X.
Talvi Pohjolassa, talvi erämaan kiveliössä!
Kuinka erilainen se onkaan kuin rantamaiden vedenvärinen, tarmoton ja sumuinen talvi, joka ei peitä pellon sänkeä eikä metsän mättäitä näkyvistä. Ei ole siellä lumikaan niin hohtavan valkoista kuin asumattoman sydänmaan sydämessä. Sillä suurilla, aukeilla kentillä se pohottaa harmahtavalta ja likaiselta, ja tuuli tuopi sen pinnalle kaiken maailman roskat.
Mutta kiveliön talvi on puhdas ja valkoinen, ja lumen pinta kuin palttina. Eivät sinne maailman pölyt pääse likojaan tuomaan ja lumenpintaa rumentamaan. Tasaisesti tuiskuttaa talvi lumensa suurten vaarojen la'ille ja lyömättömien metsien korpiin. Kerros kerroksen päälle liittyy tasaisesti ja limittäin, kunnes suuri, äänetön erämaa lepää haudattuna valkoisten peitteittensä alle niinkuin ikuiseen puhtauteen.
Voi tuota erämaata, äänetöntä, jylhää kiveliötä talviaamujen päivän valjetessa! Ei kuule korva mitään ääntä. Poissa ovat metsälinnutkin, jotka syksympänä, marjain kypsyessä, pitivät ilojaan vaarain kupeilla ja paljukoilla. Rantamaille ovat kaikki elävät kadonneet. Kauan, kauan saa erämaa yksinäisyydestään nauttia, kauan odottaa, ennenkuin joku ihminen sattuu eksyksissään sen hämärään pylvästöön. Myrsky välisti temmeltää talvisina öinä, kun taivas huokailee raskaassa pilvessä, — temmeltää ja ryskyy, puskien nurin lahovikahongan, taivuttelee pitkien jouhipetäjien latvoja ja korpikuusien niskoja mennessään, ja siirtyy aukeammille aloille töitään jatkamaan.
Ei ollut vielä Anukanvaaran erämaassakaan tukkilaisen kirves koskaan puuhun iskenyt. Sen metsä oli tähän asti saanut rauhassa olla ja elää ja kuolla. Se oli laaja vaara, kauttaaltaan pitkän, komean petäjikön peittämä, ja penikulmia karttui siitä matkaa ensimmäisiin kyliin ja taloihin. Mutta nyt oli tullut Anukanvaarankin vuoro. Sen ääretön rikkaus oli vietävä pois, myytävä maailman markkinoille. Kruunulle kuului Anukanvaarakin ympärillä olevine kiveliöineen, ja nyt olivat yhtiöt ostaneet kaikki täysimittaiset puut, jotka kevään tullen, jokien auettua, olivat uitettavat kauas pois.
Syksyllä jo, ensi lumen tultua, ilmausi liikettä Anukanvaaraan. Tukkityömiehiä oli sinne tulossa. Mutta hankalaa ja raskasta oli kulku, sillä vähän oli lunta vielä kiveliössä. Asunnon tekoon talven ajoa varten sinne jo pyrkivät rekineen ja eväineen. Ja kun lopulta pääsivät perille, niin katselivat vaaran eteläpuolelta soman, kaltevan mäenrinnan. Siinä ei maa ollut niin kivikkoinen kuin päällempänä, ja siinä oli hongikkoa, suoraa ja sievää, vaikka temppelin olisivat rakentaneet, ja pulppuava lähde notkossa, josta vesi juoksi jänkälle. Siihen ensimmäiset tulijat alkoivat valmistella asuntoja, yöt nukkuen havumajassa, rakovalkean lämmittäessä.
