RAITIKOSKEN ANTTI
Ylimaan suurten järvien kirkkaat vedet kuljettaa Raitijoki ison väylän valtasuoneen. Järvestä järveen kulkee joki, kokoilee voimia vähän kustakin ja levenee ja syvenee joka järven läpi kuljettuaan. Erämaan synkkien korpien ja kiveliöiden läpi virrattuaan se puskee vesirikkaana, jyrkkänä ja mutkikkaana Raitikoskeen. Se on vaarallinen ja juonikas koski, jossa lauttojen lasku on täpärää ja hengenvaarallista ja jossa moni lautta on kiveen kolahtanut ja yksin puin hajonnut. Ei ole sille koskelle tottumattoman panemista eikä ole monta koko pitäjässä, joka sen oikein osaisi laskea.
Miesmuistin ajan on koskenkorvassa jo asunut tottunut ja uskalias laskumies Raitikosken Antti. Hänen mökkinsä on vähän loitompana toisista, jotka ovat yhdessä rivissä pitkin kosken rantaa. Mökin seinät ovat tuhkaharmaat ja savupiipun pää vinossa koskeen päin.
Siinä kuuluu Antti syntyneenkin ja nuorena jo isävainajansa kanssa oppineen taitavaksi ja rohkeaksi laskumieheksi. Nykyinen polvi ei enää muistanut Antin nuoruutta. Tuommoinen kirkassilmäinen, laiha ja kuivettunut äijä oli hän ollut jo kolmisenkymmentä vuotta. Aina yhtä sukkela ja rohkea, aina neuvokas silloin, kun koski tulvan vallassa valkoisena vaahtona myllersi ja nyrkkiä pui miehille, jotka lauttoinensa koskenniskassa vuoroansa vartoivat. Korkeimman tulvan ollessa ja kesäkuivilla oli koski vaarallisin, mutta ei ollut sitä aikaa, ettei Antti uskaltanut perämelaan käydä.
Mutta oli jolloinkin sattunut, että Antti ei perämieheksi kyennytkään, kun kihti kolotti jalkoja ja käsiä. Silloin turvaantuivat lauttamiehet toisten mökkien miehiin. Joku heistäkin uskalsi lähteä silloin kun kosken voima oli vähimmillään ja laskureikä sopivassa vedessä. Mutta melkein joka kerta sattui joku pienempi tai suurempi vaurio. Milloin katkoi vitsoja, milloin hajoitti koski pari pohjaa yksin puin ja milloin repi koko telin hajalleen.
Ei Antille milloinkaan vahinkoa sattunut, ei silloinkaan, kun koski oli pahalla vedellä. Häneen olikin opittu luottamaan niin ettei arimmillakaan pelko mieleen tullut, kun Antti perämiehenä seisoi.
"Vaan siinä se on minunkin hautani sentään," kuultiin Antin sanovan.
Kuluneena keväänä oli tulva korkea, ja Raitikoski oli vimmattuna.
Ylimaan järvien jäät olivat lähteneet ja jäiden perässä tulivat tukit.
Jäänlähdön aikana ja tulvan noustessa teki Antti joka päivä havaintojaan koskessa. Välisti unehtui siihen kosken rannalle vanhalle tutulle kivelleen istumaan tuntikausiksi. Mitä siinä lie miettinyt vanha koskenlaskija?
Miettikö sitä, että rupesi vanhuus hänessä tuntumaan, jo oli jäntevän käsivarren voima heikonnut ja joustava varsi kangistunut. Vai sitäkö, että koski oli vielä nuori ja voimakas, sen kivet salaisia ja vaanivia ja veden voima uupumaton…
Mutta vielä oli mieli rohkea ja vielä oli selvillä kosken kivet ja juonteen perät, vielä muisti joka äkkimutkan ja kiivaan käänteen…
Mitä miettineekään vanha Antti, kun siinä kivellään istuu. Samalla kivellä, jossa aina joka kevät virran juoksua tarkasteli ja joka oli kuivan aikana kuivalla maalla, mutta jonka kuvetta pitkin tulvavesi vihaista vauhtia kiiti ohi…
Ei kuule Antti tyttärensä huutoa pihalta…
Ensimmäiset lautat ovat jo järviltä saapuneet ja koskenniskaan kiinni otetut. Lauttamiehet ovat tulleet Antin puheille.
