IX.
Päivät alkoivat käydä lyhyiksi ja pimeiksi.
Syksyn synkkä käsi oli korjannut viimeisetkin kesän jätteet, taivas oli muuttunut tummaksi ja murehtivaksi, ja yöt pitenivät pitenemistään.
Ihmiset alkoivat jo ikävöidä talvea, jääkelejä ja hauskoja revontulten valaisemia iltoja. Ja pian kelirikko tänä syksynä loppuikin. Lakkasi eteläinen liehumasta, seestyi pehmeä taivas, tuuli kääntyi pohjoiseen ja aurinko näyttäysi kylmänä ja sateettomana. Maa rupesi routimaan, rapakot jäätyivät ja valtaväylänkin rannat riittyivät.
Ei missään odotetakaan talvea niin ikävöiden kuin Perä-Pohjolassa, jossa sulan aikana ei päästä hevosella pitkälle liikkumaan. Valkoinen lumi tuo riemua mieliin, ja pakkanen rakentaa siltoja pohjattomien jänkkien ja järvien poikki. Silloin pääsee ajamaan takalistoille, erämaille ja kiveliöihin. Lyhyitä päiviä pitentävät kuutamoillat, ja milloin on kuun pohja, silloin revontulet syttyvät ja valaisevat kulkijan mieltä. Valtaväylän syvin uoma on sitkein jäätymään. Kauan se jaksaa taistella pakkastakin vastaan, ennenkun viimeinen railo on ummessa. Mutta kahleisiin sekin lopulta joutuu. Jättiläisen vankka valtasuoni on puoleksi vuodeksi lakannut tykkimästä. Mutta koskessa hyrskyt pauhaavat kaiken talvea. Se puhaltaa sieraimistaan vihaista viimaa ja kuin nyrkkiä puiden uhkaa, että vielä kahleet katkeavat, vielä uoma leviää, latu laajenee ja vangittu voima pääsee irralleen.
Mutta nyt se lepää kuin haudassaan, tuo mahtava, syvä virta ja rauhallisempi suvanto, lepää äänetönnä ja voimattomana, ja sen jäinen peite kasvaa joka yö vahvemmaksi. Kun ensi lumi tuiskusi maalle ja joen jäät olivat valkoisena tasankona, alkoi kiire heinänajo joen saarista ja puiden nounti metsistä. Syyskeleillä koetti kukin töitään jouduttaa, jotta ehtisi sydäntalven ajaksi tukinajoon. Huhu oli koko syksyn ollut liikkeellä, että tukinajoja tulisi paljon, ja kaikki talonmiehet varustausivat tukkimetsään.
Tulinen kiire oli Viraniemen Pertullakin. Venni-poika ajoi vanhalla
Laukilla puita metsästä ja Perttu heiniä uudella raudikollaan
Karhusuolta ja Luomalanjoelta, kun hänellä ei ollut saariniittyä.
Kaikilla, jotka aikoivat talveksi tukkimetsään, oli kiire saada halkoja, heiniä ynnä muuta tarvetta koko talven ajaksi kasaan ajetuksi, sillä hevosia ei moneenkaan taloon jäänyt yhtään. Perttukin oli päättänyt päästää vanhan Laukin jo lepäämään maailman vaivoista, sillä vanhus oli tullut hitaaksi.
Tänä aikana kulki Viraniemen ohi sadoittain heinähäkkejä edestakaisin. Usein Perttu tuli silmänneeksi jäälle, jossa meni kymmeniä hevosia peräkkäin ja miehet makailivat heiniin peitettyinä häkkien päällä. Ja silloin hänen silmänsä sattuivat aina Hopeasaareen, jossa näki Lomman hevosten seisovan avonaisen ladonoven luona ja renkien täyttävän häkkejä… Ja hän käänsi päänsä pois ja huokasi…
Junnon-Iikka oli jo parisen viikkoa sitten mennyt muiden tukkilaisten kanssa Anukanvaaraan puulaakin valmistaviin töihin talviajoa varten. Kun Perttu saapuisi, aloittaisivat he sitten yhdessä ajon, Iikka hakkuumiehenä.
