LAURA PARKA

Torikan Laura oli koko pitäjän kaunein ja iloisin tyttö.

Hän oli nuorin lapsista ja hemmotellen kasvatettu verrattuna vanhempiin siskoihin, joihin vanhempain kuri oli ankarana ulottunut.

Laura varttui silloin naiseksi, kun uusi aika "sivistyksineen" ja mieltä ylentävine illanviettoineen pyrki lyömättömiin erämaihin. Kaunis ja vikkelä tyttö herättää aina huomiota, ja kun Laura lisäksi oli lahjakas ja hyväpäinen, kehittyi hän nopeasti.

Kun vanhemmat siskot hänet näkivät silloin kun hän koreana neitona palasi kansanopistosta, oli heidän hämmästyksensä suuri. Työtä ja vaivaa oli heidän elämänsä ollut nuorenakin, jopa sitten kun olivat naimisiin joutuneet. Ei ollut heillä aikaa iltakausia juoksennella kylällä ja joutavaa toimitella. Eivät saaneet he pukeutua niinkuin itse olisivat tahtoneet, vaan heidän täytyi tyytyä siihen, jonka äiti määräsi.

"Nyt on eri aika ja eri pyrkimykset ja riennot kuin silloin kun te olitte nuoria. Silloinhan ei edes ollut kansakoulua täälläkään olemassa", puolusteli Laura tekojaan.

"Pyrkimykset ja riennot!" matki Lauran vanhin sisko. "Mitä pyrkimyksiä ja mitä rientoja? Nälkä siinä vain monen saavuttaa, jos eivät muuta ala tehdä kuin iltakaudet laulaa lojuta ja senkin seitsemässä harjoituksessa olla."

"Sinä et vähääkään ymmärrä nykyaikaa. Ei suinkaan ihminen ole luotu ainoastaan sitä varten, että iän kaiken työtä tekemään. Totta kai hänellä täytyy olla jotakin hengenravintoakin", selitti Laura toimessaan.

Mutta vanhin sisko tiuskasi:

"Olisin minä isän ja äidin sijassa, niin loukkoon istuttaisin kehräämään enkä antaisi iltakausia raittia laukata. Siinä olisi sinullekin hengenravintoa."

"Sinä olet tyhmä, sisko parka!" sanoi Laura pilkallisesti sisarelleen.

"Mitä he ajatellevatkin, isä ja äiti, kun eivät parempaa ja kovempaa kuria sinulle pidä!" porisi sisko siihen närkästyneenä.

Mutta Laura rakasti seuraa ja oli aina ensimmäisenä nuorison joukossa.
Kuta enemmän hän varttui, sitä enemmän sai hän ihailijoita.

Kaukaa muista pitäjistäkin kulki kosijoita häntä näkemässä. Oli kelpo talonmiehiä joukossa, kunnollisia työntekijöitä. Mutta Lauran mielestä he eivät olleet kylliksi sivistyneitä tai heissä oli joku muu vika. Rukkasia saivat pitempimatkaiset samoin kuin kotikylänkin nuoret miehet.

Sellaista hauskaa piti Laura parisen vuotta.

Mutta kosijoiden tulva alkoi vähetä, ja vihdoin ei enää kukaan uskaltanut hänen puoleensa naimatarjouksella ilmoittautua. Se alkoi Lauraa harmittaa. Olihan hän vielä yhtä kaunis kuin ennenkin? Olihan laajalti tunnettua, että hän vanhempainsa jälkeen saisi periä koko talon lyömättä, liikuttamatta!

Hän kyllästyi nuorison rientoihin, ja "aatteet", joita hän kansanopistosta tultuaan oli aikonut toteuttaa, olivat jääneet pelkäksi aikomiseksi. Yhtä kaunis, yhtä iloinen ja elämänhaluinen hän vieläkin oli, mutta hän ei enää jaksanut nauttia siitä, josta muut nuoret. Ja sen vuoksi hänen käytökseensä ilmausi jotakin kankeaa ja kylmää, jota toiset arvelivat ylpeyden merkiksi, loitontuen yhä edemmäksi hänestä.

Ylpeyttä se oikeastaan olikin ja kateutta sekaisin. Sillä sitä mukaa kuin hän vanheni, kasvoivat ja kaunistuivat nuoremmat. Hän tunsi kateutta mielessään, kun jolloinkulloin sattui iltamiin ja näki jonkun nuoren tytön parissa kolmessa vuodessa kasvaneen soreaksi immeksi, josta nuoret miehet näyttivät paljon pitävän.

Ja silloin hän aina mietti ja ajatteli, että jo oli hänkin nuoruuden hulluimman ajan elänyt… jo saisi nyt mennä naimisiin ja aloittaa elää todellista elämää.

* * * * *

Mutta eräänä keväänä, juuri silloin kun valtaväylä loi jääpeitettään, tuli Torikkaan vanhin sisko vieraisille.

Lauran nähdessään sanoi hän:

"Mikä sinut on laihduttanut… jopa sinä oletkin laihtunut… Ja eikö sinulle kukaan kelpaa, kun kuulut hyville miehille rukkasia jaelleen…"

"Ole nyt!… Minä jäänkin vanhaksipiiaksi", koetti Laura selittää.