Jo ennen joulua saapui Viraniemen Perttukin Anukanvaaraan. Sinne ei maksanut vaivaa pyrkiä niiden, joilla oli huonot ja lamaiset hevoset ja aiastuneet reet. Täällä täytyi olla vankkaa ja tervettä väkeä, tottuneita miehiä ja hevosia ja lujia välineitä. Sillä tietona oli, että Anukanvaaran petäjät olivat järjestään jättiläisiä ja ajomatka paikoin jyrkkää myötälettä. Lujaa siinä kysyttiin.
Vaaran alle, etelänpuoliselle rinteelle, siihen, missä kangas loppui ja louhikko alkoi, oli Perttu kahden muun kotikylän miehen kanssa tehnyt yhteisen asunnon. Se oli kuostoista koirankaulaan salvettu ja varaukset täytetty sammalilla. Kun kävi ovesta sisälle, näki maahan kaivetun permannon ja sen keskellä kivisen kiukaan, jossa honkatuli paloi lakkaamatta, savun noustessa vaivaloisesti katossa olevasta reiästä ulos. Seinäin vierillä olivat lavitsat, makuusijat, joissa kullakin oli peurannahkansa, nahkaisensa ja muut tarvikkeensa.
Samanlaisia asuntoja oli siinä lähistöllä monta, mikä pienempi, mikä isompi, missä enemmän asukkaita, missä taas vähemmän.
Mutta kaikkia muita isompi oli puulaakin "pytinki", jossa oli konttori ja pirtti. Näissä oli oikeat tulisijat, kivistä loukkoon muuratut, ja savupiippu katolla niinkuin ainakin. Siitä kappaleen matkaa edempänä oli ruokamakasiini, hongista salvettu, mutta sammalitta laskettu.
Paksuna lumitalvena, kuten nytkin, näytti Anukanvaaran tukinajajain kortteeripaikka kuin lumeen peittyneeltä kylältä, josta oli jäänyt näkyviin vain muutamia taloja. Koko ympäristö, vaikka olikin uhkeaa männikköä, oli jätetty hakkaamatta, etteivät tuulet tuntuisi eikä pyry pääsisi niin rajusti puskemaan.
Hevosia varten oli kyhätty talleja. Toiset olivat tehneet oikein vasiten, mutta toiset vain havumajan, johon oli nostettu turvetta katolle. Jo oli ajoon saapunut satakunta hevosta ja parisataa miestä.
Liikettä siinä aamuvarhaisilla oli, kun miehet läksivät metsään. Piti syödä vankasti, jotta päivän kesti tukkeja "hirttää". Silloinpa siinä hommaa ja mellakkaa oli. Mikä keitti velliä, mikä kiiseliä, mikä paistoi kaloja tai kärvensi silavaa tulen loisteessa. Toiset apehtivat hevosia, muutamat lämmittivät vettä silppuihin tai paloittelivat leipiä apekoppaan.
Makasiinin ovi oli auki. Siellä seisoi Herranen paksu turkki yllään, kalua punniten. Oli siellä ruokavaroja. Valtainen pino oli jauhosäkkejä, kookkaita silavalaatikoita, kahvipaaluja, sokeritynnyreitä ja minkä mitäkin. Mikä otti jauhosäkin, mikä leipiä, voita, kalaa, kahvia. Ja ahkeraan sai siinä Herranen punnita ja kirjoittaa.
Miehet ja hevoset alkoivat siitä vähitellen poistua, omalle tielleen kukin. Päivisin ei kylässä näkynyt montakaan miestä. Mutta aina jokunen kuitenkin. Millä oli reki särkynyt, niin sitä oli korjaamassa, millä kirvesvarsi katkennut, niin uutta oli tekemässä. Tälle oli tapahtunut se vahinko, että hevonen loukkasi jalkansa, tuota taas oli kanki, kun rekeen väänsi, lyönyt poskelle, niin että koko naama oli ajetuksissa. Ja melkein joka päivä oli joku saanut kolahduksen jäseniinsä.
