VIII.
Äidin hautauspäivä oli kirkas ja kylmä. Maa oli jo routinut, ja metsäjärvissä riittyivät rannat. Vanhempi sisar Erika, joka oli toisessa pitäjässä naimisissa, oli saapunut miehineen hautajaisiin, mutta veljiä ei näkynyt yhtään. Amerikassa olevat veljet eivät olleet lähettäneet itsestään kymmeneen vuoteen mitään tietoja, ja toiset, Hannu ja Iikka, jotka varhain keväällä olivat painuneet ylimaihin, joko eivät olleet saaneet Pertun kirjettä taikka eivät muuten halunneet tulla.
Mitäpä he täällä tekisivätkään! Ei ollut äidillä ollut iloa yhdestäkään heistä. Surua ja tuskaa olivat vain elämällään tuottaneet, häpeää itselleen ja vanhemmilleen. Olivatko koskaan rakastaneet äitiään ja hänen vaivojaan milloinkaan ajatelleet?
Tuskin vain. Kylmät olivat ne harvalukuiset kirjeet olleet jotka Amerikassa olevat veljet olivat lähettäneet, eikä niissä koskaan ollut ilmennyt kodin tai synnyinmaan kaipuuta.
"Niin vähän rakastivat äitiään, joka oli tehnyt kaikkensa heidän hyväkseen…"
Äiti raukka!
Kun Perttu seisoi avonaisen arkun vieressä ja katseli äidin laihoja, läpikuultavia ja ryppyihin käyneitä kasvoja, valtasi hänet ääretön suru. Ei hän surrut äidin poismenoa. Se oli ollut Jumalan suuri hyvä työ, että päästi kärsimästä murheen ja vaivan hioman sielun. Mutta äidin elämää hän suri. Hän oli tullut ymmärtämään, ettei äiti ollut koskaan ollut onnellinen. Hänen surujaan oli vielä lisännyt lasten elämä ja kohtalo. Ei ollut heihin vaikuttanut ankaran isän kuri, joka kyllä oli ollut liian rajua ja sydämetöntä, mutta eivät myöskään äidin neuvot ja rukoukset…
Vanhimmat veljet lähtivät Amerikkaan, kun isä vihasi heidän jumalatonta elämäänsä. Kotona eivät työtä tehneet, vaan kulkivat tukkihommissa ja hurjistelivat. Erika sisar oli ennen naimistaan tehnyt kaksi aviotonta lasta… eikä ollut Kustaavankaan elämä ollut sen parempaa…
Monta unetonta yötä oli äiti heidän vuokseen viettänyt… monta harmaata hiusta he olivat lisänneet vanhan äidin päähän…
Hannu ja Iikka, Perttua vanhemmat pojat, olivat juoppoja ja tappelijoita…
Oliko hän sitten itse ollut kuuliainen lapsi ja oliko koettanut noudattaa vanhan äidin mieltä ja ilahduttaa hänen vanhoja päiviänsä?
Oli hän koettanutkin. Mutta oli ollut hetkiä, jolloin hänkin oli kiukkuinen ja kärsimätön, ja usein hän pahoitti äidin mieltä toivottomilla puheillaan. Nyt hän sen tunsi paremmin kuin ennen, selvemmin ja kirkkaammin. Mutta tunnon pohjalla oli kuitenkin lohdutuksena se, että äiti aina oli antanut anteeksi…
Näinä viime viikkoina äiti oli usein puhunut omasta elämästään Pertulle… Ei ollut äidin elämässä oikeastaan mitään muuta iloa kuin hän, Perttu. Siitä oli Jumalaa kiittänyt ja siitä arvannut, että Jumala oli valinnut hänet lapsekseen ja valmistanut hänelle iankaikkisen ilon…
"Ja jos sinulle käypi hyvin tai pahoin maailmassa, niin ota kaikki vastaan niinkuin Herran kädestä. Siten valmistaut iankaikkisuudelle."
