ERÄS AMERIKAN KIRJE
Hän oli jo kymmenen lapsen isä, Aapo Suikki, kun läksi Amerikkaan.
Toissa syksynä meni.
Oli siinä miestä kysynyt, kun piti kymmenestä kynnestä semmoiselle joukolle leipä saada. Ei ollut itsellä maantuloa kuin vaivainen riihellinen, josta parhaina vuosina tuli kaksi tynnyriä ohria; hallavuosina ei saanut kuin lentäviä kaunoja. Olihan niissä vähäksi aikaa leipää, mutta arvata saapi, että kun koko eläminen on aivan jauhojen nojassa, niin olla niitä pitää semmoiselle joukolle. Ei ole sadan kilon säkki isokaan vieras, kun siitä leipoo, keittää vellit, puurot. Sillä ei ole köyhällä kansalla paljon muusta keittämisestä tolkkua. Syksyisin lammas, vaan paljonko siitäkään kullekin liikenee ja kuinka monena viikkona! Jauhot ne olivat pääasia.
Hän asui aivan valtatien varrella, suutarin ammattia harjoittaen. Matkamiehet pistäysivät sivu kulkiessaan hänen mökissään tupakan panemassa ja usein kahviakin kysyivät…
Eikä käynyt yksikään kaupungista palaava matkamies Aapo Suikin mökissä niin, ettei Aapo melkein ensimmäiseksi kysynyt:
"No paljonko jauhot nyt maksoivat?"
"Siinä ne nyt ovat kolmessakymmenessä, joku sentään antaa niitä Liipaun jauhoja puoltamarkkaa helpommalla, mutta paljon karkeampia ne näkyvät olevan."
"Niin ne näkyvät olevan. On niitä meillekin pari säkkiä otettu tässä…
No ei kuulunut helpponevatko?"
"Eipä sanottu halpenevan. Arvelivat kevätpuoleen vaan kohoavan…"
"Kovaapa kuuluu."
Siten sai Aapo aina tarkat tiedot jauhojen hinnasta. Ja kotikylässä oli säkin hinta säännöllisesti kahta markkaa kalliimpi, rahti teki erotuksen.
Ja sai siinä Aapo pikilankaa punoa ja naskalia käyttää, jos mieli leivässä pysyä. Mutta leipää heillä vain oli, ei ollut koskaan entinen säkki päässyt loppumaan, kun toisen Aapo nouti. Välistä täytyi ottaa velaksikin ja maksaa sitten kun ehti neulomalla saada.
Mutta vuosi vuodelta kasvoivat lapset; pienimmätkin jo naukuivat leipää, ja vanhemmilla piti olla pitkin päivää pala suussa kuin poroilla.
Alkoi puute hätyytellä Aapo Suikin perhettä, varsinkin kun jauhot toisinaan nousivat hulluun hintaan. Aapo teki päätöksensä, päätti lähteä Amerikkaan, josta hänelle sukulaiset olivat luvanneet tiketin lähettää.
"Ikävään sinä sinne kuolet", sanoivat hänelle ihmiset.
"Vaan eihän täällä elä, kun jauhotkin taas ovat kohonneet hinnassa."
Ja niin oli hänen Amerikkaan lähtönsä lykkääntynyt ja lykkääntynyt.
Mutta toissa syksynä jauhot taas kallistuivat. Iso-Joonas palasi kaupungista ja poikkesi Aapon pakinoille, siksi aikaa kun hänen hevosensa syödä rauskuttaisi vähän heiniä.
"No jauhot ne taas ovat kallistuneet", sanoi Aapo heti Joonaalle.
"Niin ovat. Eihän niitä enää köyhempi kansa jaksa ostaa mitenkään. Vaan
Amerikassa niitä kuuluu taas jauhoja olevan", lohdutteli Joonas.
Mikäs Joonaalla oli hätänä. Varakas vanhapoika, hevosen omisti eikä tarvinnut huolehtia leipää muille kuin itselleen.
"Minulla menee sentään apejauhoja hevoselle", puolusteli Joonas.
"Vaan näin monta suuta kuin minulla", sanoi Aapo ja viittasi lapsiaan.
Niillä oli ollut koko syyskesän kummia vehkeitä ja leikkejä noilla lapsilla, selitettiin Joonaalle. Ne ovat neuloneet pusseja rievuista ja täyttäneet ne sahanmuhilla. Ne ovat olevinaan jauhosäkkejä. Toiset ovat kauppiaana, toiset käyvät ostamassa. Korkealla on jauhojen hinta lasten leikkiessä ollut.
