ENSI KELILLÄ
Koko lauantaipäivän tuiskusi lunta, peitti vaarat ja vainiot, silitti tiet ja alleen hautasi kartanoroskat ja kesän viimeiset jäännökset.
Hauska talvi oli tullut, valkoinen lumi viehätti silmää, virkisti mieltä ja munaskuita. Yhtäkkiä katosi syksyn synkkyys mielistä, yhtäkkiä velttous muuttui vereväksi tositoiminnaksi ja tuntui kuin imisi ilmasta raitista, virkeää, voimakasta elämää…
Ei ole monta kulkijaa tielläkään näinä viimeisinä sumuisina ja pimeinä syksyn päivinä. Eipä paljon muita kuin posteljooni, joka ärtyisänä ja märkänä istuu rattaillaan niinkuin vanha varis sateessa…
Äreä ja kiukkuinen on ollut Korkeaniemen Aukustikin näinä päivinä, mutta sunnuntai-aamuna hän herää kuin uuteen elämään…
Alushoususillaan vielä ollessaan silmäilee pihalle ja näkee lunta… valkoista, silmiä huikaisevaa lunta… Hän tuntee veren virtaavan nopeammin, mielen ilostuvan, ja näppärästi ja haukottelematta saa hän vaatteet yllensä ja kengät jalkaansa.
Muu talonväki on jo ennen noussut. Emäntä on jättänyt kahvipannun hiillokselle ja Aukusti särpää kuppinsa sisällön hopussa kuin olisi hengen hätä. Hän rientää ulos… pihalle on jo teitä laastu sekä navettaan että talliin. Kun hän pääsee kuistin eteen, laukkaavat varsat ohitse niin että vinkuu, häntä sulkana perässä, kiitävät tielle päin, tienhaaraan seisahtuen. Hännät vetäytyvät kaarevaan koukkuun, pää ja korvat ovat pystyssä ja koko ruumis jännityksissä. Siinä puhaltavat sieraimistaan pärisevän puhalluksen ja panevat laukkaa pitkin tietä, että kavioiden kopse kartanolle kuuluu…
Aukustin mieli tulee yhä iloisemmaksi. Se on renki-Matti, joka on päästänyt varsat kilostelemaan, pitkästä aikaa jalkojaan taivuttelemaan…
Hän juoksee kujalle katsomaan mihin asti varsat laukkaavat ja huomatessaan Matin tallin ovella huutaa:
"Matti hoi! Päästä vanha ruuna ja Pilkkikin penteleinään."
Matti on hyvillään hänkin ja rientää isännän käskyä täyttämään.
Hetken päästä ilmestyvät vanha ruuna ja Pilkkikin pihalle. Pilkki lyöttäiksen tuliseen laukkaan, ja takapäätä viskelee vanha ruunakin niinkuin nuoret hevoset…
"Jo tuli lunta", sanoo Aukusti.
"No rekikeli mainio jo… kun pihallakin melkein kyynärä", vastaa
Matti, ja molemmin he seisoivat pihalla hevosten iloa katsellen.
"Tästä jo Jussilan Lauri ajoi sivu kruununoriillaan, että vinkui", ilmoittaa Matti.
Aukustiinkin tarttuu ajohenki, tuntuu niin sanomattoman hauskalta elämä. Aivan niinkuin olisi uudestaan syntynyt koko mies. Mattikin on ollut vireämpi, toimeliaampi ja hoksaavampi kuin muina aamuina. Juoksijaoriin "Urvon" on hän parhaan ymmärryksensä mukaan puhdistanut, aivan kuin olisi arvannut isäntänsä lähtevän ajoon. Isäntä kiittelee. Pyyhkäisee kuitenkin itsekin Urvon kiiltävää karvaa, harjaa, silittelee ja hännän solmiaa vähän lyhemmälle ja hommatessaan puhuu Matille ystävällisellä ja veljen äänellä, viheltelee Urvolle ja kaulaa taputtelee…
"Jopahan, saakeli soikoon, tulikin rekikeli, tuli tulinen ettei arvannutkaan… päästään tästä mekin vähän jalottelemaan… ja näin kaunis ilma… Taivaan rannat seestyvät… alkaa pakastaa… kyllä se teki talven aivan yhteen sanaan… Mutta kuka siellä jo kulkusissa ja aisatikuissa ajelee?"
