"MAATIAISROTUINEN"
Hyvin tiettyä on, että meillä näinä takavuosina on tavattomasti edistytty maanviljelyksenkin alalla. Maanviljelysoppineita kulkee maalaiskylissäkin luennoimassa, maanviljelys- ja karjanäyttelyitä pidetään, joissa neuvotaan ja opastetaan, kuinka viljellä maataan ja kuinka ruokkia karjaansa, jotta suurin hyöty saataisiin. Maalaisväestö on innostunut ja kokee parhaansa tehdä niinkuin neuvotaan. Oppineet kirjoittavat neuvoja maanviljelyksestä maanviljelyslehtiin, ja paikkakunnankin lehtilöissä nähdään usein huomiota herättäviä kirjoituksia. Maalaisväestö on hyvin ahkera niitä sellaisia opettavaisia neuvoja lukemaan, koskivatpa ne sitten pellon tai niityn viljelystä, lehmän ruokkimista tai vasikan kasvattamista. Onneksi on kylässä aina joku pomo, viisas mies, tietävämpi muita, joka asiat parhaiten ymmärtää ja luetun sisällön oikein käsittää. Hän sitten vähemmän ymmärtäväisille "tekee selvää", mitä milloinkin on tarkoitettu.
Sillä yhtä nopeasti kuin on maanviljelys ja karjanhoito edistynyt, yhtä sukkelaan on maanviljelys-sanavarastokin lisääntynyt, niin että eihän niitä kaikkia outoja sanoja, vaikka lienevätkin supisuomalaisia, tahdo oikein käsittää.
Saukkolan Johan Petterikin oli kylän oppineempia miehiä ja sanomalehtien lukija verraton. Ja edistyksen mies kaikin puolin. Ensimäinen meijerimies oli hän pitäjässään, ja ensiksi uskalsi hän ostaa niittokoneenkin, joita nyt on joka talossa.
Mutta hänen erityisalansa oli karja. Lukuunottamatta sitä, että hän oli tottunut vaikeimpiakin lehmäin tauteja parantamaan ja toimi harvinaisella menestyksellä kätilönä lehmän poikimishommissa pitkin pitäjää, oli hän erinomainen lehmäin tuntija. Hänen karjansa olikin mallikelpoinen, eikä missään saatu voita niin paljon kokoon kuin Saukkolassa. Karja oli Johan Petterin ylpeys, ja kiitokset oli hän saanut agronoomeiltakin, jotka varta vasten olivat käyneet sitä katsomassa. Mutta kun edistys riensi jättiläisaskelin eteenpäin, alkoivat maanviljelysoppineet puuhata ja puhua siitä, että pitäisi saada aivan oman maan rotuisia lehmiä, — että ne ne olisivat parhaita. Sekarotuiset söivät muka enemmän ja lypsivät verrattain vähemmän kuin maatiaisrotuiset…
Siitä oli pitkä ja asiallinen kirjoitus kerran eräässä maanviljelyslehdessä.
Saukkolan Johan Petteri luki ja tutki sitä, mutta ei päässyt oikeaan käsitykseen sen sisällöstä. Siinä kyllä selitettiin maatiaisrotuisista lehmistä, mutta ei sanottu tarkemmin, minkälaisia niiden tulisi olla.
Eikä sitä tietenkään kukaan muukaan kyläläinen osannut selittää.
Kerran kirkolla tuli lukkarin kanssa puhe maatiaisrotuisista lehmistä, niin Johan Petteri tiedusteli lukkarilta, että tiesikö lukkari…
"Miksen tietäisi", sanoi lukkari sukkelaan… "Ne ovat semmoisia matalajalkaisia, sarvettomia ja paksuja…" ja naureskeli sitä sanoessaan, katsellen veitikkamaisesti Johan Petteriin, joka oli paksunlainen, matalajalkainen isännän tallukka.
Johan Petteri närkästyi, sillä hän piti hyvin pahana, jos häntä vain sanottiin matalajalkaiseksi.
"Elä sinäkään niin viisaana ole… minusta näyttää, että kyllä tarvitsisit sääriisi vahviketta… leipälukkari", sanoi hän närkästyneenä ja poistui.
Mutta Johan Petterin ja lukkarin keskustelua olivat muutkin kuulleet, ja siitä puhuttiin jälkeen kirkonajankin.
Ja heinäaikana, kun Johan Petteri torui renkejään, oli muuan Erkki niminen renki alkanut sompottaa isännälle vastaan. Siitä syntyi sanasota, joka huvitti toisia.