Laaksoon, joka oli Anukanvaaran ja Rattastunturin välissä, oli tukkiplassi valittu. Sen läpi juoksi Peurajoki, jonka tiettiin keväisin olevan korkeavetinen, — tulvan, kirsiveden, pysyvän siinä kauan laskematta. Molemmanpuoliset Peurajoen rannat Anukanvaaran kohdalla olivat laajat ja puuttomat, ikäänkuin vartavasten tukinajopaikaksi valmistuneet.
Siihen tukkeja ajettiin. Kuorma kuorman perästä ilmausi metsästä ja toi oman läjänsä. Monta kilometriä pitkältä oli tukkiläjiä, niin ettei huuto kuulunut toisesta päästä toiseen. Vaikka kyllä siinä miehet ääntä pitivät, kun metsästä tulivat. Kuului huutoja ja kiroilemisia. Mikä noitui hevoselleen, mikä omaa tyhmyyttään, kun kanki luiskahti tukin alta pois juuri kun oli saamaisillaan tukin keikutetuksi läjän päälle.
Hyvät olivat palkat, jos olivat puutkin kookkaita ja tie jyrkkää. Muutamat eivät viitsineet kovinkaan itseään rasittaa. Kävivät pari kolme kertaa kirkkaimman päivän aikana metsässä, niin ajoivat majalleen, rupesivat kahvin ja ruoan keittoon ja löivät korttia illan kuluksi, milloin eivät neuvot olleet rikki menneet eikä muutakaan vauriota tapahtunut.
Junnon-Iikka oli Pertulla hakkuumiehenä. Se oli ollut ahkera pari, ja tietona olikin jo kaikilla tukinajajilla, että Perttu ja Iikka olivat enimmin ansainneet. Huvikseen oli Herranenkin käynyt katsomassa, kuinka tukki vierähteli, kun Perttu asetti kangen olkansa päälle.
Metsässä olivat nytkin. Iikka puuhasi suuren jättiläispetäjän tyvellä. He olivat sen siihen tienvarteen jättäneet kunnes tie ehtisi kovettua, ennenkuin yrittäisivät metsän jättiläistä rekeen. Sitä olivat käyneet muutkin miehet katselemassa, ja iltaisin, kun oli puhe siitä tullut, olivat arvelleet, ettei jaksaisi sitä yksi hevonen vetää eivätkä kestäisi kenenkään reet. Mutta Perttu ja Iikka olivat nyt päättäneet yrittää.
Puserosillaan ja avopäin iski Iikka kirvestään mahtavan petäjän kovaan tyveen. Vaikka hän ei ollut miesten vankimpia, oli hän kuitenkin tottunut, notkea ja uuttera tukkimies. Vihaisesti sinkoilivat lastut, ja raitis tervan haju tuoksahteli. Kuurassa olivat hartiat ja vankat, mustat hiukset, ja pitkin otsaa valui hiki. Itään päin se piti saada kaatumaan, että tyvi jäisi länteen — plassille päin. Iikka oli asettanut rangat alle lumeen siihen kohden, johon toivoi jättiläisen kaatuvan, niin ettei se pääsisi rysähtämään utukkaan liian syvälle. On onneksi tyven, ettei tuuli painanut latvaa. Taitavasti, tottuneen tavalla ja varovasti Iikka menetteli, otti lukuun pienetkin seikat, ja kun tyvessä vähän ärähti ja hän tunsi, että nyt… niin alkoi työntää. Risahti vähän jättiläisen jalkain juuressa… risahti toisen ja kolmannen kerran ja paukahti… silloin jo kallistui itään päin. Iikka sysäsi vielä kerran… myötäsi… myötäsi… ja jymähti paukkuen ja ryskien rankain päälle, oksat ja pientä metsää allensa haudaten.
"Siinä sinä nyt olet, mutta milläpä saadaan rekeen", arveli hän, oikaisten selkäänsä ja hyvillään katsellen, kun osui oikein kaatumaan.