Perttu oli valmistellut tukinajoon tarvittavat neuvot kuntoon. Reet olivat vankat, Pertun itse tekemät, ja hyvässä tervassa. Ajoneuvot, köydet kaikki reilassa, ja hänen uusi hevosensa, Raudikko, hyvässä lihassa. Hän oli valmis lähtöön.
Hän oli ikävin mielin odottanut kutsua Jokijalalta, mutta ei ollut mitään kuulunut. Hän oli kuitenkin saanut tietää, että ne miehet, jotka hän oli nähnyt Jokijalan pihalla, olivat olleet paperipuun ostajia. Mutta he eivät olleet sopineet Jokijalankaan kanssa metsäkauppoihin. Saadakseen asiasta paremman tiedon Perttu läksi kuuloille.
Oli jo lumi maassa, ja Pertun oli aie parin päivän perästä lähteä tukinajoon. Jokijalassa ei ollut isäntä kotona, mutta emäntä toimitti Pertun istumaan ja sytytti tulen lamppuun.
"Näkeepä kerran tätä naapurin miestä kylässä", hän sanoi Pertulle. "Ei se mies aikaansa raitilla ole tuhlannut."
Kun Perttu tiedusteli, oliko isäntä kauaskin mennyt, selitteli emäntä:
"Ei vain kauas ole mennyt… Olisiko mennyt Mattilassa käymään…
Voisin minä panna poikasen hakemaan, jos niin kiire olisi…"
Mutta ei sanonut Perttu niin kiirettä olevan.
"No, tuleeko lähtöä tukinajoon ennen joulua?" tiedusteli emäntä puheen jatkoksi.
"Aivan näinä päivinä pitäisi lähteä."
Oltiin taas ääneti pitkän aikaa. Emäntä näkyi alkavan hommata kahvinkeittoa. Hyvin vähän oli Perttu Jokijalan emäntää puhutellutkin. Harvoin oli käynyt naapurissa, ja vielä harvemmin kävi naapurin emäntä Viraniemessä. Niin oli aina ollut, sillä naapurit eivät sopineet yhteen uskon asioissa.
"No, kuinka isä vielä voipi? Ei taida paranemisesta olla toivoa?"
"Ei ole huonompi eikä parempi… siinä makaa… Surkeaa on hänen elämänsä, kun puhe ja ymmärrys meni… Armahtaisi Jumala ja ottaisi hänet kärsimästä…!"
Emäntä huokasi.
"Kummallista on tämä ihmisen vaellus täällä! Niinkuin sinunkin vanhempiesi! Koko ikänsä pitivät huolta toisten autuudesta, talvikaudet kulkivat saarnamatkoilla taikka kotonaan viikkomääriä ruokkivat ja vaalivat kristityitä, läheltä ja kaukaa… Eivät he ainakaan olleet kitsaita eivätkä kiinni tässä maailmassa… Toisten hyväksi elämänsä käyttivät ja aina olivat valmiit auttamaan, vaikka mikä maankulkija olisi apua tullut pyytämään… Mutta nyt?"
Emännän ääni muuttui vihaisemmaksi, kun hän jatkoi:
"Nyt, kun olivat tulleet vanhoiksi ja köyhtyneet… ei kukaan käynyt näkemässäkään… Vanha saarnamies, joka parastansa opetti ja kaikkensa maailmalle jakoi, kuolisi puutteeseen, ellei sinua olisi… Semmoinen on maailma…"
"Ei kai isä ole kunnian ja kiitoksen takia Jumalan sanaa julistanut", huomautti Perttu hiljaisella äänellä.
"Sitä minä en sanokaan. Mutta minä sanon, että eipä ojenna pennin edestä takaisin kukaan niistäkään, joita isäsi parhaina päivinään maallisissakin asioissa auttoi ja joilla nyt olisi hyvä varaa muistaa, kun toinen on köyhtynyt… Ja kaikkein kiittämättömimmät ovat juuri hänen hyvät kristittynsä…"
Pertun täytyi myöntää, että niin oli. Usein hän oli itsekin samaa ajatellut. Ihmetellyt, että nekin uskovaiset, jotka isän kaulassa riippuen syntejään tunnustivat ja anoivat niitä anteeksi, nyt olivat kokonaan unohtaneet tuon kääntymys- ja heräämishetkensä… ja unohtaneet hänet, joka puhui heille lohtua ja antoi syntejä anteeksi.
