KIHLOISSA
Viho viimein oli hänkin, Juho Koivisto, mennyt kihloihin.
Vuosikausia sitä jo olikin odotettu. Hänen ystäväpiirinsä nimittäin oli odottanut.
Sillä Juho Koivisto ei ollut mikään tavallinen nuorimies. Lukuunottamatta sitä, että hänellä oli hyväpalkkainen opettajantoimi kirkonkylän kansakoulussa, tiedettiin että hän muutenkin oli varakas. Ison talon perijä kuului olleen etelämpää lääniä. Kun hän lisäksi vielä oli komea ja hyväntapainen mies, olisi hänellä ollut morsiamia tarjolla useampiakin.
Mutta eipä näyttänyt Juho Koivisto kehenkään naistuttavaansa rakastuvan, vaikka kylällä puhuttiin väliin yhtä, väliin toista hänelle.
Arolan Jenniä kuitenkin kaikista enimmin. Oli tultu huomaamaan, että Juho, kun yhteen seuraan satuttiin, tarkasteli Jenniä enemmän kuin muita. Ja kun heidät nähtiin jokunen kerta yhdessä kylällä kävelemässä, puhuttiin heidän kihlauksestaan jo varmana asiana.
Mutta valmista siitä vain ei näyttänyt sittenkään tulevan.
"No, joko saapi onnitella?" kysyttiin.
"Ei vielä, ei vielä!"
Ja sitä Juho naureskeli sanoessaan omituisesti.
Jäätyään yksin kamariinsa Juho usein mietiskeli, minkävuoksi kaikilla tuttavilla oli semmoinen homma hänen naimisestaan. Siksi kai, ettei kukaan tiennyt hänen sydämensä asioita. Ei ollut hän vielä tavannut yhtään ainoaa tyttöä, jolle olisi voinut antaa sydämensä ja rakkautensa. Mikä oli Arolan Jennikin? Tyhjä sielu komeassa kuoressa…
Ei. Hänen valittunsa tuli olla sielukas ja lämmin, sydämellinen, hienotunteinen ja soma…
Kerran hän oli sellaisen tytön nähnyt…
Hän muisti usein sitä kuvaa ja usein siitä uneksi. Ja kun hänen yksinäinen opettajaelämänsä alkoi tuntua kovin kuivalta, päätti hän hakea semmoisen, josta oli uneksinut.
Mutta kului vuosi, eikä hän vieläkään ollut löytänyt valittuansa.
"Sinähän vanhenet, jos et nyt rupea toden teolla naimahommiin", sanoi hänelle hänen toverinsa Kurikka, naapurikylän opettaja.
"En minä toisten lopuista huoli", vastasi Juho siihen.
Toveri Kurikka hämmästyi. Sellaista vastausta ei Juho koskaan ennen ollut antanut, kun hänen naimisestaan tuli puhe.
"Mitä sillä tarkoitat?" sai hän kuitenkin Juholta kysytyksi.
"Tietysti tarkoitan mitä sanoinkin", vastasi Juho.
"Tarkoitatko, että Jennikin olisi ennen ollut kihloissa…?" uteli toinen.
"Kyllä sen sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin", sanoi Juho siihen, ja äänessä tuntui vähän kiukkua, helinää semmoista, jota ei ennen ollut hänen äänessään kuultu.
"Mistä minä tietäisin…?"
"Etkö liene sinäkin samoin kuin moni muukin hänen huuliaan suudellut…"
Toinen jäi sanomattomaksi ja katseli hölmistyneenä Juhoa.
"Oletpa sinä omituinen mies… olet todellakin", arveli hän sitten
Juholle.
"Kuinka niin?"
"Senvuoksi, että jos aiot semmoista morsianta hakea, joka ei… jota ei… taikka joka on…"
"Sano pois vaan…!" kehoitti Juho, ja hänen kasvonsa olivat käyneet hirveän totisiksi.
"Sinä vaadit naiselta liian paljon… Oletko sinä itse sitten niin viaton, ettet koskaan ole naista suudellut… sanopa se…"
"Se ei kuulu tähän…"
"Sinähän olet kuin suutuksissa… Ja mitä Jenniin tulee, niin tuskin parempaa elämänkumppania voi toivoakaan…"
"Mistä sinä sen tiedät?"
"Suutuksissasi sinä näyt olevan! Emme puhu enää koko asiasta…"
"Se on minunkin mielestäni parasta…"
Ja ystävykset erosivat: Kurikka siinä uskossa, että Juho Koivisto oli hyvin omituinen mies, melkein leuhka; Juho taas puolestaan uskoi olevansa oikeassa.