Mutta sisar oli kylmä järki-ihminen, joka ei ottanut uskoakseen Lauran puheita.

"No mihin sinä nyt olet ehtinyt niillä 'riennoillasi ja aatteillasi'? Sinunhan piti saada hirveän paljon aikaan, kun kansanopistosta palasit!"

Sisaren ääni oli kylmä ja katse jäinen.

"Niin… ei ole helppo sivistää nuorisoa, joka…"

"Niin kuuluu. Hullummaksi on tämänkin kylän nuoriso vaan tullut sitten entisen… Nythän kuuluu nuori väki yökaudet mellastavan ja riihitanssia pitävän… ja onpa siitä jälkiä näkynytkin…"

Ja sisaren terävä katse upposi Lauran silmään kuin hiottu veitsi.

"Minkäpä minä heille mahdan", sanoi Laura, mutta käänsi pois katseensa.

"Aioithan sivistää ympäristöäsi…"

Ja sisar meni sen sanottuaan pois, jättäen Lauran yksikseen.

Pelko ja tuska valtasi Lauran. Hän kävi kuin kuumeeseen ja tunsi kauhean häpeän painavan hartioillaan. Oliko sisar huomannut?

Hänen katseensa oli ollut jäinen ja kylmä, ja halveksien oli hän puhunut nuorisosta ja nuorison riennoista!

Mutta Laura tiesi tilansa ja ymmärsi, että kohta koko maailma saisi sen tietää! Ehkä olivatkin jo huhut liikkeellä…

Sisaren tulo tänne juuri nyt? Se oli jo sinne asti, toiseen pitäjääseen kuulunut…!

Laura silmäsi kuvastimeen ja pelästyi omaa kalpeuttaan…

— Häpeä! Häpeä! — sanoi hän kuin hourien…. ja tulee tietoon, kuka on isä… kulkeva tukkilainen…!

Torikan Laura, joka aikoi muille opettaa sivistystä ja tietoja jaella…

Isän, äidin, koko suvun häpeä… Nyt vasta hänelle oikein selvisi tilansa ja hän tunsi tuskien vihlovan sydämessään kuin viikatteella…

Elääkö vielä ja kantaa häpeää ja pilkkaa koko elinaikansa…!

Ei ikinä!

Pois maailmasta, jossa ei enää mitään toivoa ole!

Hän sieppasi kuin mielipuoli huivin hartioilleen ja juoksi rantaan…

Mitä hän aikoikaan?

Hän tuijottaa virtavaan väylään, joka on noussut aivan törmän tasalle ja jossa suuret jäälautat vauhdilla kiiruhtavat myötävirralle, iskien välisti törmän kamaraan syviä koloja ja keskempänä väylää ja niemien nokissa kiiveten toistensa olkapäille. Pyörteissä vesi virtaa monen sylen syvyydeltä. Venevalkamassa loiskii vesi törmän päälle, vaahtoa vieritellen.

Laura tuijottaa veteen, silmää kerran pihaan päin ja salamana kulkee hänen mielessään hänen häpeätaakkansa… Hänestä tuntuu niinkuin koko kylän väki osoittelisi häntä sormellaan… hän on kuulevinaan ilkkumista ja naurua rannalta…

Hän heittää huivin hartioiltaan… sulkee molemmat silmänsä ja puristaa huulensa tiiviisti yhteen… ja paiskautuu pää edellä virtavimpaan paikkaan…

Talossa on sattunut olemaan kyläläisiä. Joku huomaa Lauran hyppäävän väylään… Kaikki rientävät rantaan…

Vene työnnetään vesille; keksien ja sauvoimien avulla on aikomus uskaltautua jäiden sekaan.

"Ei siinä kestä vene, ja virta painaa selkään", huutavat toiset.

Kolme nuorta miestä työntää veneen vesille ja hyppää siihen. Mutta heti kun se irtaantuu rannasta, rynnistää jääteli sen kylkeen ja puristaa toista jääteliä vasten ruupuksi kuin pärekorin. Miehet pääsevät hädin tuskin jäätelin päälle, johon rannalta heitetään vahva köysi. Mutta lujalla pitää ennenkun väkivoimalla saavat jääteliä sen verran rantaantumaan, että miehet pääsevät törmälle.

Silloin huutaa joku, että jo paljo alempana, keskiväylässä, näkyy kuin ihmisen käsi kahden jäätelin välissä.

"Se on auttamattomissa… Sitä ei ihmisvoimalla enää pelasteta", sanoo sisar, joka on pysynyt levollisena ja kylmänä koko ajan.

Ja siinä seisovat tyhmistyneinä ja neuvottomina katsellen, miten virta töitään tekee, miten jäälautat vauhdilla kulkevat… ja tuntevat, että he ovat voimattomia…

Eikä puhu kukaan mitään.

Silloin viimein, kun pihasta kuuluu äidin katkera valitus ja kun vanhan isän silmät käyvät kyyneliin, kohoaa kovan sisarenkin povi ja hän virkkaa:

"Laura parka!"

Eikä saata sisar enää puhua vanhemmilleen siitä, että ne Lauran "aatteet" hänelle semmoisen lopun tuottivat.