Mutta samassa tuli Perttukin, joka oli etemmäksi tukkiplassille kuullut puun kaatumisen, ja virkkoi:
"Yksinkö sinä sitäkin aloit hakata!"
"Kerran ennen, Airiselässä, olen tämmöisen kaatanut… no, ei ollut juuri näin vahva", tuumasi Iikka ja haki kannon päästä lakin päähänsä.
Yhdessä sitten alkoivat pohtia, miten saisivat reelle.
"Huudamme miehiä avuksi", esitti Perttu.
"Ei, emme huuda vielä. Koetamme ensin itse. Jos ei sinulla nouse, niin ei siitä sen pahempaa miestä kuitenkaan tule", arveli Iikka.
Kävivät sitten hommaan. Asettivat reet tielle, ettei matkaan saanti kävisi vaikeaksi ja raskaaksi. Hakkasivat latvan poikki ja karsivat oksat, jotka heittivät loitommaksi, tieltä pois.
"Kun vain reet kestäisivät", sanoi Iikka, kun alkoivat lujilla kangilla kohotella tyveä etureen pankolle.
"Reet kyllä kestävät, kun vain Raudikko jaksanee vetää", vakuutti
Perttu. "Siltä varalta olen reet tehnyt, että ne kestävät."
Väänsivät ja väänsivät, mutta ei ollut leikin liikuteltava metsän jättiläinen. Silloin he molemmin tarttuivat lujasti kankiinsa ja puuhasivat hiki päässä. Ja vaikka suora voimakin on välisti tarpeen tukkia vääntäessä, on tukkimiehillä monenlaisia keinoja, joilla raskaskin puu saadaan vääjäämään. Mutta kaikki keinonsa ja voimansa sai Perttu nyt panna liikkeelle, ennenkuin tukin tyvi köllähti pyörätakan päälle. Siihen se köytettiin lujasti kiinni, ja nyt tuli latvapuolen vuoro kohota takareelle…
Tehetti ja pusketutti latvakin, ennenkuin totteli, mutta vääjäsi vihdoin ja nousi takareen pankolle.
Siinä nyt köllötti köytöksissä ja voimatonna kiveliön vanha asukas, vanhin kenties Anukanvaarassa.
"On se päivän nähnyt laskevan, toisen nousevan", arveli Perttu, kun viimeistä köyttä kiinnitti.
Reet olivat tiellä, ettei matkaan lähtiessä ollut vastusta. Takareen pankon alle oli Iikka asettanut kankensa, valmiina auttamaan matkaan, kun Raudikko ensi kerran yrittäisi.
Epäilytti heitä kumpaakin, miten saisivat onnessa tämmöisen tukin plassiin ja kuinka kävisi… jaksaisiko Raudikko vetää. Mutta siihen luottivat, että taival oli myötämaata plassille asti, tie hyvä, suora ja kovettunut. Raudikko oli vankka hevonen, tottunut jo syksyllä raskaan auran vetoon; ei se ottanut tempaisemalla kuormaansa liikkeelle, vaan koetteli… painoi länkiä lihaan… painoi… painoi, ja kun tunsi, että myötäämään rupesi, niin yritti kaiken kuntonsa, ja samalla Perttu vielä mossautti huuliaan ja molemmin päästivät ison äänen. Ja valjasten ritistessä, rekien paukkuessa ja lumen naristessa tukki lähti liikkeelle… Luimussa korvin iski Raudikko jalkojaan tiehen ja miehet hoilasivat…
"Hyvin käypi!" huusi Iikka, joka hoiti takarekeä. "Onpa peto hevoseksi."
"On se vähän ehompi vanhaa Laukki-vainajaa", riemuitsi Perttukin.
Ja yhdessä he lähtivät kuljettamaan jättiläistukkia plassiin päin, Perttu hoitaen eturekeä ja Iikka kanki olalla kävellen takareen jälessä.
"Lähti se vanha mies majastaan", lausui Iikka hyvillään ja lisäsi sitten kehuen: "Mutta tuskin nousisi muilla miehillä reelle."