* * * * *
Mutta kun Juho syksyllä palasi kotipuolestaan kesälomalta, kimalteli hänen sormessaan paksu kihlasormus. Hän oli löytänyt tyttönsä, mutta kukaan ei tiennyt, mistä ja kuka hän oli.
Opettaja Kurikka läksi varta vasten Juhoa onnittelemaan.
"Kuuluu kovasti koskeneen Arolan Jenniin se sinun kihlautumisesi", sanoi hän Juholle ensiksi.
Juho näytti olevan herttaisen hyvällä ja iloisella tuulella. Paksut rypytkin silmäin välissä nenävarren yläpäässä olivat tasaantuneet ja käyneet vähemmän jyrkiksi. Ennen raskas ja vaaniva katse oli käynyt kirkkaammaksi ja avonaisemmaksi, ja muutenkin oli miehessä muutos tapahtunut.
"Ole joutavoimatta", vastasi hän vain iloisesti toverilleen ja käski istumaan.
"Sinä olet todella nyt niinkuin sulhasmies ainakin… sinä omituinen vanhapoika… En minä enää uskonut sinun löytävän sellaista… Jokos nyt tapasit omasi?"
"Jo viho viimein…"
"Miksi sitten pidät hänen nimeään salassa?"
"Joudattepa vielä vartomaan…"
Ja Juho nauroi leikkisänä.
"Se on taas sinun päähänpistojasi… Sano nyt edes vähäkään! Onko hän sieltä sinun kotipitäjästäsi?"
"Enpä sano… Varro jouluun, niin saat kuulla ja nähdä…"
"Näytä edes sitä sormusta!"
"En näytä sitäkään…"
"Härkäpäinen olet… Kun et sinä kuitenkin… jos sinä olisit osannut aavistaakaan, kuinka äärettömästi Jenni sinua rakastaa… Minä vain pahoin pelkään, että hänet huono perii…"
Juho oli hetken ääneti, virkkoi sitten:
"Voit olla oikeassa, mutta minä en voi asiaa auttaa!"
Juho Koivistossa oli todella suuri ulkonainenkin muutos tapahtunut. Hän pukeusi nyt huolellisemmin, ajoi partansa joka viikko ja näytti iloisemmalta kuin ennen. Koko kylä koetti saada selville hänen morsiamensa nimeä, mutta kukaan ei onnistunut. Se kuitenkin saatiin tietää, että Juhon kotipitäjäläisiä hän ei ollut.
Talven tullen, ensi kelillä, pistäysi taas Kurikka, naapurikylän opettaja, Juhoa tervehtimään. Hän ei ollut koko syyslukukaudella käynyt Juhon luona. Vaikka he olivat hyviä ystäviä, kinastelivat he melkein aina yhteen tultuaan, mutta sopivat taas pois vanhat vihat…
Merkillistä kyllä ei Kurikka ottanut ollenkaan puheeksi Juhon kihloissa oloa eikä sanallakaan kysynyt koko asiasta mitään. Juhoa hyvin kummastutti se, kun Kurikka aina ennen oli ollut niin tavattoman utelias…
"Pian on joulu käsissä", sanoi Juho.
"Aivan tuossa paikassa. Aiotko matkustaa kotipuoleesi?" kysäisi nyt vihdoin Kurikka.
"Kyllä… ja taidan palata naineena miehenä", ilmoitteli Juho, ja hetken kuluttua hän lisäsi:
"Kun et nyt tällä kerralla ole ollut ensinkään utelias, niin kiitokseksi ja palkinnoksi siitä saat tietää morsiameni nimen…"
"Oletpa sinä nyt jalomielinen tällä kertaa", kiitti Kurikka. "No, saisipa kuulla?"
"Hanna Henkonen…"
Kurikka säpsähti nimen kuultuaan, mutta tyyntyi pian.
"Onko hän X:n pitäjästä kotoisin?" kysyi hän.
"Kyllä hän syntyisin on sieltä. Miten niin? Tunnetko hänet?"
Juhon äänessä helskähti entistä epäluuloa ja katse kävi vaanivaksi.
"En minä tunne, mutta olen kuullut hänestä puhuttavan", vastasi
Kurikka, mutta kävi yhä kalpeammaksi.
"Mitä olet kuullut?" tikasi Juho nopeasti.
"Sitä en sano minä", vastasi Kurikka päättävästi.
He istuivat hetken ääneti. Kurikka nousi lähteäkseen, eikä Juhokaan näyttänyt tahtovan estää.
