koettaisi myydä kaikki, mitä irti saisi, ja antaisi vuokralle Hopeasaaren… Ja jos nyt ensi talvena pääsisi hyvään tukinajoansioon… Ja pääseekin… Anukanvaaraan oli tulossa iso ajo, ja sinne oli jo Herranen, tuleva ajopäällikkö, luvannut hänelle ajoa. Pyrkijöitä kuului paljon olevan, mutta hänet lupasi mielellään ottaa, ja kertoi ajoa riittävän kevääseen asti… Jos kaikki onnistaisi hyvin, niin sieltä ansaitsisi komeat rahat, ja kun nekin sitten joka pennin velkaan panisi…
Ja kuta enemmän hän aprikoitsi ja laski tulojaan ja menojaan, sitä
paremmalta hänen asemansa hänestä näytti. Ja ensi kevännä sitten!
Silloin olisi vuosi kulunut, ja silloin hän toisi Hannansa
Viraniemeen…
— Sen täytyy tapahtua… Minun täytyy yrittää yötä päivää… Lieneekö minun kohtaloni kovempi kuin muidenkaan ihmisten, — arveli hän, ja hänen kasvonsa loistivat ikäänkuin ilon ja toivon väreistä…
Silloin vasta alkaisi työ työltä tuntua, kun saisi Hannan toiseksi…! Ja hänen kauan ikävöitty ja odotettu onnenpäivänsä tuntui nyt hänestä olevan aivan lähellä ja toteutuvan varmasti.
Hän kuvaili jo mielessään, miten he Hannan kanssa elämänsä järjestäisivät. Säästäen täytyisi elää, koota velkoihin jokainen liikenevä penni, ja sitten vasta, kun kaikki oli maksettu, ruvettaisiin kartanoa korjaamaan…
Kustaava saisi lapsinensa olla niinkuin kotonaan. Hän opettaisi pian vanhimmat pojat työn tekoon… kesäisin kykenisivät nyt jo minkä mitäkin toimittamaan… Sitten kun oli saanut Hopeasaaren omaan valtaansa, rakentaisi navetan ensiksi… niin oli Pesolakin neuvonut, kun oli kuullut, kuinka erinomainen luonnonniitty taloon kuului. Ja tullessaan Karhusuolle hän mietiskeli hyvillään: — Ja mitä antaa tämä jänkkä, kun tämän ojitetuksi saapi! Nyt jo tuottaa kuuden lehmän heinät, vaikkei päivääkään ole palkkamies tässä työtä tehnyt… Kuinka ääretön onkaan heinäntulo, kun sarat ulottuvat toiseen metsänrantaan asti!
"Tästä saa niin paljon kuin ottaa kehtaa", hän sanoi ääneensä. "Onnellinen ajatus oli, että rupesin omin voimin tätä ojittamaan, vaikka kaikki kielsivät, Jokijalkakin…"
Perttu oli saapunut saunalleen ja laski eväslaukkunsa lavalle. Hän otti saunan loukosta lapion ja ojapiilun ja läksi ojalleen, jonka toinen pää oli jo sivu puolivälin suota. Se oli viemärioja, joka jakoi koko suon kahteen palstaan, ja tänä syksynä sen täytyi valmistua, että jänkkä pääsisi toisestakin päästä kuivumaan.
Hiki tippui Pertun hiuksista ja pitkin kasvoja, kun hän kaivoi viemäriä. Tavattoman suuria lapiopaloja, raskaita savineliöitä, hän heitteli ojasta kahden puolen. Hän oli riisunut puseronkin ja puski paitahihasillaan, selkä märkänä.
Ilma oli sumuinen ja nuoskea, vaikkei satanutkaan vettä. Mutta Perttu oli niin innostunut työhönsä, ettei välittänyt mistään muusta. Täällä sai oikein mielinmäärin yrittää. Ja kyllä siinä yhdeltä mieheltä valmista tulikin, vaikka viemärin täytyi olla puolta leveämpi kuin sarkaojan.
