XIII.
Hanna oli parhaillaan kirjoittamassa Pertulle kirjettä, kun ovi reväistiin auki ja Kustaava itkien riensi Hannan kaulaan. Ei saanut sanaa suustaan, ja Hannaa alkoi pelottaa, että Pertulle oli sattunut jokin vahinko. Vasta sitten kun Jokijalan isäntäkin oli Kustaavan kanssa saapuneena tullut pirttiin, kykeni hän selittämään, mitä oli tapahtunut. Hannan punaiset posket vaalenivat, mutta vain hetkeksi. Suuriin, sinisiin silmiin tuli katkera, vihainen ilme, ja huulet puristuivat kerran, kaksi tiiviisti yhteen. Selittäessään Kustaava oli kyyneliinsä upota, mutta äänettömänä ja kalpean vakavana istui Jokijalan isäntä.
"Petoja ovat", sanoi Hanna melkein soinnuttomalla äänellä. "Petoja ovat olleet Pertulle oman kylän miehetkin. Juoppoja ja saamattomia kyllä autetaan, mutta rehellistä miestä ei auta kukaan!"
Mutta eivät nousseet kyyneleet Hannalle silmiin, kasvonpiirteet kovenivat, ja suupielet saivat tiukan juonteen. "Minä olen sen aikaa aavistanut", jatkoi hän Kustaavan itkiessä. "Olen nähnyt sen kyläläisten silmistäkin, niidenkin, jotka lukeutuvat kristittyjen joukkoon. Ei ole ollut Perttu heille mieluinen, vaikka on koettanut parhaansa. Kadehtineet ovat häntä. Eivät olisi suoneet Pesolan häntä neuvovan. Kadehtineet ovat Karhusuon viljelystä, kadehtineet hänen puutarhaansa ja turnipsimaata, josta Pesola toimitti Pertulle palkinnon… Ei olisi mies parka saanut mitään yrittää, ei ainakaan olla missään etevämpi kyläläisiään… Miehissä mies autetaan, miehissä mies sorretaan… En ole tahtonut koskaan Pertulle sanoa… niinkuin olen nähnyt ja kuullut…"
Jokijalasta tuntui kuin Hanna olisi kohdistanut moitteensa häneenkin.
Ei ollut hän koskaan Pertulle muuta pyytänyt eikä toivonut kuin hyvää.
Oli usein Pertulle puhunutkin, että kun ei ollut varmuutta… niin
saattaisi tapahtua, että hän ei saisi mitään kovasta työnteostaan…
"Ei ole Perttu tiennyt velkoja niin suuriksi, isä ei ole koskaan niistä puhunut eikä äitivainajakaan tiennyt", nyyhki Kustaava.
"Niin minäkin uskon, ettei ole tiennyt", sanoi nyt Jokijalkakin. "Sen näkee siitäkin, ettei korkoja ollut maksettu yhdeksään vuoteen muille kun Koskenniskan Aukustille. Kun semmoiset summat hakkaavat korkoa yötä päivää, niin kyllä niistä summaa karttuu…"
Kustaavalle tuli kauhea hätä. Nyt alkoi hänkin ymmärtää, miten velat olivat syntyneet. Heidän, vanhempain lasten oli syy ainakin osaksi. He olivat taloa köyhdyttäneet — hänkin pyytämällä aina apua, — mutta varsinkin Erika, joka oli vienyt, mitä seinistä irti sai, ja otti isän nimeen velkoja. Samoin veljet, jotka olivat Amerikassa, ja nämä toiset, jotka kuljeksivat kulkurina…
"Mutta omin lupini en minä ole mitään ottanut, vaikka Jumalan eteen heti tulisin", hän huusi itkun seasta, aivan kuin olisi hulluksi tullut. "Ja Perttu on aina ollut minulle niin kovin hyvä… ja lapsilleni kuin paras isä…"
"Älähän nyt itke, Kustaava!" alkoi Hanna lohdutella epätoivoista Kustaavaa. "Kun Perttu on tähän asti ollut hyvä sekä sinulle että lapsillesi, ei hän sinua ihmisten pilkattavaksi jätä vieläkään. Henkeä ei saa Lommakaan, vaikka muun pois viepi…"
Hetken kuluttua, kun Jokijalka alkoi selitellä ja moitiskella Israelia siitä, että tämä ei, kun vielä oli terveenä, paremmin valvonut Pertun etua, vaikka tiesi velkansa niin suuriksi, sanoi Hanna halveksivasti:
"Velka on velka, ja se on tietenkin maksettava. Mutta mitä arvelette oman kylän miehistä, jotka myyvät velkakirjat Lommalle, että tämä pääsee ryöstämään puille paljaille. Se taitaa olla sitä oikeaa lähimmäisen rakkautta…"
"Se on toisen oman anastamista lain varjolla", virkkoi Jokijalka.
