XI.
Ikävät olivat olleet Hannan päivät siitä asti kun Perttu lähti tukkimetsään.
Viikkoja oli jo kulunut, oli jo joulu elettynä, mutta hän ei ollut vielä kuullut mitään Pertusta. Väliltä oli kerran kirjoittanut ja luvannut perillä, Anukanvaaraan päästyään, kirjeitä lähettää. Mutta ei ollut ehkä kulkijaa ollut kiveliöstä päin, ei Anukanvaarasta asti kuitenkaan. Oliko saanut Perttu Hannan kirjeitä ja terveisiä? Hanna oli lähettänyt niitä jo usein, oli kertonut, kuinka sairas isä kotona jaksoi, kuinka Kustaava hommaili, kuinka karja meni onnessa ja kuinka Veeni-poika pienensi tunkioon havuja ja turpeita. Oli huolistaankin puhunut. Oli suoraan kirjeessä ilmaissut mielensä, että lähtisivät Amerikkaan, että siellä saisi Perttukin työstänsä palkan. Siellä keräisivät omaisuutta, niinkuin moni muukin, ja sitten palaisivat Suomeen, kotia Pohjolaan. Monesti oli Hannan mieli tehnyt puhua siitä Pertulle. Mutta kun tiesi, kuinka Perttu oli rakastanut kotitaloansa, kuinka oli maata viljellyt, kaiken kuntonsa ja varansa siihen upottanut, niin ei saattanut sanoa. Sitäpaitsi Perttu oli puhunut isänmaanrakkaudesta ja kieltänyt kaikkia Amerikkaan menemästä. Silloinkin kansakoulun arpajaisissa, joissa oli pitänyt puheen, ja sitä puhetta oli rovastikin kehunut verrattomaksi — oli varoittanut Amerikkaan menemästä. "On korpia, on mäkien rinteitä täällä, jotka leipää kasvavat, kun vain tekijöitä on…"
Siksi oli Hannan ollut niin vaikea sanoa ja esittää Pertulle, mitä kauan oli miettinyt. Mutta nyt oli kirjeessä siitä puhunut.
Oliko Perttu saanut sitä kirjettä ja mitä ajatteli? Sitä Hanna mietiskeli kutoessaan sukkaa kotonaan, kun illan hämy alkoi hiipiä huoneeseen. Oliko ollut säälimättömästi tehty, että kirjoitti tuumastaan Pertulle, joka polonen raatoi raskaassa työssä ja yritti ja toivoi..! Saattoi raataa ja nostella yli voimainsakin tai joutua vahingon alle milloin hyvänsä… Terveytensä oli siellä moni menettänyt tai raajarikoksi tullut.
Pertulle hän nytkin kutoi sukkia. Lähettäisi kulkijain matkassa taas nämä kolme paria, joista viimeinen pari oli valmistumassa…
Iltaisin, kun oli aikaa ja puhteet olivat pitkät, Hanna hiihteli Viraniemeen sukankudelma matkassaan. Viraniemeen oli poikki kylän vainioiden lyhyt matka suksilla, kun pääsi hiihtämään suoraan. Kustaavan kanssa oli hauska jutella, aika kului hupaisemmasti, ja Pertusta ja huolistaan oli turvallisempaa puhua Kustaavalle kuin muille.
Mutta oli sattunut joulun pyhäin aikana semmoinen tapaus, josta ei ollut Pertullekaan kirjoittanut, mutta Kustaavalle oli puhunut.
Lomman Artturi oli käynyt toistamiseen kosimassa! Vakavasti oli Hanna puhutellut Artturia. Oli sanonut jo monta vuotta olleensa Pertun kihlattu morsian. Kovasti se oli näyttänyt koskevan Artturiin, jolla oli kihlat matkassaan.
"Mutta ei taida sinusta sentään tulla Viraniemeen uutta emäntää", oli
Artturi sanonut.
"Sitä en suinkaan ole toivonut enkä liioin huolehtinut", oli Hanna vastannut.
"Sen varan minä kyllä kykenen pitämään, ettei tule sinusta Viraniemeen emäntää eikä Pertusta isäntää."
Ei ollut Hanna sanonut siihen mitään. Kuullut oli jo huhuna Lomman aikeet. Ja hyvästiä jättämättä Artturi oli lähtenyt, komealla orhillaan ajaen poistunut kulkusten helistessä…
Sitä ei ollut saattanut Pertulle kirjoittaa.
Ja kieltänyt oli Kustaavakin. Perttu oli välisti niin kummallinen, ettei tiennyt mitä alkaisi ajatella.
Jospa vain nyt saisi tietoja, saisi edes huhujen kauttakaan tietää, että mies vielä oli terveenä…
Ja juuri kun hän, päivän käytyä pimeäksi, sytytti lamppuun tulen, sen valossa valmistaakseen viimeistä sukkaparia, ilmestyikin nainen hiihtäen pihalle.
Se oli Kustaava. Pertulta oli kirje. Ylimaan miehiä oli menossa kaupunkiin. Niiden matkassa oli kirje tullut, ja Hannan osoite oli kuoressa.
"Paikalla suorin sukset jalkaani ja läksin sinulle tuomaan… Kovin teki mieleni jo aukaista, mutta en uskaltanut", selitteli Kustaava hiihdosta hengästyneenä.