Niin oli äiti usein sanonut, ja Pertusta tuntui niinkuin nytkin sanoisi samaa, vaikka jo makasi umpisilmin ja kylmänä…
Ja hän tunsi, että ne äidin sanat olivat ikuisesti painuneet hänen sydämensä syvyyteen.
Hanna ja Perttu jäivät viimeiseksi haudalle, kun se oli luotu umpeen, ja Perttu tasoitteli vielä hiekkaa sen päälle. Lyhyt päivä oli juuri laskemassa, viimeinen kilo sattui äidin haudalle niinkuin hyvästiksi.
"Ei ole minullakaan enää äitiä… ei ole meillä kummallakaan äitiä enää", sanoi Perttu, kun oli työnsä lopettanut.
Hanna itki.
"Joko lähdemme?" kysyi Perttu, mutta ratkesi hänkin nyt itkuun.
"Minä en tiedä, miten jaksaisin nyt elää, ellen olisi koettanut parastani… ellen olisi ollut ja ellen olisi tehnyt niinkuin olen ollut ja tehnyt… Minusta tuntuu nyt vasta, että olen turhaan surrut ja turhaan miettinyt tämän maailman hyvyyksiä… ollut niin kiinni työssäni, etten ole useinkaan muistanut sitä elämää, joka alkaa hautakummun alta…"
Hanna ei muistanut nähneensä Perttua koskaan noin liikutettuna. Vankka mies oli kyyneliinsä upota.
Kun he hitaasti kävellen lähtivät poistumaan haudan luota, puheli
Perttu itkun seasta:
"Äiti oli ainakin oikeassa, kun tiesi Jumalan siunauksen seuraavan minua… Enkö saanut sinua, Hanna, kuin Jumalan kädestä…! Etkö ole nyt lohduttajani, turvani, iloni ja ainoa ystäväni koko maailmassa! Kuinka minä nyt eläisin ilman sinua, kuinka päiväni kuluisivat, ellen tietäisi, kenen hyväksi työskentelen… Olen onnellinen nyt… Äiti, vanha ja murtunut, on levossa, ja minun mieleni on notkea ja toivoa täysi…"
Ja puhellen tulevista päivistä he palasivat kotia, johon muu saattoväki jo oli aikaa saapunut.
Erika sisar ei miellyttänyt Perttua. Oli puoliväliin toista kymmentä vuotta siitä, kun Perttu oli vanhinta sisartaan nähnytkään, niin että tämä tuntui jo aivan vieraalta. Vielä enemmän nyt, kun Perttu näki, kuinka välinpitämättömästi sisar haasteli äidin kuolemasta ja kuinka kylmästi hän kohteli isää, joka makasi avutonna ja melkein kokonaan järkensä kadottaneena. Enimmin harmitti Perttua se, että Erika piti kuin mitäkin pesänkirjoitusta talossa, kulkien joka huoneen ja penkoen ja tarkastaen kaikki paikat, joihin pääsi. Hänen miehensä näkyi olevan samanlainen. Kustaavan kanssa he eivät näkyneet sopivan yhteen ensinkään.
Perttu tapasi Erikan isänsä luota. Vanha saarnamies näytti nyt vasta alkavan käsittää, mitä oli tapahtunut. Ja vaikka hän oli kadottanut puhekykynsä, oli hänen silmissään nyt selvän järjen ilme, joka ei kuitenkaan kestänyt kauan kerrallaan.
Siihen saapui Kustaavakin.
"Ei ole pitkällinen enää isäkään", arveli hän ja asetti päänpohjusta paremmin.
Kun Perttu poistui, sanoi Erika:
"Mihinkä ovat kaikki parhaat huonekalut ja äidin sänkyvaatteet joutuneet?"
"Velkoihin kaiketi", vastasi Kustaava. "Mitä sinä niistä?"
"Sitä, että tarvitsisi minunkin jotakin saada… tästä pesästä", vastasi vuorostaan Erika kiukkuisella äänellä.