Mutta lämmin, vettä tippuva palava on miehille puuhatessa tullut. Kuumina olivat kädet ja jalat, kuumana koko ruumis ja hikisenä kuin saunassa.
Onnellisesti he pääsivät, kun kaksi miestä oli kuormaa hoitamassa, tukkiplassille juuri silloin kun päivä alkoi olla kahdella karvalla.
Siihen pysäytettiin toisten, nuorempain veljiensä viereen tämäkin tukki.
Saapui siihen Herranenkin ihmettelemään. Hän oli luvannut Pertulle ylimääräisen palkinnon, jos tämä saisi ison petäjän täysipitkänä plassille. Siinä se nyt oli. Mutta kummasteli hän, miten kaksi miestä oli tuommoisen voittanut. Hyvillään oli ja palkkion takasi, sillä petäjän hinta oli verraton.
Mutta pakkanen tuntui iltapuoleen kiihtyvän. Hikiset miehet, paidat, housut märkinä, eivät joutaneet kauan juttelemaan. Vetivät päälleen turkkiresunsa, jotka saivat olla plassilla kaiket päivät, ja lähtivät hölkkää ajaen kodalleen. Siitä vei jokivartta pitkin, ohi tukkiläjien, yhteinen kotiinkulkutie, jota iltaisin palatessa ajettiin juosten. Oli siinä jo puu poikineen kumollaan pitkin Peurajoen vartta, oli kauniita, siroja, keltakylkisiä petäjiä. Näyttivät tuossa, pitkin pituuttaan oksattomina ollen, kovin alastomilta ja nöyrtyneiltä… taikka katsojasta tuntui, että tuollainen taisi olla taistelutannerkin, jolla maansa parhaat pojat kalpeina ja silvottuina makaavat. Siinä ne viruivat Anukanvaarankin salskeat männyt odottaen Peurajoen kevättulvia. Siitä ne sikin sokin uitettaisiin mutkikasta, koskista Peurajokea pitkin väljemmille vesille, ensin isompiin jokiin, sitten jokien lompoloille ja kavannoille, ja lompoloilta taas jokia pitkin, järviä poikki valtaväylän lauttaushaminaan.
Pertun ja Iikan saapuessa kodalleen olivat toiset jo vähää ennen sinne ehtineet ja kerinneet sytyttää roiman tulen, joka päivän aikana oli riutunut ja melkein kokonaan sammunut. Siinä hääräsivät tulen ympärillä kahvia keittäen ja silavaa kärventäen.
Nälissään ja pakkasesta tullen tuntui sanomattoman hauskalta ja suloiselta päästä lämmittävän tulen viereen. Ensi työkseen työnsi Perttukin jalkaniekka-kahvipannunsa tuleen keittääkseen kahvia sillaikaa kun Iikka apehti ja vaali Raudikkoa.
"Joko yrititte sitä isoa petäjää?" tiedustivat toiset.
"Jo on plassissa", vastasi Perttu ja alkoi vaihtaa kuivia vaatteita ylleen, lämpimän loisteen hyväillessä paljasta ihoa.
Oli se miehen näköinen tuo Perttu, arvelivat toiset. Oli hartioita, jos vankkoja käsivarsiakin; ei kumma, jos ison petäjänkin täytyi vääjätä. Ja voi turkanen noita haukisia ja ranteita…!
Siihen kokoontui muistakin kodista miehiä juttelemaan illan kuluksi. Kukin kertoi havaintojaan. Muutamia oli vastustanut. Monelta olivat reet särkyneet, yhdeltä katkennut luokka, toiselta aisa, ja kolmas oli lyönyt haavan jalkaansa.
Ja muista maailman asioista jaarittelivat sitten illempana.
