XV.
On taas touon aika, valon, ilon ja riemun aika polopohjolassa. Vaahtoisin sieraimin, hulmuavin harjoin on kevät nytkin saapunut. Porevedet nousivat rannoille, nostivat kovat talviset jäät paikoiltaan ja survoivat neliöiksi. Talven lumet kohisivat koskina vaarojen la'ilta ja korpien notkoista alas valtaväylän paisuvaan uomaan. Yötä päivää sulatti, vedet pauhasivat, virrat myllersivät pyörteissä keltaisena vaahtona ja tunnustelivat keväisiä voimiaan… Jo on lehti puuhun puhjennut, jo ovat muuttolinnut saapuneet, pääskynen viimeiseksi. Valoa, lämmintä ja lempeyttä tuntuu olevan maailma täynnä, ilo ilmojen linnuilla, rauha maassa, ja rauha ja sunnuntai ja päivä, kirkkain ja ihanin, keskellä sydänyön hetkeä.
Yö on, mutta ei ole päivä maillaan, eivät nuku linnut, käki kukkuu. On niin hiljaista ympäristöllä, on tyyntä ilmassa, ja korkea, pyörryttävä taivas on sininen, kevään harson peittämä.
Kirkkomaan tuuheiden kuusien ja petäjien välitse kävelevät Perttu ja
Hanna.
Perttu on tahtonut vielä kerran käydä vanhempainsa haudalla ennenkuin lähtee vieraalle maalle. Vanha Israel makaa hänkin jo haudassaan, vaimovainajansa vieressä. Kun kevään ensimmäiset lämpöiset päivät tulivat, nukkui vanha saarnamies ikuiseen uneensa, hiljaa ja huomaamatta. Hanna on toimennut hänet täällä hautaan. Perttu on vasta juuri palannut siltä retkellään, jolle ennen joulua jo meni. Mitäpä olisikaan ollut hänellä enää täällä tekemistä! Tukkien matkassa on tullut ja lautalla eilen Viraniemen rantaan laskenut. Siinä on noussut maihin ja Hanna on ollut vastassa.
Pertun kasvot ovat laihemmat kuin vuosi sitten, ja hän näyttää paljon vanhentuneelta. Silmäin alle on ilmaantunut tummat juovat, ja liikkeet ovat kuin väsyneemmät. Hanna vain on virkku ja sukkela, ja hänessä on kuin jotain hermostunutta kiirettä, niinkuin pelkäisi jostakin myöhästyvänsä tai jotakin kadottavansa.
"Kumma on, että sittenkin olen jaksanut elää tämän päivän", sanoo
Perttu, ja he istuutuvat kuusen alle, jonka vieressä hauta on.
"Kun pääsemme pois täältä, pois Viraniemen näkyvistä, tulee sinun paljon helpompi ollaksesi ja elääksesi", vakuuttaa Hanna ja painaa Pertun kättä.
"Tuleeko minusta entistä miestä koskaan!" epäilee Perttu. "Pois meidän pitää joutua… pois hyvin pian… Joka hetki, jonka viivyn, on kuin kuoleman tuskassa,.. Ymmärrätkö minua, Hanna, rakkaimpani?"
Hanna painautuu hänen rinnalleen ja ratkee itkemään.
"Minä tiedän sinun tuskasi, tunnen sen selvään… Siksi kiirehtikäämme!
Kaikki on valmiina lähtöön…"
"Kun minä vain vielä paranisin entiseksi mieheksi…"
"Paranet, paranet… Luota minuun! Perttu, rakkaimpani!"
"Mitä sanoisi äiti, jos saattaisi puhua haudastansa…?"
"Käskisi paeta pois ihmispetojen keskeltä…"
"Muistatko, kun äidin hautauspäivänä täältä tulimme! Olin silloin verevä, toivova mies… Nyt…"
"Nyt olet sama mies vielä! Yö on pian puolessa. Joutukaamme! Rohkaise luontosi! Ajattele, että olen luonasi, vieressäsi! Ystävä, jota et vaihtaisi maailman tavaroihin…"
"En vaihtaisikaan… Jääköön kaikki, kun sinut olen saanut.
Oikeastaanhan minun pitäisi olla iloinen ja kiitollinen nyt…"
"Unhota entisyytesi… työsi, tuskasi ja särkyneet unelmasi… Nyt vasta ruvetkaamme elämään!"