Mutta hänen ajatuksensa pyörivät koko ajan Hannassa, kotonaan, ja pysähtyivät sitten Lomman velkaan. Se olikin ensimmäinen ajatus aamulla ja viimeinen illalla. Ja kun Lomman ajatus hänet tapasi, alkoi hän polkea lapiota kahta tulisemmasti ja heitti välistä lapiopalan menemään monta syltä syrjemmäs toisia.
Muistamatta katsella eteensä tai taaksensa hän kaivoi, sillä tälle päivälle hän oli ottanut isomman urakan kuin edellisiksi päiviksi. Aamulla hän ensiksi oli jo sysännyt seipään pystyyn siihen kohti, johon aikoi päästä, ja ripustanut puseronsa siihen. Ei hän kuullut eikä nähnyt, että Särkirovan puolelta metsästä käveli mies kirves kainalossa ja laukku selässä häntä kohden.
Se oli Junnon-Iikka, joka oli käynyt satimilla. Iikka asteli verkkaan Pertun luokse. He eivät olleet sitten kesän, kun koskenniskassa se tappelunkahakka oli, tavanneet toisiaan. Ei tiennyt Iikka Pertun mieltä, mutta kun ei ollut kuullut mitään erinomaisempaa, niin oli Pertun hyväksi kuitenkin hommaillut. Kerran oli jo käynyt Perttua kotonakin kysymässä, mutta silloin oli sanottu hänen olevan täällä Karhusuolla. Ja nyt, kun satimiltaan palasi, päätti kulkea Karhusuon kautta, että saisi puhutella. Täällä mies näkyi olevankin, ojaa luomassa…
Perttu ei kuullut, vaikka Iikka jo oli ihan hänen selkänsä takana. Siihen hän seisahtui ja katseli, kuinka Perttu nosti tavattomia savineliöitä ojasta ja heitteli kuin lastuja syrjään… Oli siinä voimaa tuossa ruumiissa, oli jänteitä noissa käsissä… Olisi luullut tuolla työnteolla elävän… Raskaampaa oli kuin tukinajo… Ollapa tuommoinen mies tukkimetsässä…
Iikka rykäisi… Perttu huomasi nyt vasta hänet, ja Iikka havaitsi, että Perttu ikäänkuin säpsähti.
"Kylläpä sinä olet hiljaa tullut, kun en mitään kuullut", sai Perttu kuitenkin sanotuksi, mutta hänen äänensä vähän värähti, ja silmät väkisin pysähtyivät Iikan kirkkaaseen kirveenterään.
Mutta Iikka hymyili niinkuin ennenkin, ja hänen kirkkaat ruskeat silmänsä loistivat ystävyydestä.
"Levähdä sinäkin nyt ja pannaan piippuun", esitti hän. "Minulla on sinulle paljon sanomista. Tulee hyvää tukinajoa ensi talveksi… Johan kuulut ostaneen hevosenkin…"
Perttukin virkosi säikähdyksestään.
"Oikein säpsähdin, kun omissa mietteissäni tässä kaivoin", sanoi hän ja painoi lapionsa kiinni.
"Tässä selkäsi takana katselin, kuinka oikea mies ojaa kaivaa."
Kun he molemmin olivat istuneet ojan partaalle ja sytyttäneet piippunsa, katsahti Iikka Perttuun ja sanoi:
"Katsos vaan, kun jäi tuohon leukapieleesi arpi. Tuliko siihen syvä haava?"
"Ei se syvä, ja kai arpikin katoaa. Olisi saanut olla sekin kahakka olematta…"
"Olisi saanut. Eikä sitä olisi tullutkaan, mutta kun etelänpuolen miehet panivat vettä viinaan ja myivät sitä…"
"Älä juo sinäkään enää koskaan!"