Niin oli käynyt.
"Äitivainajasi olisi ollut eriluontoinen kuin isäsi, mutta ukko on aina tehnyt omin päinsä. Tuskin olisi velkaa niin paljon karttunutkaan, jos äitisi olisi saanut joskuskaan tehdä tahtonsa mukaan… Puhui se kerran äitivainajasi minulle paljonkin. Vähää ennen olit sinä juuri syntynyt, ja silloin puhui ja itki… Isä oli silloinkin saarnamatkoilla Kittilässä… Eikä sen vainajan kärsimisiä kukaan muu tiedä kuin Jumala… Ei niitä maailmalle huutanut… Mutta minä tulin hyvin käsittämään."
Samassa isäntäkin tuli kotia. Hänen vakavat, hyväntahtoiset kasvonsa olivat tavallista totisemmat, ja silmissäkin oli tyytymätön ilme. Perttua hän kätteli ystävällisesti ja käski kamariinsa.
Kun tulivat kamariin ja isäntä oli sytyttänyt kynttilän, käski hän
Pertun toiseen pöydänpäähän istumaan ja istui itse toiseen.
"Jo sinä olet pitkästynyt minua", hän sanoi aluksi.
"Kyllä olen vähän odotellut. Kuulin tuonnottain, että täällä teidän puheillanne oli käynyt kaksi paperipuunostajaa. Lähdin kuuloille, mitä he arvelivat… Tulee minullekin heti lähtö tukkimetsään…"
Isäntä tarjosi Pertulle sikaarin ja sytytti itsekin.
"Visunlaisia ostajia ne olivat. Kävimme metsässä. Näytin niille omasta sarastani Särkirovan kuusikkoa, mutta vähän ne minusta tarjosivat siksi kuin muualla kuuluvat hintaa antaneen. Vaikka minun metsäni onkin paljon harvempaa ja pienempää kuin teidän…"
"Katselivatko meidän sarkaamme?"
"Kävimme läpi senkin…"
Perttu näki Jokijalan isännän silmistä ja kasvojen ilmeestä, että hän oli raskaalla tunnolla ja ettei ollut niin päin metsänostohommat kuin he olivat toivoilleet.
Mutta Perttu kysyi kuitenkin:
"Tarjosivatko ne meidän metsästämme… tarkoitan kuusikoita… minkään vertaa?"
"Minun on niin paha tätä asiaa sinulle selittää, ja siksi olen näin kauan ollut sanomattakin, kun olen koettanut valvoa sinun parastasi ja pitää puoltasi…"
Isäntä katsoi lattiaan, oli tuokion ääneti, mutta oikaisi sitten selkäänsä ja sanoi hitaasti:
"Maksaisivat ne siitä minun mielestäni kelpo hinnan, mutta Lomma on kieltänyt, ettei saa metsää toinen ostaa eikä toinen myydä ennenkuin hänen kiinnityksensä, joka on taloon ensimmäiseksi merkitty, on maksettu…"
Pertun kasvot kalpenivat, mutta hän ei virkkanut mitään. Jotakin siihen suuntaan hän oli arvellut, kun näki merkit petäjissä, mutta tätä hän ei ollut osannut ajatellakaan.
Jokijalka jatkoi:
"Minä kävin Lomman puheilla ja selitin, että niillä metsärahoilla juuri on tarkoitus maksaa hänen velkansa… Mutta hän ei ottanut kuuleviin korviinsa… Minä sanoin sitten suoraan, että hän lain varjolla viepi toisen omaa… Mutta ei sille miehelle näy auttavan… Nähtävästi hän himoitsee taloa…"
Pertun mieli lannistui niin, ettei hän ymmärtänyt sanoa mitään.
"Jos olisi semmoinen mies, jolta saisit rahat lainaan, että maksaisit Lommalle pennistä penniin, niin hänellä ei olisi enää isännöimisvaltaa", puheli Jokijalka. "Mutta Lomma tuntui sanovan, että hänellä on muitakin saamisia kuin se kiinnitys…"
"En ole siitä kuullut. Enkä usko ennenkuin näen velkakirjat", sanoi
Perttu ja alkoi vähitellen tointua.
