POMMINHEITTÄJÄ
Maalaisetkin tulevat levottomiksi tänä rauhattomana aikana. Eikä se kummaa olekaan, kun joka viikko saapi sanomalehdistä lukea mitä hirvittävimpiä tekoja…
Varsinkin ovat pommit ja pomminheittäjät herättäneet "ansaittua huomiota". Niistä kun ei saa selvää miten ja mistä ne ovat tehdyt, joilla sellainen yliluonnollinen voima on…
Aina kun uusi pommiräjähdys, dynamiittilöytö tai muu sotainen tapaus luettiin lehdistä, arveltiin sen johdosta monet tunnit iltaisin, ihmeteltiin ja manattiin maailman pahuutta, ja sen lopun ennustettiin olevan tulossa…
"Kaikki merkit ennustavat maailmanlopun lähellä olevan", sanoi profeetallisesti Vanhalan vanha vaari.
"Niin on. Niin on", huokailivat ja myönsivät muut läsnäolijat.
Vuotilaan, johon Helsingin lehtiäkin tuli, kokoontui iltaisin paljon kyläläisiä kuulemaan uutisia maailman menosta. Oli kuulijoiden joukossa nuorta, vanhaa, naista, miestä, ja yksi yhtä arveli, toinen toista.
Vuotilassa oli ruotilaisena Kolu-Olliksi sanottu, mielenvikaa sairastava mies. Hän oli nuorempana paljo maailmaa kulkenut, ja omantunnon vaivoissa hänen sanottiin mielenhäiriöön tulleen.
Ja kun iltakaudet luettiin ryöstöistä ja murhista, eivät ne näyttäneet Kolu-Ollia vähääkään liikuttavan, mutta kun hän kuuli pommeista puhuttavan, nauroi hän salaperäisesti penkiltään uunin luota, nauroi kummallista nauruaan, pörröistä päätään pudistellen.
"Mikä se Ollia naurattaa?" tiedustelivat muut.
Mutta Olli vain naureskeli, ei sanonut syytä iloonsa, mutta välisti oikein ääneensä nauraa virnisteli.
Hän mietiskeli sekavissa aivoissaan pommia… hän kuvitteli sen mahtavaa räjähdystä ja sitä, miltä näyttäisi, kun koko talo nousisi ilmaan ja sirpaleina putoilisi takaisin… Mahtavaa ja majesteetillista se olisi…
Pirttilän väelle oli Kolu-Ollilla vanhaa vihaa. Häntä oli Pirttilässä kohdeltu pahoin, oli kiusoiteltu ja ruokaakin vähänlaisesti annettu, eikä tupakkaa, joka oli Ollin parasta herkkua, saanut koskaan…
Hän oli jo pitkät ajat miettinyt, miten saisi Pirttilässä aikaan semmoisen räjähdyksen, että isäntä ja pojat murskaantuisivat ja iso rakennus lentäisi sirpaleina ilmaan… Sen verran oli hän saanut käsitystä, että pommit sisälsivät haulia, hevosenkengän palasia, rautanauloja ja kaikenlaista rautaromua… Niitä hän olikin kokoillut milloin mistäkin, niin että hänellä nyt oli varastossa iso apepurtilo, jonka oli kätkenyt rakennuksen alle.
Yökaudet hän mietti sitä pommin valmistamista ja kuvaili mielessään sen mahtavaa räjähdystä. Päivillä teki hän kokeita pihasalla mäiskien pienemmällä kivellä isompaan… Se ei antanut toivottua ääntä, paukahti vain ja iski tulta…
Mutta sitten hän sai pappilan nuoreltaherralta hauleja ja Takamaan Mikolta ruutia. Porvarista hän kerjäsi herneitä, nokesi herneet, kun ensin oli kastellut ne suolavedessä… Ne kovettuivat ja olivat kuin hauleja ainakin. Sannasta teki hän lisää ruutia, sotkien hienoa nokea sekaan.
Kerran oli hän tavannut pappilan nuoret herrat vesilintuja ampumassa ja sai heiltä huomaamatta varastetuksi koko ruutisarven…
Riemuissaan hän meni varastopaikalleen.