"En juokaan. En ole sitten koko kesänä ostanut enkä muidenkaan lasista maistanut… Minun oli niin mieleni paha, kun sinäkin siihen sekaannuit, selvä ja viaton mies… Ja olen minä luullut, että jos minulle kaunaa kannat…"
"Älähän nyt semmoista…"
"Ja sitten vielä kun kaikki luulivat, että sinäkin olit juovuksissa… vaikka et koskaan mitään maista…"
"Olisin minä saanut olla siihen tappeluun sekaantumatta… Mutta kun monta miestä sinun päälläsi reuhasi, niin nousi minullakin viha…"
Polttelivat siinä sitten tuokion tupakkaa, ja Iikka silmäili ojia, joita Perttu oli luonut, sarkoja ja uusia latoja ja virkkoi:
"Olet sinä vähän parempi muita nuoria miehiä… Saisivat tulla oppiin, kuinka maata viljellään…"
Pertulla yrittivät entiset epäilykset Iikkaa kohtaan herätä, mutta eivät päässeet voimaansa. Ei näkynyt Iikan kirkkaissa silmissä minkäänlaista vilppiä, eikä kasvoissa raakuutta…
Väärin oli Iikkaa mielessään tuominnut ja Hannallekin siitä puhunut. Ei Iikalla voinut olla paha mielessä! Ei voisi noin suoraan katsoa silmiin eikä noin levollinen olla, jolla oli paha mielessä.
"Tulisi nyt vain pian talvi, että pääsisi tukkimetsä£n", puheli Iikka. "Anukanvaarassa tulee monta kymmentä tuhatta tukkia ajettavaksi. Minä jo Herraselle puhuin, että sinäkin tulet… Ja lupasi antaa hyvältä paikalta saran sinulle…"
"Puhuttelin minä itsekin Herrasta tässä tuonnoin…"
Hetken perästä Iikka virkkoi:
"Onko sinulla jo hakkuumiehestä tietoa? Ajattelin, että jos suostut, niin minä alan kumppaniksi… jos et huonona pitäne… Mutta olen minä siksi monta vuotta jo tukkeja hakannut, että alkaa se työ käydä…"
"Ei ole vielä kumppanista tietoa…"
"Ja saman kylän miehiä kun ollaan, niin olisi hauskempikin… Enkä minä kalliimpi ole kuin muutkaan… enkä niinkään kallis sinulle…"
Iikka katsoi kysyvästi Perttuun, ja hänen silmissään oli melkein kuin rukoileva ilme.
"No ruvetaan sitten yhdessä oikein kovasti tukkeja hirttämään", lupasi
Perttu. "Hyvä tukkimies sinä aina olet ollut, sen olen kuullut."
"No, tuohon käteen!"
Ja Perttu tarttui Iikan ojennettuun käteen, että sopimus oli tehty.
"Ja palkasta kyllä sovimme. Herranen ei ota yhtään lakkolaista työhön, ja jos saapi tietää, että kuka tahansa pitää sosialistipuheita ja houkuttelee toisia, niin paikalla panee työstä pois", selitti Iikka.
"Senpä se tekee niinkuin minäkin tekisin", vakuutti Perttu.
Puhelivat vielä minkä mitäkin. Loukuillaan oli Iikka käynyt, mutta pieni oli saalis ollut, koppelon ja riekon oli Hirvilehdosta saanut. Ei ollut Iikka tehnyt maatöitä koko syksynä. Kun tukkityöt loppuivat, oli vain oleskellut ja entistä ansiotaan syönyt.
"Joutaisin tästä minäkin ojaa luomaan maan kylmettymiseen asti", arveli hän lopuksi. "Sitten tulee kierä lähtö Anukanvaaraan, kun jänkät alkavat kantaa…"
"No, ala täällä Karhusuolla", ehdotti Perttu. "Vaan minulla ei ole palkkaasi rahassa maksaa, mutta ota kalussa. Tarvitsethan leipää, lihaa, kalaa ja särvintä… ja loppulaskun saat sitten, kun minäkin rupean saamaan rahaa tukinajosta."
"Kyllä se sopii. Halvemmalla minä sinulle teenkin kuin muille", lupasi
Iikka.
Tuumasta toimeen. He mittasivat jo sarat ja löivät seipäät ojien kohdalle. Huomenna oli Iikan määrä alkaa. Olisi aloittanut työnteon jo nyt, mutta täytyi ensin voidella kengät ja paikata vaatteita. Sopivat hinnankin valmiiksi.
