LUNTA…
(Talvella 1906)
On tuiskunnut lunta monta kuukautta: yötä päivää, pyhää, arkea. Ja lisäksi tuullut jokaiselta ilmansuunnalta niin vimmatusti, että ummessa silmin on täytynyt talonvälitkin hiihtää… Lumeen ja nietoksiin ovat peittyneet koko Perä-Pohjola, Lappi ja koko tämä pohjoinen maailma. Ei näy enää matalimmista majoista muuta kuin savu, joka näyttää nousevan suoraan kinoksesta, ja vaivainen viiritanko, joka kitkuu ja valittaa vaivojaan myrskyn käsissä. Upissa ne ovat muutkin talot melkein, vähän vain vilahtaa punaista seinää kinoksen keskeltä.
Tohmeroinen ja pehmeä kuin jauholaari on maantiekin, jota pitkin silloin tällöin, kun tuisku vaistoaa, mennä vätöstää rahtimiesten murheellinen kulkue. Mutta metsätiet ovat ummessa, ja naapurien väliset kinttupolut ovat suksen latuna, milloin ei tuisku ole niitä umpeen pannut.
On odotettu kärsivällisesti, on luotettu, että kyllä se nyt heti herkeää lumen tulo, että määrä siinä sentään on mitä taivaastakin liikenee. Niin on varrottu ja pirtin akkunasta katseltu taivasta ja taivaan rantoja, että koska alkaa seestää…
On se välisti Pohjolan taivas kirkastunutkin, taivaanrannat ovat palaneet kuin tulen liekissä, ja taivaankantta pitkin ovat revontulet sähisten ja kellertävän valjuina leimunneet.
Mutta aamulla on tuuli taas ollut etelässä, ja lunta on taivas taaskin ruvennut antamaan…
Hukkaan meni toivo jälleen!
Muutamissa taloissa alkoivat isännät käydä pahalle tuulelle, kiukkuilivat vähäpätöisemmistäkin asioista ja olivat itseensäkin tyytymättömiä; toisissa taloissa moljottivat piiat, kun joka aamu piti pirtin lämpimästä lähteä kahlaamaan navettaan ja tarpomaan kinoksissa…
Ylipään isäntä Mikko oli muutenkin kiivasta ja tulista miestä, mutta nyt kun eivät ilmat asettuneet, kävi hän ylen äreäksi. Eikä se kumma ollutkaan, kun olisi ollut hirsiä metsästä ajettava ja nyt täytyi hevosten joutilaina syödä tallissa ja miesten pirtissä. Eiväthän ne enää tämänaikuiset rengit viitsineet puhdetöitäkään tehdä. Jonkun päreen kiskoivat, siinä kaikki.
Ja se oli kumma, että joka ainoa tulija, joka talossa sattui käymään, kolisteli lunta tamineistaan ja puhkuen arveli:
"Mutta jo sitä on tuota lunta… aivan siihen hukkua hankkii…"
"No jo. Ja toista tulee. Ja kuka sen metsätienkin aukasee?" siihen toinen vastasi.
Tuota samaa jahkailemista, samaa sanomista oli kaikilla ollut monta viikkoa. Se alkoi jo kyllästyttää itsekutakin, mutta Ylipään kiivasta Mikko isäntää enimmin. Ei ollut ensinkään ihme, että äreiksi kaikki ihmiset kävivät.
Halot loppuivat: metsään ei päässyt; heinät olivat lopulla nekin, ja piiat ja emännät pitivät aivan työnään niistä alinomaa miesväelle muistuttaa… Ja yhä vain lunta tuiskusi.
Mutta jo eräänä lauantaina ilma seestyi, taivas oli suuri ja sininen, aurinko lämmin ja kulki jo korkealla, kevättä ennustellen ja kaikki muut merkit viittasivat siihen suuntaan, että jo ne nyt viho viimein taukosivat tuiskut ja loppui lumen tulo…
Hyvillä mielin oli Ylipään Mikkokin ja naurussa suin puhutteli karjakko-Erikaa ja rengeillekin ystävällisen sanan antoi. Ja hän alkoi valmistella metsään hirrenajoon. Kirveet hiottiin teräviksi, tukkireet laitettiin kuntoon, ja emäntä toimitteli viikon eväät valmiiksi laukkuihin, että aamulla varhain lähdettäisiin liikkeelle.
Ja puhteella oli hauskoja puheluita, ja koko mieliala ilosta ja hupaisaa…
Mutta illalla myöhään, kun renki Sameli palasi tallista hevosia illastamasta, istui hän ääneti uunin suuhun ja alkoi verkalleen riisua kenkiä jaloistaan, kovin miettiväisen näköisenä…
"Riisu sinäkin nyt, sammuta lamppu ja pane nukkumaan, että aamulla jaksetaan aikaseen metsään", käski isäntä, joka vuoteellaan kuorsaavan emäntänsä vieressä valvoi omissa mietteissään.
"Tuiskupa siitä näyttää tulevan vieläkin", arveli Sameli, kun puuhaili sukkiaan kuivamaan.
"Mitä h—ttiä? Ei suinkaan", kivahti Ylipään kiivasverinen Mikko ja nousi akkunasta pihalle katsomaan.
"Tuulee siellä ja lunta jo heitteli taivaastakin ja katon räystäiltä pyryä punoo", lisäsi Sameli veltosti, mutta isännästä tuntui, että Sameli sanoi sen hyvillään, ikäänkuin ilkkuen isännälle…
Ja kun Mikko silmäsi pihalle, näki hän, että siellä todella ajatti lunta… ja tuulen vinkuminen kuului selvästi… Häntä pisteli lemmon lailla.
"Kyllä kai se sinulle ja sinunlaisillesi olisi mieleen, että aina saisitte toimettomina ja laiskoina maata… kelvottomat… tässä olette riivatut haisseet monta viikkoa minun huoneessani!" Ja Mikko meni aivan Samelin nokan alle ja ähkyi: "H—ttiin minä ajan kaikki laiskat talostani… se on viljainen vissi… sinäkin veltto ja pehmeä kuin nahkiainen…"
"Elä päälle tule siinä… taikka roivaan tuolla kengällä", kiivastui
Samelikin.
Siinä tuli kova tinka ja huuto, josta koko talonväki heräsi…
— Mutta aamulla Mikko teki Samelille "rätingin", ja Sameli läksi paarustamaan ylöspäin.
Ja taivaasta yhä antoi lunta… lunta kuin pumpulia.