"Mokomakin lehmäkeksi… maatiaisrotuinen."
Sen ehti renki sanomaan, mutta siitä vimmastui Johan Petteri niin, ettei ollut nähty häntä niin kiukuissaan ennen.
"Paikalla pois minun talostani", luki hän tuomion Erkki rengille.
Eikä hän asettunut sittenkään, vaikka oli Erkin pois pannut. Kiukutteli ja kärisi kaiken kesää, vähimmästäkin seikasta torui ja mellakoi. Kun hän lisäksi oli huhuna kuullut puhuttavan, että häntä kylällä takana päin sanottiin "Saukkolan maatiaisrotuiseksi", harmitti se häntä niin, että oli ärtyisenä aina.
Häntä alkoi harmittaa tuo sana maatiaisrotuinen niin, ettei olisi sitä tahtonut nähdä painettunakaan, jopa sitten, että sitä ääneen kuuli lausuttavan.
Oli kuin kirottu tuo sana tänä aikana!
Melkein jokaisessa karjanhoitolehdessä tehtiin selvää maatiaisrotuisista lehmistä ja niiden erinomaisesta lypsykyvystä.
Emäntä eräänä sunnuntai-iltana sanoi Johan Petterille:
"Etkö sinä ole lukenut, kun ne nyt niistä maatiaisrotuisista lehmistä niin paljon kirjottavat? Liekö heitä meillä yhtään?"
"Mitä sinä niistä huolta kannat — ja ole lukematta sanomalehtiä", ärähti Johan Petteri vastaan, eikä sanaakaan puhunut lehmistä, vaikka ennen oli niistä laverrellut tunnittain.
Eräässä lehdessä oli kerrottu sonniyhdistyksistä ja kehoitettu semmoisia yhdistyksiä perustamaan. Oli myöskin ilmoitettu, että sitä varten palkattu agronoomi tulee pitämään esitelmiä asiasta ja samalla tarkastamaan karjoja, löytyisikö sopivaa siitossonnia. Paikkakunnan lehdessä oli se ilmoitettu, että kaikki saisivat tietää. Paikoista ja ajoista, joissa esitelmät pidetään, luvattiin vastedes tarkemmin mainita.
Saukkolan Johan Petteri tuli siitä hyvilleen, sillä siinä ilmoituksessa ei puhuttu mitään tuosta kirotusta maatiaisrotuisesta. Hän tyyntyikin ja rupesi asiasta naapurienkin kesken puhelemaan.
"Ne kuuluu pitävän olla maatiaisrotuisia ne sonnit", sanoi naapuri
Saukkolalle, mutta kun hänessä ei näyttänyt olevan ivaa eikä Johan
Petteri huomannut hymyä naapurin suupielissä, ei hän pahastunut.
Ja jonkun viikon päästä luettiin taas lehdessä, että esitelmä pidetään
Saukkolassa…
Siitä tuli Johan Petteri taas hyvilleen. Sillä se, että esitelmä juuri heille oli kuulutettu, todisti, että herrat olivat ottaneet huomioonsa hänen karjansa ja että talo oli muutenkin sopiva esitelmäpaikaksi.
Saukkolassa oli sinä talvena kaksi sonnia: toinen oli iso ja ruskean kirjava, ja sen sanottiin olevan ulkomaan alaa; mutta toinen oli pieni, matalajalkainen ja valkoinen töpsä, joka oli emännälle lahjoitettu metsäkylästä. Se oli jo tuomittu tapettavaksi, mutta oli lykätty siikemmäksi, kun liha oli halpaa.
Valkoinen jukuripää ei isäntää miellyttänyt juuri sen vuoksi, että se oli niin matalajalkainen ja pieni. Mutta emäntä siitä piti ja hoiti hyvin. Se kun oli hiljaisen luontoinen ja söi nuuskimatta ja miettimättä toisten suutteet.
"Pilaa koko karjan tuo tuommonen rakki", oli isännän tapa sanoa.
Mutta koska ilmoituksessa oli ollut, että agronoomi myös tarkastaa sopivia siitossonneja, alkoi isäntä pitää erityistä huolta isosta ruskeasta sonnistaan, jolle hän, historiaa tuntevana miehenä, oli pannut "Ilkan" nimeksi. Syötti apettakin Ilkalle ja navetassa käydessään harjaili ja puhdisteli.