He rientävät pihalle sekä isäntä että Matti ja näkevät ajajan vinhaa vauhtia tulevan alhaalta päin. Varsat laukkaavat edellä, että tierat suurina lumipalloina lentelevät korkealle ilmaan…
Kuinka lystiltä tuntuu!
Aisakellon ääni on kuin ihaninta musiikkia ja kulkusen kimeämpi helinä kuin ilon verrattominta hymniä…
Kuinka kuitenkin tuntuu hauskalta… hauskalta tämä ikävä ihmiselämä…!
Aukusti tulee aivan haltioihinsa.
"Se on lukkari, lukkari se on", hokee hän Matille.
"Lukkari se näkyy sittenkin olevan", tuntee Mattikin.
Lukkari on kaikin puolin talvitamineissaan ja kirkkoon tietenkin matkalla. Hänen tunnettu ruunansa "puistaa aisoja", että tiuku soutaa kuin koskessa… Tuntuu lukkarista, että menee… Mutta suurempaan vauhtiin yhä vaatii ruunaansa, pitkällä ruoskalla reen perästä viuhtoen ja mahtavalla kurkkuäänellä karjahdellen.
"Katsos perhanaa tuota ruunaa, kun se vieläkin… vieläkin on juoksevinaan", arvelee Aukusti.
"Matti, ota sipikka pian rekihuoneesta… pistä vähä heiniä ja loimi ja ne maalatut aisat", toimittaa hän kuin hengen hädässä Matille, sillä hänelle tulee sellainen ajohalu, ettei hän pysy paikoillaan. Ja erinomaisen hyvällä tuulellakin hän on.
Laskee leikkiä ja naureskelee karjapiialle, Joosefiinalle, joka kaivon kannella seisten vinttailee vettä. Laulutuulella ja hyvällä kiirillä on Joosefiinakin, aivan laulelee ja hyräilee, että:
Maantien poskessa on katajapensas, jossa on tikkelperi-peri-peri. Ja tämän kylän poikain liivin taskuss' on Saksan silinteri-teri-teri.
Naapurissakin ovat hevoset lasketut pihalle ja laukkaavat pitkin peltoa minkä kavioista lähtee. Mutta "juhlatunnelmissa" istuu Aukusti sipikassaan kylän läpi ajaen. Korskuen ja juoksuun pyrkien Urpo valjaissa valssaa, mutta Aukusti ei päästä, tyydyttelee kävelemään, ystävällisesti puhuttelee ja viheltelee…
Kujilta ja pihoilta katselevat ihmiset häntä ja hänen hevostaan, ja pikkupojat huutavat:
"Tulkaa katsomaan… Korkeaniemen isäntä ajaa juoksijallaan, tuossa menee…"
Ja vanhempi väkikin rientää kujalle katsomaan…
Mutta ylpeänä, päätään sinnepäin kääntämättä, istuu Aukusti sipikassaan vihellellen…
Kauppiaan luona ajaa häntä vastaan Jussilan Lauri kruununoriillaan.
Silloin Aukustikin löysää hieman ohjia ja pyrynä vilahtaa kruununoriin ohi…
Ei ole vertoja Aukustin Urvolle, vaikka kruununori on mukamas komea, hyväntapainen ja kaunis hevonen, ei ole sillä semmoisia juoksunlahjoja kuin on hänen Urvollaan…
Rantalan Villekin on liikkeellä, nuorta varsaansa opettamassa.
"Terve mieheen!" huutaa Ville jo kaukaa.
"Terve, terve… No jopa se Villekin on Piijun pojan aisoihin…"
"Jo minä… ensi kertaa tämä vasta", kokee Ville esittää.