Hän päätti ensin tehdä pienemmän pommin, koepommin, nähdäkseen kuinka se onnistui, ja sitten vasta laittaa isomman, jonka yön tullen kaivaisi Pirttilän nurkan juureen ja sytyttäisi…
Koepommin koteloksi hän valmisti vanhan huopahattunsa. Siihen pani hän rautanaulan kantoja, pieniä rautapalasia, hauleja, noetuita herneitä ja ruutia. Mutta ollen innoissaan ja toimessaan, panikin hän huomaamatta kaiken ruutivarastonsa koepommiin, muistamatta isompaa pommia.
Hän oli saanut päähänsä, että hän tekee kokeensa pirtin uunin päällä. Siellä se paukahtaisi parhaiten… ja talonväkikin joutuisi näkemään ja kuulemaan, mikä mahtava mies hän oli…
Niinä viikkoina, joina hän pommia valmisteli, oli hän tavallista rauhallisempi, mutta syvissä mietteissä hän kulki, itsekseen naureskellen.
"Mikä sille lie tuolle Ollille tullut, kun se on kuin muuttunut, eikä enää ole niitä hullunkiiriä ollenkaan", arveli eräänä iltana Vuotilan isäntä rengeilleen.
"Muuttuneen se näkyy käytökselleen. Joko rupeaisi mielen viastaan paranemaan", sanoivat rengit.
Mutta paimenpoika Otto kertoi:
"Se kokoaa pieniä kiviä ja rautapalasia ja välistä puhelee yksinään ja hokee: pommi… pommi… anna, että sen valmiiksi saan…"
"Höpiset, poika!"
"No eilenkin illalla puuhasi riihen takana — minä kurkistelin riihen luukusta — ja oli hattuunsa koonnut kaikenlaista roskaa… rautanaulan kantojakin näkyi olevan", kertoi Otto tosissaan.
"Mitä se hupsu miettinee", sanoi Mooses-renki välinpitämättömästi ja alkoi riisua kenkiä jaloistaan.
"Kuka sen tietää, minkä vielä tekee… jos hyvinkin tekee pommin", epäili toinen.
"Mistäs Matti ottaa, kun Matilla ei ole."
Mutta isäntä oli käynyt miettiväksi ja sanoi:
"Pitää sen Ollin hommista ruveta pitämään huolta. Kun yksin on, niin ehtii kaikkia miettimään. Missä se nytkin on?"
Kun syysilta oli pimeä, käski isäntä paimen-Oton mennä huutamaan Ollia tulemaan maata…
Otto meni, huuteli pihalla, kävi navetan, riihet ja heinäladon, vaan ei sanonut Ollia kuuluneen.
"Äsken päivän puuttuessa se minusta liikuskeli leipomotuvan rappusilla", oli muuan rengeistä nähnyt.
"Leipomotuvassa se näkyi tässä toissa iltanakin olevan. Uunin takaa kolusi tulla, kun minä sisälle menin", muisteli taas yksi rengeistä.
Ja kun kukin alkoi muistella, niin selvisi siitä, että Ollin hommat näinä aikoina olivat olleet salaperäisiä, ja että hän usein oli ollut tietämättömissä.
"Kyllä siitä pitää ruveta tarkempaa huolta pitämään", sanoi isäntä ja he läksivät kaikin, paimen-Ottokin, leipomotuvan puolelle Ollia hakemaan.
"Hei!" huusi isäntä ovella. "Olli hoi, tule nukkumaan!"
Uunin päältä kuuluu rapinaa ja supatusta.
"Elkää tulko… tämä on koepommi!" kuulivat he samalla Ollin äänen uuninlaelta.
"Tuletko pois sieltä! Mitä sinä siellä toimitat?" komenteli isäntä.
"Se paukahtaa heti… saatte kuulla… elkää menkö vielä… juuri heti… tämä on koepommi… Minä teen sitten isomman Pirttilän rakennuksen alle… Nyt se alkaa syttyä…"
Samassa kuului kova pamaus, kauhea rääkäisy ja naulatuisku — ja Olli vieri naamaltaan verisenä uunin taa…
"Tappoi itsensä, hurja!"
Mutta Olli ei ollut kuollut; naama, kaula ja kädet vain olivat veressä ja syvissä naarmuissa…
"Jahka minä sen isomman saan valmiiksi… niin Pirttilän rakennus nousee ilmaan…" hoki Olli vain, kun häntä laahattiin uunin takaa.
Kolu-Ollia nimitetään nyt kylällä "Pomminheittäjäksi". Tuskinpa Olli sentään saa tilaisuutta jatkaa pomminvalmistustaan.