FRANS TUIRAN JOULUKERTOMUS
Hän oli nyt kunnan esimies, Frans Tuira. Itse hän piti sitä erinomaisena asiana ja olikin ylpistynyt näinä viime aikoina aivan kouraantuntuvasti. Ja vaikka häntä eivät muut pitäneet erinomaisen kyvykkäänä miehenä, uskoi hän kuitenkin itse nero olevansa…
Hänen suurin kunniahimonsa oli kuitenkin päästä tunnetuksi ulompanakin kotonurkkia ja paljon hän ponnisteli ja yritteli, tämä Frans Tuira.
Yleisistä asioista oli hän koettanut sanomalehtiinkin kirjoitella, mutta kumma kyllä hänen kyhäyksiään ei toimitus hyväksynyt, ja jos lehteen joku painettiinkin, oli se muuteltu ja oikoiltu, lauseet laitettu ja kokonaisia kappaleita jätetty pois.
Häntä harmitti se. Mutta oli kuitenkin ikuinen onni, ettei kukaan pitäjäläinen tiennyt kuinka hävittömästi toimitus oli hänen suurella vaivalla kyhättyjä tuotteitaan repelöinyt. Ne uskoivat tietenkin kaikki, että hänen kyhäelmänsä olivat sellaisina lähteneet hänen pirteästä kynästään.
Ja hänen kunniahimonsa ja uskonsa siitä, että hänessä todellakin oli jotakin aivan erinomaista kykyä, kasvoivat päivä päivältä.
Enimmin saivat ne vauhtia, kun hän aivan aavistamatta sai kirjeen erään
joululehden toimitukselta, joka kohteliaimmin kysyi, eikö hänkin, Frans
Tuira, "antaisi arvokasta apuaan" tunnetuksi tulleeseen joululehteen.
Se saisi olla sievä, koruton kertomus, mieluummin kansan elämästä.
Hän hämmästyi ja innostui, nousi ajatuksissaan pilviin asti ja kertoi vaimolleen iloisesta uutisesta.
"Sinä näet nyt, että minun nimeni on tunnettu muuallakin kuin täällä", riemuitsi hän.
"No sinä olet yhtä leuhka, vaikka vanhenetkin", vastasi hänelle vaino välinpitämättömästi.
Ja Frans Tuira alkoi miettiä aihetta joulukertomukseensa. Täytyi olla hopussa, sillä ei ollut aikaa enää kuin joku viikko, jolloin kertomus piti lähettää.
Mistä hän saisi sopivan aiheen? Mistä kertoisi? Jonkun uskovaisen joulunvieton? Syntisen parannuksenteon?… Ei saakelissa! Semmoiset jutut kuuluivat papeille eivätkä kaunokirjailijalle…
Vaan olihan sitä vara valita. Oli vain. Jouluviinoista esimerkiksi? Mutta niistäkinhän oli niin monen monta kertaa kyhätty sekä kertomuksia että runoja, ettei ollut enää mitään lisäämistä. Ja sitäpaitsi se näyttäisi lainatulta…
Täytyi keksiä aivan uutta ja alkuperäistä…
Hän istui tuntikausia kamarissaan, kynä kädessä, käsi otsalla mietiskellen. Monta kertaa oli hän aloittanutkin, kirjoittanut väliin koko sivun, mutta kun siitä ei näyttänyt tulevan mitään, alkoi hän miettiä uutta aihetta.
Mutta ei ollutkaan niin helppoa keksiä kertomusta. Jos hän joskus uskoi löytäneensä hyvän jutun, muistikin hän samalla, että ei se ollutkaan uusi, vaan että hän oli sen ennen jostakin joululehdestä lukenut…
Häntä alkoi hermostuttaa. Oli jo viikko kulunut eikä hän ollut saanut mitään valmista. Ainakin kaksikymmentä oli hänellä alulla, mikä sivun, mikä puolen sivun pituinen. Hän käänteli papereita ja noitui itsekseen. "Iikan joulu", "Jouluaattona", "Vanhan joulu", "Jouluna", "Joulusunnuntaina", "Iloinen joulu", "Joulukuusen kynttilä"… luki hän aloittamiansa kertomuksia.