He saapuvat tielle, joka kulkee Viraniemen ohi, rantatörmän ja kartanon välitse. Perttu tuijottaa tiehen, jolle vasta on ajettu kellertävää someroa. Uskottelee itseään ettei näe muuta kuin tien someron ja nurmea työntävät pientareet molemmin puolin. Mutta hän näkee kuitenkin. Näkee Viinamäen, jonka vieras on kyntänyt ja kylvänyt, lepokivensä ja sen takana kasvattikuusikkonsa… Ja alempana vainiolla tummanvihreitä timoteisarkoja…
Miksi näkee, vaikka koettaa päätänsä painaa rintaan, ummistaa silmiäänkin ja kävelee niinkun tulinen hiillos jalkain alla polttaisi! Mutta sittenkin tuntee ja näkee… näkee että puutarha työntää rikkaruohoa… ja suuri oksa riippuu revittynä isoimman tuomen kyljestä… Se tuomi kävi ensiksi kukkaan…
"Joudutaan… joudutaan!"
Hän astuu niin, että Hannan on vaikea seurata…
Olikohan versomassa se viimekeväinen kuusi, jonka hän istutti pohjoispuolelle…
"Ole rohkea!" kehoittaa Hanna.
Mutta Perttu näkee sittenkin, että siellä seisoo joku outo mies pihalla, lapio olalla…
Suvannolta alkaa kuulua tukkimiesten laulua, ja kaiku kiertelee pitkin vaarojen lakia, kaukana etäisyydessä hiljemmin, ja vaieten vihdoin taivaanrannalla.
Siinä näkyy lautta olevan menossa aivan lähellä Hopeasaaren nenää, vuopioon painumassa…
Toinen lautta on keskellä suvantoa…
Jo ovat ehtineet ohi Viraniemen tiehaaran, niin että talo ja puutarha ovat takana, mutta Viinamäen pelto näkyy nyt vielä paremmin kuin äsken, ja tiirakylkinen lepokivi sen niskalta…
Millaistahan oli Karhusuolla viimekesällinen timotei…?
Ei näy ketään kylän raitilla liikkeellä, mutta siellä täällä talojen pihoilla näkyy jokunen ihminen liikahtavan, renki tai päiväläinen, joka vasta myöhään on palannut työstä.
Tie tekee mutkan, niin että Viraniemi jääpi toisten talojen taakse, mutta Viinamäki näkyy vieläkin.
Pertun tulee vähän helpompi olla, tuntuu kuin suuri paino putoaisi hartioilta ja kuin saattaisi nyt keveämmin hengittää…
"Jo olemme pian Vaaralassa. Siellä odottavat meitä Kustaava ja isä.
Hevonen ja kaikki ovat valmiina", sanoo Hanna.
"Aikoiko Jokijalka tulla?"
"Aikoi tulla."
He hiljentävät kävelyään. Perttu on kalpea kuin sairas, ja hänen silmänsä kiiltävät kummallisesti. Äänikin värähtelee puhuessa.
"Tyynny jo, ystäväni! Maailma on suuri ja avara, ja itse me olemme onnemme seppiä…"
"Minun onkin jo helpompi olla… Mutta joutua meidän pitää… Mikä ihmeellinen yö, valon ja ilon keskellä… taivaan valon ja taivaan ilon keskellä…"
Silloin juuri he saapuvat Vaaralan tienhaaraan ja lähtevät nousemaan taloon.
"Oletko kuullut mitään Junnon-Iikasta? Onko häntä näkynyt sitten kun tukinajosta karkasi kuin puulla päähän lyötynä?" muistaa Perttu kysyä.
"On kerrottu olleen koskenniskassa…"
"Mikähän sillä miehellä oikeastaan oli mielessä? Minä pelkäsin häntä välisti…"
"Ei hänellä sinulle eikä minulle ole pahaa mielessä… mutta mitä miettinee Lommalle… Uskotko, että hän rakasti sinua senvuoksi, että sinä olet minun mieheni…"
Perttu katsoi Hannaan, niinkuin ei olisi oikein ymmärtänyt, mitä Hanna tarkoitti.