Mutta hänen tuli niin paha olla, ettei hän enää tyytynyt istumaan naapurinsa seurassa.
"No, istahda nyt edes sen aikaa, että juomme kahvit!"
Mutta Perttu ei sanonut joutavansa. Hänellä oli kuin hengenahdistus; hirveä paino pusersi hänen sydäntään ja semmoinen hätä, ettei yhdessä kohden pysynyt.
Melkein kuin pyörryksissä hän pääsi kamarista. Ei muistanut sanoa hyvästiäkään. Mutta portaille asti saatellut Jokijalka virkkoi:
"Jos koettaisit saada lainaa siltä Juustovaaran Moosekselta. Hän on isäsi vanha uskonveli ja rikas…"
Perttu kuuli kyllä, mitä Jokijalka sanoi, ja tarttui siihen heti tokaisemalla:
"Mahtaisiko antaa minun nimeeni?"
"Käy nyt kuuloilla, kun menet tukinajoon."
Poikki peltojen lähti Perttu astumaan. Ei noudattanut talojen välistä polkua, vaan käveli mistä sattui, töksähtäen välistä lumen täyttämiin pellon ojiin. Hänelle oli äkkiä selvinnyt Lomman homma. Siksi se oli kesälläkin vain livertänyt, ettei ottaa velkaa, ja siksi se oli metsänkin luettanut ja kaikki muut vehkeensä valmiiksi miettinyt… Muu ei ollut mielessä kuin saada talo polkuhinnasta… Hopeasaaret… Karhusuot… Viinamäki… ja hänen puutarhansa… Oli jo aikaa ehkä niin miettinyt… Junnon-Iikka oli kerran syksyllä, kun olivat yhdessä ojankaivuussa Karhusuolla, sanonut, että Lomma ajatteli pojalleen Viraniemeä… Mutta ei ollut Perttu sitä silloin niin todeksi uskonut…
Iikka piti sittenkin kaikessa hänen puoltaan…
Levottomassa mielessä heräsi Pertulla sentään yksi toivo vielä. Jos auttaisi se Juustovaaran rikas, joka oli isän paras uskonveli! Hänellä oli rahaa ja maita ja mantuja. Ja kun hän myisi metsän, saisi Juustovaaran rikas rahansa takaisin… Sinne piti nyt heti lähteä… sopi poiketa Juustovaaraan tukinajoon mennessä…
Mieltä helpotti vähän se toivo. Muualta ei ollut yrittämistäkään. Oman kylän miehet eivät kyenneet auttamaan… Jokijalka kyllä auttaisi, mutta hänelläkin oli velkaa jo ennestään… hyvä jos metsällään saisi maksetuksi…
Yöllä oli Perttu niin levoton, ettei saanut unta silmiinsä. Olisi ja eläisi nyt äiti, jolle huolensa juttelisi… Äiti tietäisi jotakin… Ei käynyt Hannallekaan sanominen… vaikka Hanna kyllä varmaan oli aavistanut samaa, joskaan ei ollut mitään puhunut…
Pertun ajatukset riensivät salamoina asiasta toiseen, tapauksesta tapaukseen… Ja nyt hän muisti, että kun hän kesällä kävi Lommalla oli Lomman vanhin poika, Artturi, pihalla puhutellut ja tiedustellut yhtä toista… oli sitäkin kysynyt, oliko se Karhusuo hyvääkin suota… Eikä hän silloin vähääkään aavistanut, mikä heillä oli mielessä… Oli vielä toinenkin juttu, joka nyt johtui mieleen… Huhuna oli kulkenut, pari vuotta sitten, että Artturi oli mielitellyt Hannaa…
Ei ollut Hanna koskaan mitään Artturista puhunut eikä ollut Perttukaan kysynyt… Ruma, näppynaamainen ja juoppo se Artturi…!