Perttu ja Iikka jäivät kotaan kahden. Ne kaksi muuta miestä, jotka oleskelivat samassa kodassa, olivat menneet puulaakin isoon pirttiin. Eivät saapuneet vielä silloinkaan, kun Perttu ja Iikka illallisen syötyään alkoivat hankkiutua levolle.
Iikka nukkui jo. Nukkui rauhallisesti peurannahka allaan.
Perttu valvoi. Monet mietteet, monet huolet painoivat hänen mieltään. Yöllä varsinkin, kun valvoi yksin. Mistä johtuikaan, että hän aina epäili Iikkaa? Ensimmäisinä öinä, kun tässä kodassa nukkuivat, ei ollut lepoa kaikkena yönä. Hän heräsi siihen, että uskoi Iikan häntä vaanivan… ja sopivalla hetkellä iskevän… Mistä se pelko oli tullut ja minkätähden? Hannan vuoksiko? Hän oli usein katunut, että oli ollenkaan ruvennut Iikan kanssa yksiin hommiin. Ei olisi pitänyt ottaa häntä ojankaivuuseen Karhusuolle eikä ensinkään hakkuumieheksi tänne kiveliöön. Joka päivä ja joka yö oli mielessä pelko, mitä tekee. Metsässäkin voisi milloin hyvänsä iskeä kirveensä niskaan tai yöllä nousta ylös ja upottaa puukkonsa sydämeen…
Eihän tiennyt, mitä kostoa Iikka mietti, vaikka ystäväksi tekeysi! Iikan isä-vainajastakin kerrottiin, että hän oli murhannut kuljeksivan laukkuryssän…
Sattui hetkiä, jolloin hän piti epäilyksiään joutavina ja ärtyisestä ja väsyneestä mielestä lähteneinä. Saattoi olla, että oli jäänyt häneen perinnöksi äitivainajasta, joka kuului öisin pelänneen ja itkeneen, sanomatta koskaan kenellekään, minkä vuoksi valvoi ja itki…
Rauhallisestihan Iikka nukkui nytkin. Niin oli aina nukkunut, kun Perttu toisinaan nousi öisin ylös ja tulen otettuaan katseli… nukkui niinkuin nukkuvat ne, joita eivät huolet paina eikä omatunto mistään soimaa…
Ei olisi muusta niinkään nyt enää huolinut, mutta hänestä oli painostavaa ja ikävää, että Iikka kenties vieläkin rakasti Hannaa, vaikka ei puhunut siitä koskaan sanaakaan… Eikä ollut Perttukaan kertaakaan Hannasta Iikan kuullen mitään maininnut…
Pitäisi kerran ottaa puheeksi… jonakuna aamuna metsään mennessä, kun istuivat reessä ja Iikka usein silloin lauleli… Huomenaamulla jo ottaa puheeksi… Perttu tuntui vähän tyyntyvän, kun oli tehnyt mielessään tuon päätöksen.
Mutta sitten johtui mieleen muita huolia ja mietteitä. Ikävältä ja toivottomalta tuntui työnteko, vaikka ansio oli niin hyvä, ettei Perttu ollut osannut niin hyväksi ajatellakaan… Parhaina päivinä oli kahden miehen ja hevosen palkka noussut sataankin markkaan, välistä ylikin… Muut eivät saaneet niin paljoa, mutta laiskemmasti tekivätkin työtä ja ylellisemmin elivät.
Tullessaan oli Perttu poikennut Juustovaaraan vanhan Mooseksen puheille. Itserakas, kitsas äijä olikin Mooses ollut, ei ensinkään ihmisystävä. Kun Perttu ajoi asiaansa, selitteli, kuinka paljon saapi metsästä ja kuinka paljoon nousi Lomman velka, tekeysi äijä ensin köyhäksi, mutta vihdoin sanoi:
"Juoppohan sitä kuulut olevan sinäkin ja tappelija…"
Perttu hämmästyi. Hän ei ollut tiennyt, että semmoisia puheita oli liikkeellä. Mutta Mooses vakuutti varmaksi kuulleensa.
