XIV.
Hanna oli matkalla Anukanvaaralle Pertun luo.
Hän ei ollut saanut rauhaa, eikä hän luottanut kirjeisiin eikä viesteihin. Hän oli pannut päätöksensä toimeen ja lähtenyt itse viemään tietoja Pertulle.
Tulinen kiire oli hänellä mielessä. Niin toivovana, niin rohkeana oli Perttu tukinajossa ollut. Kaiken oli toivonut hyvin käyvän. Velat saisi maksetuksi ja Hopeasaaren omakseen. Ei tiennyt, mitä Lomma hommaili, — että pojalleen Viranientä toimitteli. Kauan oli jo kauppias taloa himoinnut, nähtyään että se etujensa puolesta oli pitäjän parhaita…
Ei ollut Perttu tiennyt kaikista veloistaan, ei siitäkään, että Lommalla oli paitsi kiinnitystä toisienkin velkakirjat, jotka korkoineen nousivat melkein yhtä suureen summaan kuin kiinnityskin…
Mitä Perttu sanoisi asiat kuultuansa? Tuo hellämielinen, syvätunteinen mies, joka oli niin suurella rakkaudella kiintynyt kotoiseen turpeeseensa! Pahinta pelkäsi Hanna ja senvuoksi koetti joutua itse ensiksi viestin viemään, ettei Pertun tarvitsisi vieraan huulilta kuulla kamalaa uutista.
Mutta toinenkin syy oli Hannalla, suurempi äskeistä.
Nyt ei Perttu kai enää olisi niin kiinni kotoisessa turpeessa! Nyt kai laimenisi hänen rakkautensa kotiseutuun ja isänmaahan! Mahdotonta oli, että hän täällä viihtyisi nyt enää! Hänen toivonsa oli sammunut, unelmat pettäneet, ja kaikki, mitä hänellä oli rakkainta, oli otettu! Mitä hän enää täällä tekisi, mielipahakseen näkemässä, kun vieras niitti hänen työnsä hedelmiä!
Väliin oli Perttu, kun Hanna oli ottanut puheeksi Amerikkaan menon, ollut niin kummallinen ja melkein kuin vihainen Hannallekin, että hän siitä kehtasi puhuakaan. Kerran oli sanonut, ettei osannut Hanna kuvitella eikä tuntea, kuinka rakas Viraniemi oli hänelle, niin rakas, että jos sen menettäisi, niin…
Enempää ei ollut sanonut. Rakastiko Perttu Hannaa enemmän kuin kaikkea muuta? Luopuisiko kaikesta, kun Hannan vain saisi pitää yksin ja omanaan?
Sitä oli Hanna joutunut nyt Pertun luokse mennessä ajattelemaan ja arvelemaan enemmän kuin ennen. Rakasti, rakasti! Oli niin monta kertaa sen sanonut… Kerrankin, silloin elokuun iltana, kun istuivat Viinamäen niskalla kiven päällä… Puristi povelleen niin hurjasti ja rajusti ja sanoi, että jos hän Hannan rakkauden menettäisi… tai jos ei hänellä olisi Hannan rakkautta, niin ei jaksaisi mitään tehdä, ei mitään toivoa eikä yrittää.
Ja Hanna itse!
Yhä enemmän, syvemmin ja täydellisemmin hän oli oppinut Perttua rakastamaan nyt viime aikoina. Kun tiesi mitä Perttu oli kärsinyt hänen vuoksensa, mitä toivonut ja haaveksinut, ja kun pääsi käsittämään ja tuntemaan Pertun mielen ja sydämen hyvyyden, niin kasvoi rakkaus niin, ettei olisi enää tahtonut laskea näkönsä päästä mihinkään. Hän oli niin erilainen kuin muut miehet. Rakkautta ja lempeyttä hän janosi, rakkaus oli hänen elämänsä ja se lähde, josta sai voimia… Hänen sydämensä oli puhdas, verensä viaton ja miehuutensa koskematon! Ainoastaan liian lempeä, liian hellä siinä, missä kovaa kysyttiin…
Olisipa hän ollut Pertun apuna näinä kahtena viime vuonna! Mutta siitä ei enää kannattanut ajatella.
Viimeiselle taipaleelle lähtiessään Hanna oli hankkinut poron. Kovat pyryilmat olivat puhaltaneet umpeen tien Anukanvaaraan, ja taival oli pitkä, asumaton kiveliö. Mutta Hannaa ei estänyt mikään. Ei mikään häntä pelottanut eikä vistotuttanut. Ihmetellen kysyivät häneltä Juukujärven uudistalossa, mitä varten nuori tyttö lähti kiveliöön, jossa ei ollut muita kuin tukinajajia, mutta Hanna ei selittänyt mitään. Asiaa sanoo olevan.