Hanna katsoi häntä terävästi silmiin, ehkä ajatellen, että olihan saattanut olla tälläkin verkko vedessä Lomman hyväksi.
Mutta Jokijalan katse oli suora ja lämmin, ja hyväntahtoisista kasvoista näkyi syvä osanotto.
Perttu oli aina kunnioittaen puhunut hyvästä ja auttavaisesta naapuristaan. Hanna tunsi väärin tuominneensa vanhaa miestä ja virkkoi nyt leppeämmin:
"Voipihan maailmassa olla vielä oikeitakin ihmisiä… jotka soisivat hyvää lähimmäiselleenkin."
"On niitä vielä joitakin", sanoi Jokijalka hiljaisella äänellä. Mutta hetken päästä hän lisäsi, sanoi kuin itseltään kysyen:
"Mikä on tarkoitus Jumalalla Pertun suhteen? Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä…"
Mutta hän ei saanut vastausta itseltään, eikä hän löytänyt lohdutusta
Pertulle mistään Jumalan sanan paikasta. Mennessään kotia hän muisti:
… isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen…!
Perttu oli neljännessä polvessa vanhimmasta Viraniemen Israelista, joka oli tullut tähän kylään Norjasta päin.
Sen vanhimman Israelin elämä oli ollut rikollista ja julmaa, niin olivat vanhat muistelleet. Peto oli ollut mieheksi, varas ja huorintekijä, ja eräälle Norjan matkalle oli jäänyt.
Oli kerrottu, että siellä oli mestattu…
Nykyinen polvi ei enää tuntenut kertomusta Viraniemen vanhimmasta
Israelista, mutta Jokijalka oli sen nuorena kuullut isävainajaltaan…
Miettiväisenä hän käveli kotiaan ja tunsi kummallisen väsymyksen raukaisevan ruumistaan.
Kun Kustaava oli tyyntynyt, läksivät he yhdessä Viraniemeen. Hannan kasvoilla kuvastui päättävä, rohkea ilme, semmoinen, joka uskalsi katsoa vaivoja ja vastuksia vasten silmiä milloin ja missä hyvänsä. Äskeinen kalpeus oli kadonnut, posket punoittivat ja silmät loistivat. Rivakasti hän työnsi sauvoilla suksiaan Viraniemeen päin, johon Vaaralasta, poikki peltojen, oli miellyttävää myötälettä. Kömpelömmästi työnsi Kustaava perässä, myötäleissä sauvoillaan kynsien vauhtia vähemmäksi.
Sillä välin oli agronoomi Pesola saapunut taloon. Hän oli luentomatkalla ja poikennut Perttua tervehtimään, niinkuin ennenkin aina kulkiessaan. Venni-pojan katkonaisista puheista hän oli saanut selville, mitä talossa oli tapahtunut ja että Perttu oli tukkimetsässä.
Kun naiset saapuivat pihalle, näkivät he Pesolan seisovan pirtissä, ikkunan luona, pihalle katsellen.
