ONNETON MIES
Hän luuli itseään onnettomimmaksi mieheksi nyt. Ja kuinka vähäpätöisen asian vuoksi hän oli tullut onnettomaksi!
Tapaus on viimekeväinen, siltä merkilliseltä Snellmanin päivältä, jolloin nimiä suomennettiin ja muutettiin. Eihän tuo koko nimensuomennoshomma oikeastaan koskenut häneen ensinkään, sillä hänellähän oli isältään peritty siisti ja sievä suomalainen nimi Kokkare… Kustaa Kokkare.
Niin oli. Ja hän oli saanut vakinaisen paikan opettajana väkirikkaan pitäjän kirkonkylässä. Ei muuta puuttunut kuin "kainaloinen kana", sievä ja siro eukko, niin mies olisi kaikin puolin valmis aloittamaan "elämäänsä". Mutta siinä se juuri olikin suuri kysymys. Sillä hänelle oli nimenmuutos tullut elämänkysymykseksi, kun se muilla vain oli hupaista vaihtelua. Hänen morsiamensa nimittäin oli jo kihloihin mennessä lausunut toivomuksensa olevan, että Kustaa ensi tilassa muuttaisi nimensä joksikin muuksi sointuvaksi suomalaiseksi nimeksi. Kokkare nimen oli hän sanonut olevan niin hävittömän ruman, ettei hän, Henriika, missään tapauksessa tulisi sillä nimellä kulkemaan elämäänsä läpi…
Ja Henriika pysyi sanassaan, sillä hän oli kiinteä eukon ollen ja tahtoi heti alussa ottaa ohjat omiin käsiinsä. Ei ollut siis muuta neuvoa Kustaa Kokkareella kuin muuttaa nimensä, jos mieli saada rakastetun Henriikan omakseen.
Tämä oli kovaa aikaa Kustaa paralle. Yökaudet hän mietti ja oli kuin kahden tulen välissä.
Sillä se, että hän muuttaisi suomalaisen sukunimensä toisenlaiseksi, osoittaisi ensiksikin isän nimen halveksimista ja toiseksi oli pääkaupungin lehdissä tuommoisesta kevytmielisestä menettelystä ollut pitkä kirjoitus, jossa sellaiset henkilöt leimattiin raaoiksi ja oppimattomiksi, sivistymättömiksi tolvanoiksi…
Ja hän tahtoi kuitenkin käydä sivistyneestä, jopa oppineestakin miehestä. Mitä tehdä?
Tosihan kyllä oli, ettei Kokkare mikään kaunis nimi ollut — helvetistäkö se lienee isävainaja sen saanutkin, — mutta olihan se nimi kuitenkin… Henriika oli sanonut senkin, ettei tuo nimi muutenkaan sovi hänelle — tuommoiselle lyhyelle, paksulle miehen tallukalle, ja ettei hän tiennyt yhtään ainoaa suomalaista nimeä, joka hänen korvissaan soisi niin hirveän rumalta kuin Kokkare…
Kustaa oli kaiken kevättalvea miettinyt asiaa. Kerran oli hän ollut rovastinkin kanssa keskustelussa, sillä rovasti aikoi myös Snellmanin päivänä suomentaa nimensä. Silloin oli Kustaa rovastille ilmoittanut aikoneensa muuttaa hänkin nimensä joksikuksi muuksi suomalaiseksi nimeksi…
"Mitä hulluja!" oli rovasti arvellut. "Teillähän on jo suomalainen sukunimi. Näyttää lapselliselta ja tyhmältä mennä sitä muuttelemaan."
* * * * *
Eräänä iltana — Snellmanin päivä oli ihan ovella — olivat pitäjän herrat kokoontuneet kauppiaan luo nimipäiville. Oikeastaan kokoonnuttiin sinne keskustelemaan nimien suomennoksista, sillä useimmat aikoivat nyt ruotsalaiset nimensä suomentaa. Ja oli kolmaskin syy, jonka vuoksi oli hauskaa mennä kauppiaan luo. Siellä nimittäin tarjottiin vielä totia vanhan hyvän tavan mukaan, tarjottiin aina nimipäivänä niin, että vielä toisenakin päivänä tuntui sekä sielussa että ruumiissa.
Sinne lähti nyt Kustaa Kokkarekin suuressa tuskassaan. Ehkäpä siellä saisi hyviltä ihmisiltä neuvoja miten menetellä. Ei kai ollut yhtään ihmistä joutunut tämmöiseen hirveään piinaan nimensä vuoksi! Koskihan asia hänen elämänsä suurinta kysymystä.
Mennessä alkoi häntä pistellä vihaksi. Hän muisteli, että seminaarissakin joku irvihammas oli tehnyt pilkkaa hänen nimestään, ja kerran, kun hän vastasi väärin, oli opettajakin — muuan lehtori — ivallisesti sanonut:
"Kovempaa, kovempaa kokkaretta…"
"Saatana", tiuskaisi hän ja potkaisi kenkänsä kärjellä viatonta kiveä, niin että se lensi toiselle puolen tien.
— Jos Henriika sentään tietäisi, mihin hirveään vaivaan hän minut on saattanut, niin varmaan hän pyörryttäisi pyhät sanansa, — hän arveli.
Ja hetken kuluttua:
— Mutta hän näkyy olevan vääjäämätön… Olenhan minä kaiken talvea kirjeessä kokenut esitellä, että antaisimme olla koko nimenmuuttamisen toistaiseksi… Voisimmehan lapsillemme antaa uuden sukunimen… Mutta ei hän tyydy siihenkään…
Ja kiivaasti keppiään heilutellen asteli Kustaa Kokkare kauppiaaseen päin.