Hanna otti kirjeen. Ja vaikka hän sen saapumisesta oli kovin hyvillään, sekaantui hänen iloonsa levottomuutta siitä, oliko Perttu terveenä vaiko sairaana… ja mitä hän kirjoittaisi siitä Amerikan matkasta.
Hän istui lampun ääreen, Kustaava hänen viereensä, ja alkoi lukea lyijykynällä kyhättyä kirjettä; kirjaimet olivat kankean näköisiä, mutta kookkaita ja selviä.
Hänen ehdittyään loppuun he istuivat hetken ääneti, Hannalla Pertun kirje kädessään. Paljasta hyvää kirjoitti Perttu, mutta ei ollut saanut Hannalta kuin kaksi kirjettä. Ei ollut saanut sitä, jossa Hanna puhui Amerikkaan menosta. Hanna tunsi kuin helpotusta siitä. Terveenä kertoi olevansa, ja hyvä oli ansio. Toivoa täysi oli Pertun kirje, toivoa paremmista päivistä ja tulevasta onnesta.
"Ei se aavista, mitä Lomma täällä hommaa", sanoi Kustaava. "Lueppa vielä sitä loppua, jossa minustakin mainitsee", hän sitten pyysi.
Hanna luki:
"Ja kun saan Lommalle velan maksetuksi, niin olen ajatellut, että Kustaava olkoon lapsinensa edelleenkin meillä. Mihinkäpä ne lapsiraukatkaan muualla joutuisivat kuin pahain ihmisten potkittaviksi — ja niiden lasten päälle kyllä on aita matala kaikilla. Kun kasvavat, niin opetan ne tekemään työtä. Viraniemessä on kyllä korpia kuokkia, ja leipää tulee myöskin, kun vain on tekijöitä, se on uskoni… Eihän ole Kustaava paran syy, että hänen miehensä oli laiska nahjus. Sano Kustaavalle, että koettaa hoitaa talouttani niinkuin omaansa olisi ja vaalia isää. Antakoon lapsille rieskamaitoa…"
"Voi, voi sitä hyvää Perttua!" sai Kustaava sanotuksi ja ratkesi itkuun ilosta.
"Kyllä hän on liian hyvä mies Lomman ryövärijoukon riisuttavaksi", sanoi Hanna. "Pysyisi raukka siellä terveenä ja hengissä palaisi!"
Ja kyynel nousi Hannankin silmään.
Kustaavan lähdettyä hän alkoi uudelleen tutkia kirjettä. Toiselle arkille Perttu oli kirjoittanut siitä, kuinka hän aikoi menetellä Lomman velan suhteen. Sen maksamiseksi piti kerätä kaikki mitä hengestä irti lähti, kirjoitti hän.
"Kun koko talven olen täällä ja vasta viimeisellä kelillä palaan, niin uskon, että minulla on melkoinen summa koossa. Koetan sitten saada joltakin hyvältä ihmiseltä metsää vastaan lainaa, ja lisäksi vielä myymme irtaimistoa, että pääsisimme Lommasta eroon. Juustovaaran rikkaan luona kävin, vaan ei hän aikonut auttaa. Olinhan aikeessa ennen tännelähtöäni käydä Lomman puheilla, mutta en kuitenkaan mennyt — enkä saattanut mennä. Kesällä kun kävin, näytti minusta siltä, etten rukoile häneltä armoa, ja tuskin se mitään auttaisikaan. Onhan Lomman sydämettömyys siksi tuttu meille molemmille."
Muista velkojista Perttu kirjoitti:
"Ne ovat enimmäkseen kotikyläläisiä, eivätkä heidän velkakirjansa ole suuria. Ainoa, jolla on vähän isompi saaminen, on Koskenniskan Aukusti-isäntä. Mutta häntä myöskin kesällä puhuttelin, eikä sanonut olevan hänellä kiirettä eikä tarvetta. — — Tätä kirjoitan kodan lauteella, kun toiset nukkuvat."
Hanna istui pitkän aikaa kädet helmassa ja kirjettä käsin aukoen ja kiinni pannen. Ja kun vähän aikaa oli mietiskellyt, niin aukaisi ja luki taas uudelleen.
Toivossa siellä Perttu työtä teki… Kuinka lämpimästi hän olikaan kiintynyt Viraniemeen! Ei henkensä kaupalla siitä luopuisi…
Ja jos kuitenkin tulisi pakko! Hanna oli kuullut kylältä huhuja, että Lomma oli sanonut saataviensa olevan suuremmat kuin koko talon arvo maineen metsineen.
Tiesikö sitten Perttu kaikki? Ei hän kuitenkaan epäillyt, ettei hän
Viraniemeä saa pitää… koko kirjeen sisältö sen osoitti…
Olisiko hänelle kirjoittaa ja selittää huhuista, jotka tiesivät Lomman hommista? Vaikeaa oli sitäkään tehdä ja pahoittaa hänen mieltään, kun hän raatoi kaikin voimin ja uskoi työnsä siunaukseen.
Ei, sitä hän ei voinut Pertulle kirjoittaa. Ehkäpä huhut sinnekin kerkiäisivät…