Pesolan mieli oli mennyt kovin pahaksi, ja kun hän nyt Hannalta ja Kustaavalta kuuli, mitä teitä Lomma oli käyttänyt perille päästäkseen, oli hän aivan suunniltaan. Hän piti Perttua ystävänänsä ja toverina ja miehenä, jolla oli paljon edistyksen mahdollisuuksia kaikilla aloilla.
"Kumma mies, kun ei minulle mitään syksyllä virkkanut, kun yhdessä kävimme Särkirovassa ja niin paljon puhelimme asioista", ihmetteli hän.
"Ei hänellä ole ollut tapana huolistaan kenellekään puhua", sanoi
Kustaava.
"Jo silloin oli Särkirovassa petäjiä pilkottu… eikä Perttu puhunut mitään… Minä luulin, että hän oli itse pilkkonut…"
"Ei ole siitäkään mitään puhunut, mutta on se näkynyt, että suuret kiusat häntä rasittavat", virkkoi taas Kustaava.
Pesola käveli edestakaisin lattialla. Hänen mielensä oli katkera ja kuohuksissa. Oli kovaa, että Pertun kaltaiselle uurastajalle piti noin huonosti käydä! Eikö olisi ollut mitään keinoja, joilla olisi voinut estää…! Jos hän syksyllä olisi tiennyt… olisi hankkinut metsänostajan vaikka mistä…! Sen vuoksi oli Perttu niin hajamielinen, ettei välisti kuullut, vaikka mitä olisi kysynyt… Poika parka! Hänen unelmansa Karhusuosta, Viinamäestään ja puutarhastaan…! Kuinka jaksaneekin elää…
"Jos olisi puhunut minulle… niin luulen, että olisi se semmoinen mies löydetty, jolta olisi saanut rahaa", sanoi hän.
"Ei arvannut Perttukaan, että Lomma niin pian ja sillä tavalla rynnistää… Ei suinkaan olisi lähtenyt kauas kiveliöön tukinajoon, jos olisi tiennyt", selitteli Kustaava.
"Niinpä voi olla. Poika parka! Hän luotti työhönsä…."
"Niin tekikin", puuttui puheeseen Hanna. "Luotti siihen, että maa kyllä viljelijänsä elättää… Kauniisti tulivat hänen vaivansa palkituiksi. Mutta on maailmassa sijaa vielä… on maa, jossa maksetaan palkka kullassa ja hopeassa."
Hannan ääni oli katkera, ja hänen suuret siniset silmänsä iskivät tulta. Pesola ymmärsi hyvin, mitä Hanna tarkoitti, mutta ei osannut hänkään siihen mitään vastata.
"Tämä oli Perttu paran kovaa kohtaloa", lausui hän jotakin vielä sanoakseen. Ja kun ei Hannakaan enää mitään lisännyt, jatkoi Pesola:
"Ihmiselämä ja sen tarkoitukset ovat ongelmia, ja joskus näyttää, ettei mikään voima estä ihmistä kohtaloonsa kompastumasta. Mutta siitä olen varma, että jos on olemassa suurempi henki, joka johtaa elämäämme täällä ja jakaa kullekin osansa mukaan, eivät Pertun urhaukset ole menneet hukkaan…"
"Jumala sen tiennee", nyyhki Kustaava.
"Oma maa on kuitenkin aina mansikka, muu maa on mustikka", sanoi Pesola sitten ikäänkuin Hannalle erikseen.
Hanna oli kääntynyt selin ja katseli suvannolle päin pirtin ikkunasta. Kyynel oli noussut silmään, yksinäinen ja kirkas, ja vierähti poskipäille ja siitä huivin kulmaan… Hanna oli tehnyt päätöksensä ja aikoi panna sen toimeen.
Pesolan silmät tarkkasivat jännittyneinä nuoren naisen liikkeitä ja miellyttäviä kasvoja. Tuossa ihmisessä oli voimaa ja pontta… sellaisen vaimon Perttu tarvitsikin.