"Etköhän sinä ole tästä ottanut sen verran kuin muutkin, ja äiti-vainaja on sinulle antanut…"
"Sinä olet sen mieshunttion kanssa vienyt ja syönyt kaikki…"
"Sinä ja vanhemmat veljesi tämän talon ensin olette puhdistaneet", kivahti Kustaavakin vihaisesti. "Kun me olimme pieniä, niin te olitte pitäneet seurailtoinakin tanssia ja juottaneet ja syöttäneet… ja eläneet niinkuin olitte eläneet… Eiköhän se Lomman velkakin ole teistä alkuansa saanut… Niin olen kuullut…"
"Mutta sinä ja miehesi olette kuulema olleet aina Pertun niskoilla… ja kuulutte varastaneen jyvät aitasta, ja kesäisin sinä olet käynyt yön aikoina lypsämässä talon lehmiä omaan kiuluusi…"
"Sen sinä valehtelet! Et sinä nyt kuitenkaan mitään saa, sillä kaikki mitä vielä on jälellä, on Pertun…"
"Kuka sen on sanonut? Ei Perttu ole yksin perillinen, tiedän mä."
"Peri sitten, kun velat ensin maksetaan! Ettäs kehtaat äidin hautajaisiin tulla… etkä muista, että ellei Perttu olisi huolehtinut, olisivat vanhukset kuolleet ruodulla…."
Sillä lailla jatkui heidän riitansa, kunnes Kustaava lähti itkien pois.
"Kauhea ja sydämetön ihminen tuo sisar Erika", nyyhki hän, kun kohtasi
Pertun.
"Älä puhu hänelle mitään", virkkoi Perttu alakuloisesti.
Häntä kauhistutti, että sisaret haukkuivat toisiaan äidin hautauspäivänä.
"En minä kuitenkaan mitään varastamalla ole ottanut… pyytänyt olen aina", nyyhki Kustaava.
Kun Perttu tapasi Hannan, sanoi tämä säälien:
"Perttu rukka! Kuinka jaksat kaikki sulattaa…?"
"Kiusausten hetkellä muistan aina äitiäni!"
Ja hän toimitteli ja hommasi ja muisti kaikkia ja koetti sovittaa niin, että vieraat olisivat tyytyväisiä äidin hautauspäivänä.
Suuri apu oli Pertulla Junnon-Iikasta, joka kaivettuaan ojia Karhusuolla oli maan kylmettymisen jälkeen oleskellut Viraniemessä. Iikka ymmärsi ja hoksasi kaikki, ja pieninkin toivomus Pertun puolelta tuli heti täytetyksi. Perttua vähän hermostutti tuo vinkeä ja notkea kuuliaisuus. Nyt varsinkin, kun Hannakin oli saapuvilla. Hän olisi suonut, ettei Iikka olisi sekaantunut joka asiaan ja joka paikassa pitänyt hänen puoltaan.
Mutta hän ei voinut Iikkaa kieltääkään…
"Hän on kuin leuhka toisinaan, ja varsinkin tänään", sanoi Perttu
Hannalle.
"Anna hänen nyt vain toimitella. Vaimoväen hommat miellyttävät häntä", naurahti Hanna.
"Minkäpä hänelle nyt tekee", arveli Perttukin, mutta hän ei sittenkään ollut oikein rauhallinen. Iikka tosin ei näyttänyt Hannan läsnäolosta välittävän, mutta sen sijaan olikin hän melkein aina Pertun kantapäillä. Kun tämä tahtoi puhutella Hannaa kahden kesken, täytyi hänen keksiä joku ulkotyö Iikalle.
Pertulle oli koko äidin hautajaispäivä ollut kaikin puolin raskas. Kun hän pääsi iltaan ja saattojoukko alkoi poistua, ei hän itsekään ymmärtänyt, kuinka kaikki oli sentään niinkin hyvin onnistunut. Äitinsä muistoa kunnioittaakseen hän oli tahtonut antaa kotikyläläisille hautajaisissa päivällisen, koska hyvä tapa sitä vaati. Eikä hän ollut säästänyt mitään, joka ei ollut ylellisyyttä.