Ja siinä ne nytkin puuhasivat. Pikku-Ville oli kauppias, hänellä oli suuri varasto säkkejä karsinanpuolella pirttiä jakkaran alla, joka oli olevinaan makasiini. Siinä kävivät toiset ostamassa. Rahana olivat vasikan- ja lammasnahan palaset.
"Tuota ne ovat hommanneet kaiken syksyä, eikä se tuo hyvää tiedä", sanoivat sekä Aapo että Karoliina.
"Kyllä sitä niin sanotaan, että lapset ennustavat sotia ja kalliita aikoja", myönteli Joonaskin ja huvikseen meni Pikku-Villeltä kysymään, paljonko jauhot maksoivat.
"Neljäkymmentä markkaa ja raha varsin. Viikon päästä ei saa silläkään", ilmoitti Ville teerevänä Joonaalle.
"Siinä sen nyt kuulee jauhojen hinnan", sanoi Karoliina.
* * * * *
Mutta Aapoon se oli vaikuttanut niin, että hän päätti sittenkin lähteä Amerikkaan. Siellä ei ollut iso asia ansaita jauhosäkin hintaa ja nyt kun oli tikettikin jo valmiina.
"Minä uskon, että ennen joulua voin parin säkin hinnan lähettää, jos vaan palkat semmoiset ovat kuin on kirjoitettu", lohdutteli hän vaimoaan.
"Lähettäkää, isä, niitä Amerikan nisujauhoja Villelle jouluksi", evästeli isäänsä Ville.
Ja niin hän läksi. Ei jäänyt perheelle paljon elämistä, puoli säkkiä jauhoja, mutta hyvät ihmiset olivat luvanneet auttaa. Ei ole vielä kukaan nälkään kuollut, vaikka jauhot ovat olleet kalliimpiakin. Ja kyllä semmoisen taitavan suutarin perheestä huolta pidetään, etteivät puutetta kärsi.
Ja lähtiessään lupasi, että hän heti kun saa sen verran kokoon ainakin yhden säkin hinnan lähettää.
Kahden kuukauden perästä hän jo kirjoitti. Työssä kertoi olevansa, ja hyvä oli palkka. Ensi kirjeessä lähettää rahaa!
Eikä kauan viipynytkään ennenkuin Karoliina sai tiedon postikonttorista, että tulla itse noutamaan, että siellä oli rahakirje Amerikasta. Nopeasti puki Karoliina pyhävaatteisiinsa ja läksi, kovin hyvillään. Kaikki olivat jauhot, lopussa muukin syöminen. Jo tuli siunattuun aikaan tämä kirje.
Mutta kun hän ei itse osannut lukea kirjettä, pyysi hän postifröökynää lukemaan.
"Tässä on sata markkaa. Tässä on kaksikymmentä dollaria", selitti postifröökynä. Mutta sen tiesi Karoliinakin, oli siksi nähnyt jo "taaloja" ja tiesi, että taala vastasi viittä markkaa.
Suu tyytyväisessä hymyssä kuunteli Karoliina, kun postifröökynä kirjeestä luki:
"… ja saan mainita, että voin hyvin. Ja sano sinä siellä kaikille, että ei ole tässä maassa jauhojen puutetta eikä kuule koskaan kenenkään toiseltaan kysyvän, paljonko jauhot maksavat, sillä niitä on täällä kaikilla eikä täällä leipä lopu. Ja lapsille laita jouluksi nisua ja rahaa lähetän lisää. Ei tarvitse enää tiedustella kaikilta kulkijoilta, paljonko jauhot maksavat, niitä saapi vaikka suurkiitoksella…"
Karoliinan mielestä oli kirje aivan erinomainen. Niin selvästi ei kukaan ollut osannut kuvata Amerikan hyvyyttä kuin Aapo. Eivät puhuneet sanaakaan muut jauhojen hinnasta, vaan osasipa Aapo. Viisas mies se on sentään aina ollutkin! — sanoi Karoliina postifröökynälle.
Ja niin liikutettu oli Karoliina kirjeestään, että kaikille vastaantulijoillekin siitä kertoi, ja joka osasi kirjoitusta lukea, niin antoi lukea…
Iso-Joonaskin, kaupunkiin mennessään, kävi varta vasten Aapon kirjettä lukemassa, kun oli kuullut siitä puhuttavan.
— Jopahan meni semmonen mies sinnekin, joka osasi oikeasta asiasta kerrankaan kirjoittaa, — ihmetteli hän.
Mitähän sinä ensi kirjeessäsi vaimollesi kirjoittaisit, ystäväni?