Ei, ei noista saanut yhdestäkään juttua… Keksisi edes jonkun pitkän valeenkaan!… Ja miksei sitä keksisi, kun saisi rauhassa olla… mutta eiköhän tulekin taas tuo naapurin Matti häiritsemään… tulee tietenkin… Pentele kuitenkin! Eikä ole enää kuin viikko aikaa, jolloin kertomus pitäisi lähettää…
Hänelle on tullut tavaton hätä ja kiire, öilläkin hän valvoo ja miettii. Hän on päivisin vimmoissaan koko talonväelle, ja jokaista vierasta, joka käy talossa, kohtelee hän tylysti… Vihdoin eräänä yönä hän uskoi keksineensä hyvän kertomuksen. Yösydännä nousi hän ylös ja alkoi kirjoittaa. Hänellä oli selvänä loppuun asti kertomus, ja se tuntui mainiolta…
Aamulla oli hänellä kertomus melkein puolivälissä… hän ehtisi saada hyvissä ajoin valmiiksi ja lähettämään sen määrätyllä ajalla. Kun hän ryhtyi alkupuolta puhtaaksi kirjoittamaan, muisti hän yhtäkkiä, että hän oli jostakin lukenut tai kuullut samanlaisen kertomuksen. Hän muisteli ja muisteli, kävi levottomaksi…
Illalla luki hän kertomuksen alkupuolen vaimolleen, kuullakseen hänen mielipidettään…
Vaimo kuunteli, yski väliin ja naurahti…
"Tuohan on samanlainen kertomus, jonka Otto menneenä jouluna luki kansakoululta saadusta joululehdestä; nimetkin ovat samat: Aapo ja Liisa", sanoi vaimo.
Silloin Frans Tuira vimmastui, suuttui vaimolleen ja tiuskaisi:
"Sinä et, hiisi vie, saisi semmoistakaan."
"Jos minä kirjoittaa osaisin, niin paremman tekisinkin", ilveili vaimo.
Frans Tuiralle tulee yhä suurempi hätä. Hän on kuin suuressa tuskassa ja näkee pahoja unia. Ja aika kuluu… aika kuluu. Kolmen päivän perästä pitäisi kertomus jo saada postiin…
Mitä hittoa hän tekisi? Jos olisi mennä pappilaan, maisteria puhuttelemaan, ja kysyä häneltä. Mutta sekin olisi niin alentavaa, ja jos kyläläiset saisivat tietää, niin sitten siitä vasta elämä nousisi… Mitä tehdä? Mitä hemmettiä tehdä? Hän kävelee kuin kuuman pellin päällä ja sikari röyhyää hänen hampaissaan kuin veturin savutorvi, hän tiputtelee tuhkaa kirjoituspöydälleen, ja tulisia kipunoita lentelee sikarista pitkin lattiaa ja huonekaluja…
"Sytytät vielä palamaan koko talon tuon joulukertomuksesi kanssa", sanoo hänelle emäntä.
"Mene pöksääsi… eläkä päästä ketään tänne… Minä tahdon olla rauhassa… Kuuletko sen, lehmä", viskaa hän vimmalla emännälle, joka mennessään nauraa hykertää.
— Että minulla pitää vielä lisäksi olla noin saakelin tyhmä ja käsittämätön vaimo, — huokaa hän.
Mistä hiidestä ne keksivät aiheita muut noihin joulukertomuksiinsa… mistä hiidestä? Ja aina uusia, uusia joka vuosi? Sekin Kauppis-Heikki ja keitä ne kaikki lienevät!