Mutta Piiun poika, joka on Urvon jälkeläinen, on kovin levoton ja ennenkuin Ville arvaakaan, hyppää se ojan yli ja laukkaa Tuomelan pihalle. Sieltä saa Ville sen sentään pian palaamaan.
Aukusti vartoo ja huutaa:
"Katsos tuota sinun varsaasi, kun tulee polkijaansa… Kun sinä vaan nyt sen siivolla kasvatat, niin siitä vielä tulee hyvä hevonen ja nopea juoksija…"
"No ei tuota tiedä…"
"Annasta kun minä ajan, että näen minkälainen on askel…"
He ajavat Immolan pihalle ja siinä vaihtavat. Aukusti lähtee Villen varsaa ajamaan ja Ville istuu ylpeänä ja hymyillen juoksija Urvon sipikkaan.
"Ensi kerralla se on varsa hyvin ohjattava, muutoin menee ijäksi pilaan", arvelee Aukusti, kun tottumatonta varsaa koettaa ohjata tielle.
"Mihin päin ajamme?" huutaa hän vielä Villelle.
"Aja meille päin!" huutaa Ville vastaan.
Ja Rantalaan päin lähtevät. He ovat hyviä hevosmiehiä kumpikin ja vanhoja ystäviä. Ja monta hauskaa ovat yhdessä pitäneet. Aukusti on kavalampi ja riskimpi, Ville hyväluontoinen ja antelias.
On Aukusti tuntenut, että Ville väliin haiskahteli viinalta — oli varmaan ajoon lähtiessään tehnyt puolikuppisen — niin alkaa hänelläkin mieli tehdä ryyppyä. Hetken kun ovat ajaneet, huutaa hän Villelle, kääntäen päätään Villeen päin:
"Tästä tulee aivan samanlainen kuin polkijansakin… kun pitää oleman tuo takajalkain askelkin juuri samanlainen… Tästä tulee rahahevonen…"
Hyvillään kuuntelee Ville Aukustin kiittelemistä, ajattelee, että pitää sitä tuolle Aukustille näin ensi kelin kunniaksi edes ryypyt antaa ja huutaa sitten Aukustille:
"Hyvin siitä muutkin pitävät…"
"Eipä sitä näe usein näin isänsä näköistä varsaa… Ei ollut minusta
Kuopion näyttelyssäkään… Vaikka kyllä se Turun Hippos…"
Ei jouda Aukusti nyt pitkiin selvityksiin, sillä varsa on virma ja virkku ja ihmisiä on kovasti liikkeellä.
Kun he ajavat Rantalan pihaan, nousee höyry sipikkain perästä. Piha pullahtaa kylän väkeä täyteen, ja Isonjoen Hermanni, joka myöskin on hevosmies, sanoo, että kaikki kuulevat:
"Siinä tulee isä ja poika komeasti kartanoon…"
Se tekee Villelle hyvää, ja hän käy Hermanniakin kättelemään. Muutkin kättelevät ja sanovat, että komeat ovat ja yhdennäköiset.
Mutta Villen kamarissa istuvat vieraat, Korkeaniemen Aukusti, Isonjoen Hermanni ja Ville, istuvat maistellen puolikuppisia ja hieman humaltuessaan, entisiä markkinamatkoja muistellen. Ryyppäävät taas ensi kelin kunniaksi, ja kun raittiusasiasta tulee puhe, eivät hyväksy… sillä aivan vastoin luonnonlakia on se, että hevosmiehet selvällä päällä aina…
Niin arvelevat ja luultavasti ei heistä yksikään rupea raittiusseuraan, arvelevat ja maistelevat, maistelevat niin, että kun Aukusti illalla lähtee kotia päin, niin saapi Urpokin tuntea, että… hih…
Illalla ajelee kylän herrasväkikin, ajelee huvikseen, koska talvi on tullut iloineen ja pakkasineen, koska kulkuset soivat ja tiu'ut helisevät, että vaaroilta vastaa… näin ensi kelin kunniaksi…