KUN VIINA LOPPUU
Motto: Vuonna kuusikymmentäkuus
tehtiin Suomeen laki uus
— — —
enkä tiedä mitä mun pitää näkemän
vuonna tuhatyhdeksänsataaseitsemän.
Ne loppuvat nyt heti meiltä maalaisilta nuo hauskat kaupunkimatkat, kun hienoimmillaan humalassa sieltä palattiin, iloisia lauluja laulettiin ja oli "kaukana kavala maailma". Aivan varmaan ne loppuvat. Ei ole enää ilon päivää monta, ei enää povemme pullota, eikä tamminen nassakka reen sevillä könötä, kaupungista palatessamme. Emme enää niinkuin ennen palaa iloisina miehinä, rikkaina ja rentoina… Alakuloinen on mies ja mieli hapan, pää tyhjä ja tylsä ja sydänkin hakkaa veltosti kuin ruotiukko…
Ainoan ilomme vievät — vievät viinakullan, joka sentään, niinkuin Jukolan Juhani totta puhuen sanoo, on "iloksi ja lohdutukseksi meille kaarneenpoikasille…"
Kaikki merkit viittaavat siihen, että hävityksen päivä tulee ja murheen päivä meille viinamiehille. Merkkitapaus!
Minua kauhistuttaa ajatellessani kaikkia hyviä ystäviäni tässä ja muussa maailmassa, ajatellessani tuonkin Prakkulan vaarin tunteita, kun hän tuimana ja kivana miehenä astuu pitkin alastomia, äänettömiä kaupungin katuja, kahden puolen silmäillen, missä anniskelu on, missä vähittäinmyynti ja missä… missä? Ja kun hänelle nauretaan vasten naamaa ja akat portin pielestä huutavat:
"Herra jee… mistä se on tuo ukko, joka kysyy viinapuotia … herra jee… onko se hullu?"
"Mikä lie maan tollikko", huutaa toinen akka vastaiselta portilta.
Ajatella mitä Prakkulan vaari silloin tuntee! Olisipa, että saisi pari hyvää puolikuppista — sitä tisleerattua —, että pääsisivät veret liikkeelle, niin näyttäisi noille ämmille, eivätkö pakenis pöksiinsä.
Toden totta. Tämä on rangaistukseksi meille miehille, jotka pitkän aikaa olemme herroina olleet ja niin kovin harvoin akkaväelle ryypyt antaneet. Nyt vaimoväki alkaa vuorostaan komennella ja "äänestää", niinkuin muistelen Turun arv. poliisimiehen suomentaneen sanan oljud. Ilmanko Sepeteus kanttori, joka kuitenkin oli kohtuuden mies, sanookin: "Naisvaltikka on murheellinen merkki, — se maakuntain häviötä ennustaa. Roomassa, koska tämä ankara valta lankeemukseensa kallistui, hallitsivat portot, nartut ja naasikat, ja mies vapisi…"
Ja niin käy meilläkin. Niin minä uskon. Viittaavathan kaikki merkit siihen… merimerkitkin…
Minä tunnen monta vanhaa miestä, jotka ovat toivoneet kuolevansa nyt tänä talvena tai viimeistään keväällä, ettei heidän tarvitsisi tuntea sitä puutetta… että pääsisivät näkemästä tämän katoovan maailman surkeutta. Luultavasti heidän rukouksensa kuullaan…
Kun ajattelen sitten sitä villiä riemua, jota raittiusväki johtuu tuntemaan! On sitten yhtä ainoaa jupileerausta viikoittain — aivan varmaan…
Olen näkevinäni suuren salin raittiusväkeä täynnä. Siellä iloitaan. Voitto niin loistava on saatu, huutaa pitää. Kadulle kuuluu loilotus ja laulu… Siitä kulkevat Prakkulan vaari ja Yliniemen Hermanni sivu… heistä tuntuu niinkuin kuulisivat tuttuja ääniä ja ennen kuultua loilotusta… Ilo ja riemu täyttää sydämen ja hauska aavistus ja toivo mielen. Siellä on vielä entistä hauskaa hommaa… kuulethan tuota loilotusta… aivan samaa kuin ennen hauskoina päivinämme…
He rientävät juoksujalassa kohti suurta salia.
Mutta portilla on poliisimies, joka sanoo:
"Ette te hyvät ystävät sieltä saa ryyppyjä."
"Mutta tämä ääni ja loilotus?"
"Raittiusväki siellä riemuitsee…"
Kaikkein enimmin surkuttelen kuitenkin hevosmiehiä…
Saadaan vaan nähdä, että ei ole parin vuoden päästä montakaan juoksijaa, eikä kilpa-ajoja pidetä koko maassa. Sillä kuka on nähnyt hevosmiestä toimessa, ellei hän ole aamuryyppyään saanut? Oletko nähnyt, lukijani, koskaan mustilaisten selvillä päin hevosia vaihtavan? Luuletko "Eino Vakaan" jälkeläisestä tulevan juoksijaa, ellei sitä hutikassa vähä kousaile ja kuranssaa? Ja miten käy markkinain ja markkinamiesten?
Kuolevat kaikki! Markkinat ovat muistoina vain, ja iloiset hevosmiehet poistuvat, kuihtuvat ja kuolevat ikävään johonkin kauas sydänmaalle.
Merkillisen unen on nähnyt naapurini Uudentalon Ville.
Hän oli ollut olevinaan kaupungissa, jossa ennen monta hauskaa oli pidetty. Oli ollut muitakin kotokylän miehiä. He olivat kävelleet pitkin kaupungin katuja. Ei yhtään ihmistä näkynyt liikkeellä. Entisen kapakan luona istuivat poliisit ja pelasivat korttia, sillä oli olevinaan kesä…
"Ikävä tässäkin tulee… olis' yksikään juopunut, että saisi edes haistaa, miltä viina haisee", oli yksi poliisista sanonut.
"Veisittekö hänet putkaan?" oli Ville kysynyt.
"Ei, veikkonen! Etkö tiedä, että putkassa tätä nykyä säilytetään kaikkia muistoja entiseltä ajalta… Siellä on revityitä lakkeja… paripuolikenkiä, veren tahraamia nenäliinoja, tröijyjä, housuja, puukkoja, kiviä, tuolin ja pöydän jalkoja, särkyneitä nassakoita, korkkeja y.m., y.m."
"Vai niin", oli Ville vastannut, ja siihen oli herännyt.