Tulvaamalla tulvi hänen mieleensä ajatuksia… Kumma mies, salaperäinen ja omituinen oli isä ollut, kun ei hänelle veloistaan koskaan mitään selittänyt, ei edes ollut sanonut, kuinka paljon olikaan… Oliko Lommallekin muuta velkaa kuin kiinnitysvelka? Niin oli Lomma Jokijalalle väittänyt. Ei ollut isä siitä koskaan maininnut eikä äitikään, joka kuitenkin tuntui muut velat tietävän…
Jos ei saisi mistään apua… jos Juustovaaran rikaskin kieltäisi! Kaikkiko menisi? Hänen työntekonsa vainiolla ja Karhusuolla…! Hänen rakas puutarhansa puineen ja pensaineen… ja Hopeasaari mehevine luhtineen? Ja kasvattimetsä Viinamäen takana ja koko Särkirovan uljas männikkö?
Vieras mies kylvämässä hänen Viinamäkeään, vieras seisomassa hänen suuren tuomensa alla puutarhassa!
Niinkö kova, niinkö onneton oli kohtalo?
Hän ei enää pysynyt vuoteessaan, jossa oli kääntelehtinyt kyljeltä toiselle. Hän nousi kävelemään, ja oli taas kuin olisi toivoa välkähtänyt tyhjyyden keskellä. Eipä tiedä, kuinka hyvänsuuntainen mies oli Juustovaaran rikas! Perttu oli monet kerrat, kun Mooses oli käynyt isän luona — viimeksi toissa vuonna — hoitanut tallissa hänen hevostaan, kun välisti viipyi viikonkin isän kera uskonasioista puhumassa. Ystävällinen ja puhelias ukko oli Mooses ollut… ja isän kanssa henkiystävä…
Ja jos nyt menisi hyvin tukinajossa, ja miksei menisi, kun oikein yrittäisi… niin sieltä karttuisi rahaa pienempiin velkoihin, ja verot ja muut saisi karjasta kerätyiksi… Sitten myisi Särkirovan…
Mutta sitten tulisikin Lommalle lämmin lähtö Hopeasaaresta isännöimästä… tulisi suuri lovi Lomman karjaan, kun Hopeasaaren heinät eivät enää olisikaan hänen käytettävinään…
Jos jaksaisi elää ja tietäisi eteensä… tai jos ainakin puhuisi
Hannalle huolensa, niinkuin Hanna oli pyytänyt…!
Kuinka usein hän oli Hannalle kuvaillut sitä onnellista aikaa, kun Hopeasaarikin oli omana… Sitä muhkeaa ja lukuisaa karjaa! Hevosia ja varsoja! Ja Karhusuolla suuri, järkiperäisesti kunnostettu suoviljelys…
Ei, ei hän voisi Hannalle puhua, ei ainakaan vielä…
Ja taas mietteet kääntyivät. Tässä tulisi nyt muutos elämässä… Äiti oli kuollut, isä heikko, ja velkojat alkaisivat ahdistella… muutos tapahtuisi…
Oliko ollut hullutusta sekin, että kaikki, mitä omalla työllään tukkihommissakin ansaitsi, pani talon tarpeisiin? Työneuvoja oli ostanut, maanviljelyskaluja monenlaisia, apulantoja… Olisi pannut ansionsa pankkiin… niin nyt olisivat hyvät hädän hetkenä… Mutta talo olisi sitten rappiolla… olisi jo aikaa oltu maantiellä…
Ei ollut Perttu kyennyt säästämään. Jos joskus ajatteli, että nuo piti panna pankkiin, niin silloin oli reikä valmiina. Milloin mihinkin. Välisti tuli Kustaava itkien, että puute ahdisti, välisti piti aivan viimeisensä antaa veljille, jotka talvikauden roikalehtivat ja söivät talon ruokaa. Ja siihen korkoja ja veroja monenlaisia! Niin, ettei itselle liiennyt vaatetta päälle eikä liioin kenkiä jalkoihin…
Hän muisti veljiänsä, jotka olivat Amerikassa. Kuinka hauskat päivät heillä lienee? He olivat panneet Lomman velan alkuun, he ja Erika-sisar. Siitä oli kasvanut, ja lisää oli isä ottanut silloin kun antoi kiinnityksen…
Jo silloin on Lommalla ollut selvillä, miten hän menettelee, ja silloin on jo himoinnut taloa, kun näki, mikä aarreaitta Hopeasaari oli…