Hyvästellessään kysyi Jokijalan isäntä:
"Etkö sinä Lommalta hautajaisiin käskenytkään, koska sieltä ei ketään ollut?"
"Kyllä sieltä on kutsuttu", vastasi Perttu.
"Hänellä oli kai omat syynsä, joitten vuoksi ei tullut", arveli
Jokijalka.
"Niin lienee ollut. Olisi hänen kuitenkin isänkin vuoksi luullut tulevan!"
"Ei täällä häntä kukaan ole ikävöinyt", sanoi siihen Junnon-Iikka, joka seisoi Pertun selän takana.
Seuraavat päivät vasta tuntuivat Pertusta pitkiltä ja ikäviltä. Äidin poissaolo kävi nyt vasta oikein raskaaksi. Hän ei jaksanut työhönkään. Kuljeskeli tallin ja pirtin väliä, kävi navetassa, puutarhassaan, ja joutui välisti venevalkamaan. Venni-poika pienensi turpeita tallitunkioon, ja hevoset seisoivat molemmin joutilaina tallissa. Joskus hän istuutui äitivainajan sänkyyn. Istui siinä ja mietiskeli. Kustaava hommaili emännyyttä niinkuin oli kauan hommaillut. Hänellä oli nähtävästi Pertulle sanomista, mutta ei ollut tahtonut näinä päivinä Perttua häiritä.
Kerran, kun Perttu istui äitivainajan sängyn partaalla piippuaan poltellen mietiskelevänä, sanoi Kustaava:
"Minä taidan tässä olla lapsineni sinun tielläsi?"
"Älähän nyt huoli! Mihinkäpä sinäkään pääset pienten lasten kanssa. Olehan nyt… on kai sitä leipää sinulle niin kauan kuin minullekin!" vastasi Perttu.
"Olen minä ajatellut kysyä, että tämän talven saisin olla…"
"Olehan vain. Hyvä että oletkin. Kuka isääkään hoitaisi, kun minäkin lähden tukkimetsään."
"Oletko siis päättänyt lähteä?"
"Kyllä minä lähden."
"Keväälläkö te sitten Hannan kanssa…?"
"Niin on ollut puhetta, jos Jumala hyväksi näkee… ja jos tässä saisi velkojilta rauhan."
Perttu nousi ja meni kamariinsa. Äiti oli monta vuotta sitten antanut hänelle kolme hopealusikkaa, jotka oli saanut isältään silloin kun meni naimisiin. Ne oli sanonut säästäneensä Perttua varten. Silloin jo oli Pertun nimeen luvannut, kun Perttu syntyi. Ei ollutkaan äidillä mitään muuta antamista. Perttu oli ne aarteenaan kätkenyt piironkinsa laatikkoon ja aikoi sinne nyt kätkeä sormuksen, jonka oli äidin sormesta ottanut, niinkuin äiti oli käskenyt tehdä — ja pitää muistona äidiltä. Mutta kohta kun hän avasi piironkinsa, havaitsi hän siellä olevista esineistä, että niitä oli liikuteltu, ja kun hän avasi sen laatikon, jossa hopealusikkain piti olla, oli se tyhjä…
Hän seisoi kauan aikaa hämmästyksissään, katkeran vihan alkaessa kiehua hänen mielessään.
Mitä tämä merkitsi?
Kuka oli aukaissut hänen lukitun kaappinsa?
Mutta samalla hänelle selkeni, kuka tämmöisen kelvottoman työn oli tehnyt…
Sisar Erika oli ne varastanut…!
Kelvoton, sydämetön julmuri! Armaan äidin ainoa lahja!
Hän tunsi niin kovaa suuttumusta, että hän ihan vapisi, ja julma kosto juolahti hänen mieleensä.
Lähteä ja toimittaa linnaan semmoinen heittiö!