Sinne olivat jo "muut herrat" saapuneet; keskustelu oli jo alkanut ja koski nimien suomennosta. Kaikilla muilla oli ruotsinkielinen sukunimi, paitsi Kustaa Kokkareella.
"Sinä olet kuitenkin onnen poika, Kustaa, kun sinulla on suomalainen nimi… Me tässä emme tahdo päästä selvyyteen minkä nimen ottaisimme, sillä niitähän on tuhansia sieviä ja sointuvia", sanottiin Kustaalle ja toivotettiin onnea.
"Vaan se on niin ruma se minunkin nimeni, niin että minäkin olen päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseni ja muuttaa nimeni joksikin muuksi… ha, ha, ha…"
Kustaa koetti nauraa ja oli olevinaan niinkuin hän olisi jonkun sukkeluuden sanonut. Hän toivoi toistenkin yhtyvän nauruun ja sanovan:
— Aivan oikein… aivan oikein! Niinhän tekevät melkein kaikki!
Mutta toiset eivät yhtyneetkään nauruun eivätkä virkkaneet mitään.
Viho viimein puhui forstmestari:
"Minusta on joutavaa muuttaa nimeään, jolla kerran on suomalainen nimi… Joku kisälli ja sen semmoiset tolvanat kyllä näkyvät niin tekevän…"
"Sinä siis leimaat minut tolvanaksi", kivahti Kustaa.
"En suinkaan… en suinkaan", pyyteli forstmestari.
Mutta illempana, kun jo oli maisteltu ja alkoi olo tuntua hupaiselta, ruvettiin taas nimistä keskustelemaan. Kustaa ja forstmestarikin olivat sopineet pois äskeisen ja rakkaina veljinä nyt puhelivat.
"Jos sinä nyt välttämättömästi tahdot muuttaa nimesi, Kustaa, niin voihan nimestäsi saada melkein samanlaisen", sanoi Kustaalle forstmestari.
"Sitä en ole tullut ajatelleeksi", ilostui Kustaa.
"Voisithan lisätä nimeesi jotakin, että siitä tulisi vähä pitempi", jatkoi forstmestari.
"Mitä esimerkiksi siihen sopisi lisätä?"
Forstmestari selitti vakavana eikä Kustaa innossaan huomannut sitä hienoa hymyä, joka vilahti forstmestarin silmänurkassa:
"Minun kotipuolessa on kylän — ei, koko pitäjän — rikkaimman ja pulskimman talon nimi Iso-Kokkare… Tulin tässä ajatelleeksi, että voisithan lisätä tuon sanan 'Iso' nimesi edelle, kirjoittaa sitte näin: Iso-Kokkare, Se minusta tavallansa osoittaisi, että olet oikein alkuperäisiä suomalaisia… jonkun suuren, varakkaan talon poika… Niinkuin tiedät — ja sinä tiedät sen paremmin kuin minä — melkein joka kylässä on joku talo, pomompi muita, jota erotukseksi pientalollisista mainitaan isoksi. On Iso-Mattila, Iso-Rouvala, Iso-Herrala, Iso-Kokkare, Iso-Mikkola j.n.e."
Kustaa riemastui forstmestarin kekseliäisyydestä. Itse ei hän ollut tullut sitä koskaan ajatelleeksi.
"Toden totta. Minua alkaa miellyttää esittämäsi nimi, ja kun oikein ajattelen, sopii se muutenkin, sillä isäni oli tosiaan ennen köyhtymistään Isolla-Kokkareella isäntänä…"
"Arvasinhan minä…"
"Mikä aasi minä olen ollut, kun tuota en ennen ole hoksannut…
Luulenpa, että Henriikakin…"
"Ahaa… vai on sinulla Henriika jo tiedossasi… Kas poikaa vaan…"
Ja forstmestari löi Kustaata olkapäälle.
Oikein tuntui hyvältä Kustaasta taas monesta aikaa.
Ja sen asian päälle maistettiin.
Seuraavana päivänä kirjoitti Kustaa Henriikalle hommastaan. Hän selitti laajasti asian, kertoi kuinka forstmestarikin oli sanonut ja että kaikki muutkin ihmiset ovat hänen kanssaan yhtä mieltä. Hän siis toivoi, että Henriikakin, hänen kallis, kaunis, hyvä morsiamensa, hyväksyy nimen ja ettei enää ollut mitään estettä heidän avioliitolleen. He voisivat mennä naimisiin nyt aivan heti… Mutta levottomana hän kuitenkin vartoi Henriikan vastausta. Johtui hänelle joskus mieleen, että olisiko ehkä forstmestari hauskemmakseen ja piloillaan vain esitellyt Isoa-Kokkaretta hänelle nimeksi. Mutta eihän ollut forstmestari ivallinen ollut, vakavana miehenä oli puhunut…
Viikon päästä hän sai Henriikalta kirjeen. Puolihulluna pelosta ja suuressa tuskassa hän sen avasi ja kauhistuksekseen luki:
"… Sinä olet suurin hölmö, minkä koskaan olen nähnyt ja tuntenut… Nauravathan sinulle harakatkin, ja ihmiset pitävät hauskaa kustannuksellasi…"
Enempää hän ei nähnyt lukea. Hän tunsi itsensä onnettomimmaksi ihmiseksi koko maailmassa.
Sen verran hän vielä kykeni koululapsille sanomaan, että antoi lupaa koko päiväksi. Mutta ei hän ainakaan vielä ole nimeään muuttanut. Eikä hänen rakastettua Henriikaansakaan ole näkynyt…
Tuskin tuleekaan, Henriika nimittäin.