Mutta kun hän lennätti itsensä tuiman porohärän pulkkaan Juukujärven pihalla ja poro säntäsi täyttä laukkaa kujasta suoraan metsätielle, tuntui kuin olisi sydän sykähdellyt rajummin ja kuin olisi pelko jostakin sivulta päin ahdistanut häntä…
Mutta Hanna oli tottunut porolla-ajaja, ja virma härkä asettui vauhdistaan sitä mukaa kuin taival katkesi ja tie kävi yhä umpisemmaksi.
Outo ja omituinen oli tämä kiveliö, jonka läpi tie vei Anukanvaaraan. Suuria, lumilakisia vuorenhuippuja näkyi metsän läpi. Toisinaan putosi tie jyrkkänä puuttomalle, aukealle jänkälle ja sitten ilmestyi kuin hymysuin pienelle metsäjärvelle. Muutamien pitkien vaarojen kupeella pohotti köyhä, puuton ja louhikkoinen paljukka. Hannasta tuntui, että se oli jo tunturimaista, Lappi oli tuossa vieressä, suuri, leivätön ja köyhä Lappi…
Ei kuulunut eikä näkynyt vielä puolenpäivän aikana minkäänlaisia jälkiä tukinajajista, ei näyttänyt tässä erämaassa käyneen ihmisiä ikäpäivinä. Ei muuta merkkiä kuin tien sija, joka pujottelehti metsän läpi…
Poron hitaasti taivaltaessa Hanna unohtui mietteisiinsä.
Ei ollut Perttu kirjeissään kertaakaan maininnut Junnon-Iikasta. Omituista ja kummallistahan Iikan käytös oli ollutkin. Pertusta piti enemmän kuin kenestäkään muusta, ja Pertun hyväksi olisi tehnyt vaikka mitä… Syksyllä kun kaivoi Karhusuolla ojia, niin ei millään muotoa ottanut maksua. Siihen tyytyi, kun ruuan sai…
Kerran oli Iikka Hannalle — vanhan emännän hautauspäivänä — sanonut kummaa… Silmät olivat seisoneet päässä ja koko ruumis oli värähdellyt… Iikka oli kuullut vieraitten keskenään puhuvan, että Lomma kai alkoi ahdistella tätä taloa…
Niin Iikka oli kuullut ja sanonut Hannalle, että varjelkoon Lomma itseään, jos käy Perttua hätyyttämään…
Ei ollut ihme, jos Iikan läsnäolo hermostutti ja kiusasi Perttua… Kummallinen oli Iikka ollut koko ikänsä, lapsena jo… Jolle suuttui, ei koskaan leppynyt. Väliin joi ja tuhlasi, väliin eli vuosikaudet säästäen ja säännöllisesti…
Ja mistä hän oli sen kosimahomman saanut päähänsä. Yhtäkkiä oli kosinut, ei mitään ennen ilmoittanut…
Ja kummaa oli sekin, että kun Hannan vastauksen kuuli ja sai tietää, että Perttu oli Hannan sulhanen, niin oli näyttänyt tulevan kovin hyvilleen…
Mitä nyt sanonee Iikkakin, kun kuulee!
Jo alkoi metsän läpi kuulua hakkaamista ja väliin iso rysähdys, niinkuin jättiläispuut kaatuessaan jymähtävät. Jo näkyi suksenlatuja ympäristöllä ja tiellekin oli jälkiä ilmaantunut. Ja aivan äkkiä sukelsi poro Peurajoen aukealle, jossa suunnattomat tukkiläjät köllöttivät rivissä…
Siinä oli hevosia ja miehiä, ja poro potkaisi vihaiseen laukkaan, niin ettei Hanna saanut silmiään auki… Mutta hän oli näkevinään, kun poro kiiti ohi, Pertun Raudikon seisovan tukkiläjän kupeella ja Junnon-Iikan kanki olallaan… Hän huudahti siinä, mutta samassa porokin asettui. Junnon-Iikka oli ehtinyt siepata kiinni hihnasta, joka oli päässyt Hannan käsistä.
"Sinä täällä!"
Eikä osannut Iikka muuta sanoa.
"Missä Perttu?"
"Tuolla on aivan lähellä!"
Iikka lähti kuin pyssyn luoti metsään päin, huutaen:
"Perttu hoi! Perttu hoi!"