Jo viimein äkkää Anttikin lauttamiehet ja kuulee huudot. Vedessä kaahloen hän tulee kiveltään miesten luo.
"Milläs mielellä nyt Raitikoski on?" tiedustelevat miehet.
"Äkeänä on ja tulva nousee… on noussut kolme tuumaa taas parissa tunnissa… pahimmillaan on…"
Niin on Antin aina ollut tapana sanoa. Siihen on totuttu eikä se sentään merkitse sitä, ettei koskea voi laskea.
"Vaan reikään taidetaan yrittää", arvelevat lauttamiehet.
Mutta miettiväisempi on nyt Antti kuin koskaan ennen. Ei lupaa lähteä, mutta ei jyrkkään kielläkään.
"Tavaton tulva nyt onkin", selittää hän miehille, kun ovat pirttiin kaikin tulleet ja kahvin keittoon alettu. "En minä muista tämmöistä tulvaa pitkään aikaan… Jos kolmekin tuumaa olisi matalampi, niin…"
"Onko koskaan tullut lasketuksi tällä vedellä?" kysyy muuan Antilta.
"Eipä tähän aikaan. Vaan muistan minä yhden keväimen… kyllä siitä nyt on viidettäkymmentä vuotta aikaa… Isävainajakin silloin vielä oli elossa… Silloin oli vielä vähän korkeampi tulva kuin nyt… Mutta isävainaja huusi minulle, kun korvasta löysättiin, että katso silmillä eläkä rei'illä, ja niin me hurautimme alle, vaikka rannalla seisojat sanoivat, että jo oli siinä viimeinen matka… Mutta minäkin olin silloin nuori…"
Ja kuta enemmän Antti puhuu, sitä enemmän tuntuu niinkuin hän ei oikein luottaisi enää itseensä. Mutta kun on kahvit juotu, sanoo hän miehille:
"Jos huomenna koettaisimme… taikka puolenyön aikana, jolloin kosken voimat ovat vähimmillään ja virta nukuksissa…"
Ja Antti lähtee taas kivelleen katsomaan.
Miehet jäävät siihen hetkeksi juttelemaan.
"Kukahan tästä sitten alle pääsee, kun tuo Antti kuolee", arvelee muuan.
"Ei sen enää tarvitsisi lähteä", selittää tytär. "Vanhuus sitä jo vaivaa, ja välisti jo höpisee itsekseen…"
"Vaan kun eivät muut uskalla eivätkä osaa…"
"Sepä se on…"
"Siinä voipi sentään tuossa Raitikoskessa Antin hauta olla", arvelee taas muuan vanha mies.
"Kukapa sen tiennee."
Ja miehet väsyneinä kallistuvat mikä penkille, mikä lattialle ja vaipuvat unen helmaan…
Silloin kuuluu naapurimökeistä kova huuto ja hälinä…
"Antti putosi koskeen… kiveltään putosi pää edellä!" huutavat vaimot; miehiä rientää rantaan, avopäin ja neuvottomina…
Ei näy jälkeäkään Antista.
"Tuossa seisoi kivellä… minä tässä kujalla katselin… niin oli kuin olisi joku takaapäin tyrkännyt, että kupsahti silmälleen", selittää naapurimökin vaimo.
Keksit ja köydet olalla rientävät miehet kosken alle, mutta ei nouse
Antti aalloista, ei luun surmaa näy.
"Eikö ääntäkään päästänyt?"
"Mikäpä kuulee, kun koski pauhaa ja ulvoo…"
"Omansa on Raitikoski ottanut eikä takaisin anna", sanoo vanha vaimo, joka on yks'ikäinen Antin kanssa.
Ja kun on hetken itkenyt, niin selittää miehille.
"Usein minulle sanoi, että siinä on hänen hautansa… että haltiat ovat häntä suojelleet ja aina lautan päällä olleet, ettei kiviin koskaan ole kolahtanut… Mutta palkinnokseen ovat hänet itsensä tahtoneet… haudan aikoja valmistaneet… ja nyt ottivat, nyt veivät omansa…"
Siinä seisovat voimattomina kaikin, vakava ilme miesten silmissä ja vaimot itkeä uikuttaen…
Ja Raitikoskessa hyppelevät hyrskyt kuin iloissaan, vaahto nauraen pursuaa ja kiehuu ja pauhu ulvoo… kuin odottaisi vielä jonkun omakseen.