Ei ollut siinä kylässä eikä kuulosallakaan sellaista sonnia kuin Saukkolassa, ja kaikki naapurit olivat yksimielisiä siitä, ettei muualla missään ole Saukkolan Ilkan vertaista.
Ja siinä uskossa oli isäntä itsekin.
Tuli sitten se toivottu esitelmäpäivä, ja agronoomi saapui Saukkolaan. Hän oli joku vasta virkaan nimitetty nuori mies, jota Saukkola ei ollut koskaan ennen nähnyt. Mutta iloinen mies näytti olevan, laski leikkiä ja naureskeli ja ilvettään piti.
Kun sattui sunnuntai-ilta, niin väkeä alkoi karttua kovasti Saukkolaan.
Tuli muistakin kylistä, että Saukkolan iso pirtti oli ihan täynnä.
Mutta ennenkuin agronoomi aloitti esitelmää, oli hän yksinään poikennut navettaan lehmiä tarkastamaan. Eikä ollut muita katsonutkaan kuin emännän valkoista, matalajalkaista sonnia. Piika Erika oli silloin huomauttanut, että täällä perässä… tämä Ilkka… täällä se sonnien sonni on…
"Jaa… jaa, kyll' mä senkin näen", oli vain Erikalle vastannut.
Isäntä ei oikein pitänyt tästä uudesta agronoomista. Se oli liiaksi poikamainen ja nauraa virnisteli joutaville asioille.
Varsinkin kummastutti isäntää, ettei tahtonut nähdä lehmiä…
"Jo se kävi navetassa", ilmoitti isännälle Erika, jolle isäntä kummastuksensa sanoi.
"Vai kävi! Mitä sanoi? Kehuiko?"
"Kehui se lehmiä kauniiksi, mutta ei sanonut olevan maatiaisrotuisia", selitti Erika.
"Ei niitä meillä tarvitakaan", tikasi isäntä ja näytti olevan pahalla tuulella.
Pirtissä seisoi pöydän takana agronoomi ja alkoi esitelmänsä. Ensiksi teki hän selkoa niistä ulkomaalaisista lehmäroduista, joita Suomessa nykyään on olemassa. Hän tiesi sanoa tarkoin kuinka paljon lehmät lypsivät vuodessa ja minkä verran söivät. Sitten hän innostui ja alkoi lämpimästi puhua kotimaisesta lehmärodusta eli n.s. maatiaisrotuisista…
"Sillä", jatkoi hän ja näytti puhuvan täyttä totta, "paitsi sitä, että tämä rotu on oloihimme parhaiten tottunut ja ilmanalaamme, niin sanoakseni, imeytynyt, on tällä rodulla se verraton etu, että ne syövät niin vähän…" (väkijoukosta kuului naurun tirskumista).
Ja sitten agronoomi selitti, että tätä rotua pitäisi jokaisen lehmänystävän harrastaa, sillä näyttää siltä, että maatiaisrotu vähenemistään vähenee ja sijaan tulee sekarotu, jota ei pitäisi enää kasvattaa.
Hän tuli käyttäneeksi useita kertoja sanaa maatiaisrotu. Saukkolan Johan Petteri istui tulipunaisena ja kuuli, kuinka takapenkillä nauraa kikatettiin. Häntä alkoi suututtaa, ja viha kiehui.
Mutta yhä enemmän innostuneena jatkoi puhuja:
"Olen tälläkin paikkakunnalla karjoja katsellut, ja ani harvassa talossa olen tavannut maatiaisrotuisen lehmän, vielä harvemmassa puhdasrotuisen maatiaissonnin." (Saukkola istui kuin kuuman pellin päällä ja yritti jo kerran sanomaan että: heitä pois juorusi.)
Mutta agronoomi jatkoi, ja kuinka lie sattunut, että näytti niinkuin olisi vähän naurahtanut:
"Oli siis suuri iloni, kun saavuin tähän taloon, josta olen kuullut paljon kerrottavan, ja kohtasin tuollaisen puhdasrotuisen, matalajalkaisen maatiaissonnin…"
Mutta kun hän sen oli sanonut, rämähti koko väkijoukko nauramaan, isäntä tuli ja iski nyrkkiä pöytään hänen nokkansa alla ja huusi:
"Lapa helvettiin…!"
Eikä ole sen ajan perästä Saukkolassa esitelmää pidetty ja tuskin vain tämän isännän eläessä pidetäänkään.