Sinne asti oli jo koskenniskassa sattunut kesällinen tappelunkahakka joutunut!
Perttu selitti Moosekselle koko asian. Mutta se ei tuntunut tekevän äijään mitään vaikutusta. Päinvastoin äijä alkoi selittää säästäväisyydestä ja työnteosta ja Jumalan siunauksesta… Silloin Pertunkin laimea mieli kovettui, ja kiivaasti hän sanoi:
"Ei näy auttavan isää sekään, että on kaiken maailman uskovaisia ruokkinut ja omaansa jakanut… eivät auta ihmiset eikä kuule Jumala…"
"Ei isääsi ole unhotettu, mutta sinä olet uskoton ja riettaan palvelija… vielä kristityitä moitit…!"
Pertun veri kuumeni yhä.
"Eipä ole näkynyt teitäkään enää, kun isä tuli puhumattomaksi sairaaksi ja huhut kertoivat, että talo myydään… Mutta osasitte silloin kyllä, kun tiesitte, että oli antamista, oli etuja, joilla kaikki kelvottomat ruokki… niin te ja koko teidän ulkokullattu lahkonne…"
"Rietas poika näyt olevan…!"
"Voisitte maksaa olostanne… ruokittiinhan eräänä talvena teidän hevostanne meillä monta kuukautta, kun itse vierastelitte vähän missäkin…"
Perttu uskoi äijän vimmastuvan, mutta mitä vielä. Siksi kavala oli, ettei ottanut suuttuakseen, nuhteli vain Perttua syntisyydestä ja sanoi semmoisine pahoine sydämineen menevän suoraa päätä helvettiin.
Kolkoin mielin hän oli lähtenyt Juustovaarasta. Hän oli taas kerran nähnyt, mihin kristityt kelpasivat… kuinka kuitenkin oli höllää heidän uskonsa — jos itsekään olivat niin varmoja kuin kehuivat — ja kuinka pintapuolista se tunne, jota nimittivät lähimmäisen rakkaudeksi.
Samanlaista oli kaikkialla, ei yksi toistaan parempi…
Mutta joskus, kun oikein alkoi mietityttää, hän rohkaisi mieltänsä sillä ajatuksella, että kun tämän talven ansion kaikki, joka pennin, panisi Lomman velkaan, kesän sitten soutaisi lauttoja ja syksyn tullen myisi kaiken irtaimiston, lehmät ja hevoset ja talvella kaikki Karhusuon heinät — Herranen oli aikonut ostaa puulaakille —, kertyisi niistä ainakin puolet Lomman velasta, ja silloin saisikin jo myydä metsän… Herranen oli kehoittanut myymään vain isoimmat puut, ja sitä mieltä oli Pesolakin lopulta ollut… Karhusuo saisi olla alallaan niin kauan, että velat olisivat kaikki maksetut…
— Ja sitten! Sitten ei olisi niin hyvää herraa, jota palvelisin…
Hanna raukka! Rakkaimpani! Äitini, kallis kantajani!
Alkaessaan muistella äiti-vainajaansa hän heltyi viimein niin, että uni taas kaikkosi silmistä ja mieli heräsi unesta… Kummaa oli kertonut Jokijalan emäntä äidin kärsimisistä… Isää oli syyttänyt… muille ystävällinen ja antelias oli… äidille kova ja katkera, ja äitiä soimaili köyhtymisestä ja lasten renttuilusta…
Oli kai isänkin usko samanlaista kuin Juustovaaran Mooseksen…
Mooseskin oli vain tuominnut Lommaa alimmaiseen helvettiin ja kuitenkin oli itse yhtä sydämetön, yhtä julma ja raaka…
Mutta kun hän aamulla heräsi ja läksi Iikan kanssa metsään, ei hän kyennytkään ottamaan puheeksi, mitä yöllä valvoessaan oli aikonut.