Mutta kun hän vähän aikaa oli vihassaan penkonut laatikoltaan, tapasi hänet kummallinen voimattomuus, joka joskus ennenkin oli suurina kiusausten hetkinä häneen mennyt, niin ettei hän kyennyt mitään päättämään. Ennen oli aina tullut helpotusta ja lohtua, kun meni äidille puhumaan…
Tiesikö Kustaava tästä? Ja miten oli menetelty…?
Ja nyt hän vasta muisti, että hänen avaimensa olivat olleet koko hautaushomman ajan hänen pöydällään. Helppohan siitä oli ne ottaa…
Mitä hän nyt tekisi?
Hän päätti lähteä Hannan luo. Yksin hän ei voinut eikä saattanut päättää.
Pihan poikki mennessään hän tapasi Kustaavan, joka oudoksui hänen kalpeuttaan. Mutta Perttu oli päättänyt olla puhumatta asiasta Kustaavalle.
"Eihän vain ole sinulta jotakin kadonnut?" arveli Kustaava, joka oli tavannut sisarensa Pertun kaappia penkomassa.
Pertulla pyöri jo kiivas vastaus huulilla, mutta kun ei kuitenkaan epäillyt Kustaavaa, vastasi hän menevänsä käymään Vaaralassa.
Hän ei lähtenyt maanteitse, vaan asteli polkua, joka näin syksyisin, kun vilja oli korjattu, johti peltojen pientareita, väliin metsän rantaan nousten, kylän taitse. Sieltä pääsi vähempää huomiota herättämättä ja oli rauhallisempi kulkea, koska vastaantulijoita sattui hyvin harvoin. Mutta Jokijalan ohitse vei polku melkein navetan taitse, niin että hyvin näki pihalle, jos osui kujalta silmäämään.
Kun Perttu ehti talon kohdalle, näki hän pihalla kaksi outoa miestä, jotka puhelivat keskenään ja ikäänkuin odottelivat jotakin. He näyttivät herrasmiehiltä, vaikka heillä kummallakin oli pitkävartiset pieksut jalassa. Mitä miehiä lienevät?
Hän käveli ohi ja eteni pitkin piennarta, joka päättyi metsänlaitaan; siinä polku taas painui näreikköön.
Hänen huomionsa oli kiintynyt tapahtuneeseen varkauteen, niin ettei hän tullut ajatelleeksi sen pitemmältä noita miehiä tai herroja. Vasta sitten kun Vaarala alkoi näkyä ja vankka kuusikko siinä aidan takana, arveli hän itsekseen:
— Kun eivät vain olisi olleet niitä paperipuun ostajia! — Näinä päivinä on Jokijalka varronnut heitä omaa metsäänsä katsomaan… Voivat olla niitä… No, ehdinpä minä täältä…
Hän saapui Vaaralan laskuveräjälle, josta lehmät kesäisin päästettiin metsään. Se oli nyt aivan avoimena, ja veräjäpuut oli nostettu aidan päälle seivästen väliin. Siinä hän havaitsi Hannan, joka pesi jotakin vaatetta notkossa lähteen luona. Hanna seisoi selin eikä huomannut Perttua ennenkuin tämä oli aivan selän takana. Hänen hihansa olivat kierretyt kyynärpäihin asti, ja eteensä hän oli sitonut valkoisen liinan. Kiharat, vaaleat hiukset olivat somina kiehkuroina molemmin puolin ohimoilla, ja kasvot punoittivat…
"Tulitpa kuin kutsuttu. Ajattelin pistäytyä tänä iltana käymään Viraniemessä", tervehti Hanna, pyyhkäisi pois enintä valkoista saippuavaahtoa käsivarsistaan ja paiskasi kätensä Pertun ojennettuun kovaan kämmeneen.
"Jatkahan nyt työtäsi! Minä tupakoin tässä… Tässä kivellä onkin hyvä istua… ja katsella sinua", vastasi Perttu ihastuneena.
"Näet nyt vuorostasi minut oikein… Älä vain katsele rikkinäisiä kenkiäni…"
"Eipä nuo minunkaan ole… paikatut ovat minunkin kenkäni… Sinä olet vain paljon sievempi noin…"
Ja Perttu sytytti piippunsa ja istuutui kivelle Hannaa vastapäätä.