Iikan mentyä Perttu alkoi taas kaivaa vihaisesti. Oli vielä aikaa tunti, kaksi, ennenkuin alkaisi hämärtää, jolloin hän lähti kotia.
— Kummallinen mies se on tuo Iikka, — mietti Perttu. — Hyvää hän minulle näyttää tarkoittavan… Miksi sitten epäilen ja kuvittelen hullutuksia…
— Nytkin!
— Olisihan nytkin, kun kauan aikaa seisoi selkäni takana hiottu kirves kainalossaan… olisi voinut, jos paha mielessään olisi…
Kun oli Hannalle puhunut Iikasta, oli Hanna vakuuttanut, ettei Iikka ollut semmoinen mies, joka mietti kostoa kaukaa ja kauan. Mitä varten hän kantaisi Pertulle vihaa siitä, että Perttu rakasti Hannaa ja Hanna Perttua, oli Hanna tuumaillut. Kyllä Iikka itsekin ymmärsi, ettei hänestä ollut vaimon elättäjäksi, ja liekö ollut se kosiminenkaan niin täyttä totta…
"Mutta siitä asti Iikka kuitenkin on ollut paljon toverillisempi ja toimittaa minua tukinajoon", oli Perttu Hannalle sanonut.
"Sehän päinvastoin todistaa, että hän pitää sinua miehenä, jonka ystävyyteen on hyvä pyrkiä", oli Hanna selittänyt.
Eikähän hänellä ollut mitään syytä Iikkaa epäillä. Mistä ne sitten olivat kotoisin nuo luulot ja mietteet ja suora pelkokin?
Hänen omasta sairaasta mielestään!
Ja Perttu päätti olla semmoisia ajattelematta ja vaivaamatta itseään turhalla pelolla. Hän polki lapiota, että savi liskui, ja heitti lapiopaloja kahden puolen ojaa niinkuin kuivia turpeita.
Oli jo aivan pimeä, kun hän ehti kotia. Pihalle hän jo näki, että pirtin kattolamppuun oli sytytetty tuli. Siinä ei pidetty tulta kuin suurimpina juhlailtoina ja jolloinkin, kun sattui kaukaisia vieraita, isän ja äidin uskonveljiä tulemaan kaukaa Lapista asti. Jokijalan isännän ja emännän hän näki liikkuvan lattialla. Ja Kustaavan menevän uunin luo, kasvot kätkettyinä nenäliinaansa.
Jotakin merkillisempää oli tapahtunut.
Oli kuin joku raskas paino olisi pudonnut Pertun hartioille, ja epämääräinen pelko alkoi ahdistaa sydäntä. Tuntui niinkuin ei tohtisi astua sisälle. Ristiin rastiin pauhasivat ajatukset, luulot ja otaksumiset sekaisin…
Olisiko äiti…?
Äiti oli aamulla, kun hän lähti Karhusuolle, ollut hyvin heikko, mutta täydellä tajulla…
Pertun sydän löi niin, ettei hän ollut osata kävellä, vaan melkein hoiperrellen lähestyi portaita.
Eikä ole hänelle lähetetty mitään tietoa Karhusuolle…!
Kun hän juuri oli porstuaan pääsemässä, aukeni pirtin ovi, ja Kustaava astui kynttilän valossa porstuaan. Perttu arvasi, mitä oli tapahtunut…
Hän tarttui sisartaan kaulaan ja virkkoi näin:
"Maillaan on päiväni aina ollut, mutta ei koskaan enää nouse… kun en saa nähdä äidin silmiä…"
Sisar kertoi:
"Oli niin kummaa… Äiti näytti nukkuneen… enkä minä käynyt herättämään… Mutta kasvot alkoivat kalveta, eikä näkynyt enää mitään liikettä… Kun menin koettelemaan, oli otsa kylmä, eikä hän enää vastannut… Panin Venni-pojan Karhusuolle viemään sinulle sanaa… Ja juoksin itse Jokijalkaan… Eikö poika saapunutkaan… On varmaan saanut sen kaatumavikansa ja jäänyt johonkin makaamaan…"