"Sanonpa vielä kerran, että Jennistä olisit saanut kelpo vaimon eikä olisi tarvinnut sitä varten kulkea maita mantereita", virkkoi hän hyvästiä Juholle jättäessään.
Juhon vaaniva katse upposi Kurikan silmiin kuin salama, mutta vastausta ei hän äänettömälle kysymykselleen saanut.
Mutta kun Juho oli jäänyt yksin, valtasi hänet hirveä tuska, jota ei osannut selittää. Mitä tiesi Kurikka hänen morsiamestaan? Ja kuinka oli tullut kuulleeksi hänestä puhuttavan, vaikka Hanna oli kotoisin eri pitäjästä kuin Kurikka?
Ja mitä oli Hannasta puhuttu?
Juhon kuohuksiin joutunut mieli kuvitteli vaikka mitä. Ja hän tuli nyt ajatelleeksi sitäkin, ettei hän Hannan entisyydestä ollut keneltäkään kysynyt eikä kukaan ollut mitään puhunut. Ei pahaa ainakaan. Mutta ei mitään hyvääkään…
Olisiko hän sitten pettynyt? Hän, joka koko elämänikänsä oli koettanut naisia tutkia ja arvostella; hän, joka uskoi ensimäisestä naisen silmäyksestä tietävänsä luonteen, päänliikunnosta, käynnistä ja siitä tavasta, jolla naiset miehiä kohtelivat, tuntevansa naisen kuin viisi sormeansa…? Voisiko olla mahdollista, että hän oli voinut pettyä Hannan suhteen?
Hannassa oli hän luullut löytäneensä naisen, jonka sulo oli koskematonta ja jonka huulien punaa ei kukaan ollut vaalentanut… Kuka tietää? Maailma on täynnä petollisuutta ja pahuutta, eikä elämä ollut muuta kuin oppimista ja kärsimystä…
Kyllä hän kerran muisteli Hannan silmissä nähneensä riettaan ilmeen — juuri silloin kun hän ensi kerran veti Hannan syliinsä ja suuteli… Mutta se ilme oli kadonnut samassa kun tulikin eikä hän silloin siihen mitään merkitystä pannutkaan. Mutta nyt hän muistikin sen sitä selvemmin… muisteli monta muuta seikkaa, joita ei silloin, ensi huumauksessaan, ottanut huomioonsa…
Hän kävi muistoissaan niin levottomaksi, ettei saanut unta koko yönä. Hänen täytyi päästä varmuuteen! Hänen täytyi saada tietoonsa Hannan entisyys!
Kuka tietää, kuinka musta se on?
Hän mietiskeli monta päivää, kulki kuin houreissa eikä päästänyt ketään puheilleen.
Vihdoin hän keksi keinon, joka oli selvin ja yksinkertaisin ja semmoinen, etteivät siitä muut ihmiset saaneet tietää…
Hän kirjoitti Hannan syntymäpitäjän pastorille ja pyysi saada Hannan papinkirjan…
Levottomana, kauheita luulotellen, hän vartoi vastausta kirjeeseensä.
Vihdoin tuli, joululupakin oli juuri ovella.
Hän aukaisi kirjeen ja otti siitä Hannan mainekirjan. Silloin sattuivat hänen silmänsä suoraan sanoihin:
… synnyttänyt aviottoman lapsen Elli Marian, joka… kuollut…
Muuta hän ei nähnyt. Hän tunsi tuskan vihlaisevan sydäntään ja päätä painavan kuin jättiläiskiven… ja vaipui pyörtyneenä lattialle.
Mutta joulun jälkeen ei Juho Koivisto enää saapunutkaan kirkonkylän kansakoululle. Siellä on nyt opettajana Arolan Jenni.
TILAUSAIKANA eli KANSAMME HYVINVOINTIA
Ennen kirkkoon menoa joulun edellisellä viikolla istui meitä kylän miehiä lukkarin arkipirtti aivan täynnä. Oli pitempimatkaisiakin. Oli vaimoväkeäkin joukossa.
Siinä yhtä ja toista puheltiin. Kuulumisia kyseltiin ja talven kulusta pääteltiin.
Jopa kääntyi puhe siihen, että nyt se alkaa olla sanomalehtien tilausaika jo käsissä.
"Mikä lehti se nyt olisi paras tilata?" kysäisi Talvitien Matti, joka takaliston kylästä tullen tahtoi kuulla kirkonkyläläistenkin mielipidettä.
"Niitä on montakin hyvää lehteä", sanoi siihen Yliniemen isäntä.