"Hän olisi tahtonut meille molemmille hyvää", lisäsi Hanna.
"Kummallinen mies!" virkkoi Perttu ajatuksiin vaipuen.
"Kummallinen kylläkin. Omituinen ihminen, jossa on hyvää ja paljon pahaa. Iikka rukka! Sääli on häntä!"
"Sääli on minustakin. Mutta minkävuoksi hän sitten niin sanaa puhumatta katosi?"
"Häneen koski tämä sinun kohtalosi… Ei mitään osannut sanoa, niin erosi pois… Semmoinenhan hän oli lapsenakin…"
He saapuvat Vaaralan pihalle, jossa hevonen jo seisoo valjaissa, valmiina kyyditsemään Hannaa ja Perttua kaupunkiin.
Pirtissä on Kustaava lapsineen, Jokijalan isäntä ja emäntä, karja-Kreeta ja Venni-poika. Kustaava lapsineen, Kreeta ja Venni ovat nyt kaikin muuttaneet Vaarahan, Kustaava hoitamaan emännyyttä, Kreeta karjaa ja Venni-poika vanhan isännän avuksi. Säästöillään ovat Perttu ja Hanna maksaneet Vaaralan velat, niin että he siinä nyt saavat rauhassa elää. Ja apua lähettävät lisää. Siinä ovat jo kaikin olleet siitä asti kun Viraniemi myytiin keväällä ja joutui Lomman omaksi. Katkera on eronhetki. Kustaava ja Venni-poika ulvovat ääneensä. Perttu on kalpea kuin haamu. Hanna yksin on virkku ja iloinen.
Jokijalka on vasta siihen saapunut koskenniskasta. Vakavana on vanha mies, pitkissä ajatuksissa piippuaan poltellen.
"Lienettekö kuulleet, että Lomma ja Artturi-poika ovat hukkuneet!" sanoo hän.
Kaikki katsovat kysyvästi, odottaen lisää.
Jokijalka jatkaa:
"Puolenpäivän aikana olivat koskenniskalta lähteneet veneellä soudattamaan yli, niin vene kaatui… aivan niskalla… Olivat vähin olleet humalassa kumpikin… eikä ehditty apuun, vaikka monta venettä oli pantu vesille…"
"Kahdenko olivat isä ja poika?" kysyy Hanna tavallista kiihkeämmin.
"Oli ollut Junnon-Iikka soutamassa. Hänet ehtivät pelastaa hukkumasta…"
"Junnon-Iikkako!" huudahti Perttukin, nyt vasta älyten, mistä oli kysymys.
Hanna saa vaivoin kiljahduksensa pidätetyksi, kokoaa kaikki voimansa ja sanoo:
"Eivät he sitten Viraniemeen päässeet kumpikaan."
"Eivät päässeet", sanoi Jokijalka, sammunutta piippuaan imien.
* * * * *
Visavaaran harjulle noustessa, siihen, jossa oli kylän raja, silmäsi Perttu vielä taakseen. Sieltä näkyi kotikylä ja suuri, saaririkas ja vihannoiva suvanto, auringon alkaessa kohota pohjoisten maailmojen vaarojen takaa… Hopeasaaren heinikot välkkyivät aamukasteessa, ja suvannon pinta kumotti kullalta…
Mutta koko itäinen maailma, suuri, siintävä kiveliö, näytti vielä nukkuvalta jättiläiseltä.
Pertun katse jäi sinne päin, ja taas hän muisti sitä, minkä aina oli muistanut, kun tämän harjun yli kulki… Oli maita ja metsiä, korpia ja lihavia soita! Olisi siinä leivälle sijaa kasvaa, olisi työtä tuhansille!
Ja Perttu oli taas näkevinään, kuulevinaan, oli tuntevinaankin, että erämaa ikävöi asukastaan, korpi kuiski kuokkijaansa ja kova kiveliö raivaajaansa…
Milloin ehtisi sinne kuokka, milloin aukaisisi aura soiden selkiä ja halkoisi karhi korven lihavaa mätästä!
Olisi työtä, olisi elämää Pohjolassa… kun parhaiden poikien hiki ei valuisi vieraalle maalle.
Silloin hevonen alkaa painua harjun toiselle puolelle. Perttu ummisti silmänsä ja painoi päänsä Hannan syliin.