Vaan vaivaa niillä lienee ja tuskaa… saavat, saakeli vieköön, hekin miettiä ja ponnistella… se on vissi…
Mutta äkkiä juolahtaa hänen mieleensä onnellinen ajatus… Sen hän tekee… muuttaa vain nimet ja muutenkin vähin…
Hänellä on kirjakaappinsa alihyllyllä useita joululehtiä. Yksi on jo hyvin vanha ja siinä on erinomainen kertomus joulusta… Hän jäljentää sen. Siinä ei ole kirjoittajan nimeäkään eikä sen sisältöä enää kukaan muista…. Sen hän jäljentää ja panee vain alle oman nimensä: Frans Tuira.
Hirmuisella kiireellä hän penkoo kirjahyllyään ja löytää hakemansa joululehden… Tässä se on… "Jouluaattona" on sen nimenä, mutta hän muuttaa sen kuulumaan "Jouluaaton tapauksia" ja lisää vielä alle: "Todellinen kertomus".
Siitä tulee mainio kerrassaan. Sitä ei kukaan muista eikä hoksaa, että se on ennen painettu, kun siinä on erilainen nimi ja muutenkin muovaeltu…
— Voi kuitenkin, kun hoksasin, kun hoksasin… kun hoksasin… sin… sin, — iloitsee hän ja rutistelee entiset joulukertomustensa alut yhdeksi palloksi ja viskaa uuniin.
Ja nyt hän istuu tuolilleen ja ottaa puhtaan, hohtavan valkoisen paperiarkin eteensä…
— Jopahan… jopahan hoksasin, — hän yhä iloitsee, asettaa joululehden syrjemmäs ja tarttuu kynään…
Mutta kiireessään ja ajatuksissaan kirjoittaa hän arkin vasemmanpuoliseen yläreunaan: "Jäljennös".
Mutta hän huomaa samalla erehdyksensä ja viskaa vihan vimmalla paperiarkin luotaan…
— Saatana, kun tässä on kiire, että väkistenkin tulee väärin, — noituu hän synkästi ja ottaa uuden arkin.
Samassa tulee naapurin Matti sisälle.
— Mitä sinä täällä noidut, — naurahtaa Matti ja tulee tervehtimään.
"Niin tuota… minulla on tässä kiire… yks' selityksen antaminen kuvernööriin…" sanoo hän tiukasti Matille.
"Minä vaan aioin kysyä… mikä paperiarkki sinulla on täällä lattiallakin… että tuleeko sinne aidaksenhakkoon lähtöä…" 'Jäljennös' lukee Matti paperista ja laskee sen pöydälle.
"En minä jouda ennenkun ylihuomenna", vastaa hän Matille ja katsoo kokonaan toisaalle.
Matti poistuu ja hän alkaa tavattoman kiireesti kirjoittaa. Muuttelee ja sommittelee. Siitä tulee hyvä. Hän iloitsee, sytyttää sikaria vähä väliä ja käskee piian, joka tulee häntä syömään kutsumaan, mennä helvettiin. Hän ehtii saada kertomuksen kirjoitetuksi ja isoilla, lihavilla kirjaimilla lisää alle nimensä…
Se on siis valmis postiin pantavaksi.
* * * * *
Joulu lähenee. Hän on lukenut sanomalehdestä, että sekin joululehti, johon hänen kertomuksensa piti tulla, oli ilmestynyt kirjakauppaan…
Hän tilaa sen. Mutta siinä ei ole hänen kertomustansa. Muita vain on.
Mutta häntä suututtaa niin, ettei hän viitsi niitäkään lukea…
Mihin on hänen kertomuksensa joutunut? Lurjukset panneet vissiin paperikoriin!
Mutta hän kirjoittaa äkäsen kirjeen toimitukselle ja vaatii takasin käsikirjoitustaan… takaisin ja paikalla…
Mutta ei Frans Tuira saanut takaisin joulukertomustaan ja tuskin enää saakaan.
Eikä ole kuulunut eikä näkynyt, että Frans Tuira olisi joulukertomuksia sitten jälestäpäinkään julkaissut.