"Onpa tietenkin, vaan ero niillä sentään on", alkoi Keskitalon emäntä selittää. "Meillekin mennä vuonna tuli 'Vesa', vaan nyt kun on tullut 'Kansan Ääni', niin eri tavalla on tullut paperia… paljo on vankempi pinkka nyt jo…"
"Mutta minä kun olen vanha mies, niin tarvitsisi olla selvää painoa, että näkisi… Siinäkin 'Kansan Äänessä' on paino niin epäselvää, että tavaamiseksi menee luku minunlaisella lukijalla, jolla on huono silmän juoksu", arveli siihen Talvitien Matti.
Vauhtilan Nissi nousi penkiltä, kävi varistamassa tuhkan sikaaristaan takkaan ja sanoi:
"Paljon on jo olemassa sanomalehtiä, mutta harvat niistä kansan parasta katsovat ja kansan hyväksi tekevät. Mutta tilatkaa, miehet, 'Voima'. Siinä on lehti, joka puhuu kuin kansan omasta suusta. Sen näkee jo heti, kun tilausilmoituksen lukee… Kansamme hyvinvointia siinä ensiksi luvataan…"
"Kansamme hyvinvointia ne lupaavat muutkin", huomautti Talvitien Matti siihen. "Vaan minä en tule hullua viisaammaksi siitä enkä ymmärrä, mitä ne sillä kansamme hyvinvoinnilla tarkottavat…"
Siihen ei heti vastannut kukaan.
Vihdoin sanoi kätilö, joka myöskin oli kirkkomiesten joukossa:
"Tietysti tarkotetaan hyvinvoinnilla sitä, että kansa pysyisi terveenä ja reippaana ja etteivät kulkutaudit pääsisi levenemään."
"Vaan mistäpä ne sinne, jossa lehti lyödään, tietävät mikä tauti mitäkin tilaajaa vaivaa", epäili taas Talvitien Matti.
Siihen tiesi Rousun emäntä sanoa:
"Ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa sinne, että se ja se tauti on täällä liikkunut…"
Mutta Jurttulan juureva ja lihava isäntä, joka tähän asti ei ollut mitään puhunut, nousi ja sanoi:
"Hyvinvoinnilla tietenkin tarkoitetaan, että jokainen Suomen kansalainen olisi täydessä lihassa… liitinki lujalla… vatsa täynnä… se se hyvinvointia on…"
Mutta ei uskonut Talvitien Matti sitäkään, arveli:
"Kukapa köyhä mies sitä jaksaa ruveta itseään lihottamaan ja vatsaansa kasvattamaan… ja jos sitä tarkoittavat tilausilmoituksissaan, niin… niin kysynpä mikä sanomalehti lähettää tilaajilleen munia ja makkaroita…"
"Sinä olet tyhmä, Matti", sanoi Matille Jurttulan isäntä.
"Saatanpa ollakin. Vaan jos minä tietäisin, mitä lehteä lukien pääsisi paisumaan ja saisi liitinkinsä lujalle, niin sen lehden minä ensiksi tilaisin…"
"Niin minäkin…"
"Joo, sen minäkin, josta ruuanapuakin olisi…"
Ja käännyttiin nyt Jurttulan pullean isännän puoleen kysymyksellä, mitä lehteä hän tilaa.
Mutta näkyi jo jonkun suupielissä vähän pilkkaa, ja jokunen jo ääneensäkin nauraa virnisteli, niin Jurttula suuttui ja siinä niille laihimmille kivahti:
"Syökää ensin itsenne isännän näköisiksi ja kokoisiksi ja puhukaa sitten hyvinvoinnista…"
"Samat sanat sanon minäkin", arveli siihen Talvitien Matti.
Muilla ei ollut puhumista senkään vertaa.
Mutta kun Matti kirkonajan jälkeen kävi pappilassa ja sillä aikaa kun rovasti selaili kirkonkirjoja katseli Helsingin lehteä ja siitä luki tilausilmoituksen, niin eikös ollut siinäkin, että kansamme hyvinvoinnista luvattiin huolta pitää. Teki Matin mieli kysyä rovastiltakin, minkä lehden tilaisi, mutta sitten ajatteli, että olkoon…
Ja mennessään takalistolleen päätti hän tunnossaan, että Jurttulan isännän puhe sittenkin oli oikea, — että mitäs se hyvinvointi muuta olisi kuin sitä, että on mies täydessä lihassa… liitinki lujalla… vatsa täynnä…
Eikä Matti seuraavaksi vuodeksi tilannut yhtään lehteä.
(1895)