"Miltä sinusta nyt tuntuu, kun äiti on poissa?" kysyi Hanna.
"Tuntuu niin kummalliselta ja tyhjältä… En ole koko viikkona kyennyt mitään tekemään… Iltaisin varsinkin on ikävä rasittanut… ja siihen sitten muut huolet…"
"Älä sinä huolehdi niitä maailman asioita! Mikäs meidän on eläessämme, olemme nuoria ja terveitä molemmin… ja maailma on avara ja työtä on paljon… jos ei tässä maassa, niin meren takana kuitenkin…"
"Täällä sitä työtä juuri onkin… Sinä et ole käynyt Karhusuolla katsomassa uudisviljelyksiäni?"
"Kävimme me kesällä, kun marjasta palasimme… Paljon olet raatanut, aivan näytti mahdottomalta, että yksi mies…"
"Nyt syksyllä on Junnon-Iikka kaivanut kaksi ojaa."
Perttu näki, että Hannalla paloi mielessä jotakin, jonka olisi tahtonut sanoa Pertulle, mutta ei kuitenkaan sanonut. Melkein Perttu arvasikin, mikä Harmalla oli mielessä; Hanna oli monesti alkanut puhua sinnepäin.
Kun he tulivat Hannan kamariin, otti tyttö kaappinsa laatikosta esille monta paria uusia villaisia sukkia, uusia palttinapaitoja ja komean villaisen röijyn…
Perttu seisoi sanattomana ja katseli.
"Näitä aioin lähteä sinulle tuomaan… Miten sinä poloinen tarkenet tukkimetsään, kun ei sinulle kukaan huolehdi sukkiakaan, ja miten lienee paitainkin laita… Nämä olen tässä syysaikana kutonut ja neulonut… kas tässä…"
Ja Hanna latoi Pertun eteen pöydälle pinon sukkia ja toisen pinkan paitoja.
Ei kyennyt Perttu sanoin kiittämään, ääneti kiersi kätensä Hannan kaulaan…
"Täytyy sinusta ruveta huolta pitämään tästä puolin… Raadat vain ja maata muokkaat… etkä muista, että voipi terveytesi mennä… kun kuulut koko syksyn nytkin sukitta olleen siellä Karhusuollakin", puheli Hanna, mutta suuresti häntä huvitti Pertun hämmästys.
"Kuka sinulle kaikki kertoo?"
"Minä näin unissani", naurahti Hanna.
"Mitäs minä sinulle antaisin?" sanoi Perttu. "Eihän minulla poloisella vielä ole mitään…"
"Kun minä nyt vain saan sinut itsesi eheänä ja terveenä, niin siinä on kyllä", vastasi Hanna.
Mutta vasta sitten, kun iltahämyssä lähti kotiaan palaamaan, muisti Perttu, mitä varten hän oikeastaan oli lähtenyt. Kun he ehtivät laskuveräjälle, — sillä Perttu aikoi palata takaliston polkua, — kertoi hän Hannalle hopealusikoistaan ja että hän epäili sisar Erikan ne ottaneen. Oli jo niin hämy, ettei Perttu eroittanut Hannan kasvojen ilmettä, mutta tytön ääni oli muuttunut, kun hän sanoi:
"Sehän juuri onkin surkeinta, että he kaikin ovat sinua nylkemässä. Minä olen kuullut semmoista, josta en sinulle kerro vielä, mutta sen tiedän, että liian siivo ja hyvä olet kiittämättömille siskoillesi ollut… paitsi Kustaavalle, joka tietää parhaiten sinun tilasi… Palkinneeko sinun hyvyyttäsi kukaan…!"
Hanna puhui paljon muutakin semmoista, josta ei koskaan ennen ollut haastanut.
Kun Perttu läksi kotiaan päin, pyyhki hän kyyneleitä silmistään ja oli kompastua polun kiviin, joita pimeän tähden ei nähnyt välttää.