NIITTYMATOJA HÄVITTÄMÄSSÄ
Kauas Pohjan puoleenkin ilmestyi viime kesänä niittymatoja, täyttäen maarunsa maamiesten parhaalla tavaralla: peltoketojen kauniilla mannulla.
Niitä ilmestyi Ylirannan kyläänkin, jossa ei tämän polven aikana tietty mokomia syöpäläisiä olleen. Oli luettu lehdistä, kuinka ne etelämpänä suuria vahinkoja tekivät, kuinka oli kaikkia konsteja koetettu, että saataisiin ne hävitetyksi. Mutta ei ollut vielä mikään keino auttanut. Olivat maanviljelysoppineetkin kaiken ymmärryksensä yrittäneet, mutta eivätpä hävinneet madot. Oli sanottu lehdissä, että kun oikein kovasti sataa, niin siitä häviävät, kuolevat ja lahoavat sinne heinän juureen eivätkä enää sikiä ainakaan sinä kesänä.
Ylirannan Niemelän kedoille, Lompalonrannalle, niitä ensiksi ilmestyi. Ne olivat laihanlaista keto- ja lyhyttä maaheinää kasvavia. Niihin ensiksi ilmestyivät. Nousivatko maasta vai taivaastako tipahtivat, ei tietty, mutta pelottavasti alkoivat kedot kulottua.
Lompalonrannan niitty oli aivan tien varrella, niin että kaikki ohikulkijat huomasivat niissä kedoissa niittymatojen tuhotöitä. Näkyihän niitty selvästi taloonkin, kun pirtin peräakkunasta katseli etelään päin; näkyi sekin selvästi, kun sivukulkijat, olivatpa sitten jalan kulkijoita tai hevosella ajajia, osoittivat sormellaan ketoja ja sanoivat… niin, mitä lienevät sanoneet… Oli sellaisiakin menijöitä, että siinä pysäyttivät hevosensa, laskeusivat alas rattailtaan ja menivät niitylle katselemaan ja tonkimaan, luultavasti nähdäkseen, minkälaisia ne niittymadot oikeastaan olivat.
Niemelän isäntä, ylpeä ja kiivasverinen Aukusti Joakim, oli pirtin peräakkunasta monta kertaa nähnyt, kuinka siinä Lompalonrannan niityn kohdalla kulkijat pysäyttivät hevosensa ja kävivät kedoille kuin jotakin hakeakseen. Ensin hän ei ymmärtänyt mistä oli kysymys, mutta ihmetteli hän itsekseen, mitä noilla kulkijoilla oli tekemistä hänen niityllään, heinikkoa polkemassa. Ja nekin, jotka eivät kedoille menneet, ne kuitenkin sivu mennessään viittoivat sinnepäin käsillään ja tuntuivat selittelevän toinen toiselleen jotakin asiaa.
Jo eräänä päivänä Aukusti Joakimkin lähti Lompalonrannalle päin kävelemään… Ja nyt hänkin näki mitä hävitystyötä täällä madot tekivät. Koko Lompalonranta näytti kulolta, siellä täällä piipatti pystyssä jokunen juhannuksen kukka ja vankempi pilliheinä, mutta mantu oli kaikki hävinnyt…
Jopa oli tämä kummaa! Ja mistä olivat madot tännekin osanneet? — Sen vuoksi ne ovat ohikulkijat tässä pysähtyneet ja katselleet ja tutkineet ja nuuskineet — puheli hän itsekseen matojen hävitystyötä katsellen. — Jo ovat osanneet, kirotut, tännekin… Kyllä tässä taitaa tulla kehno heinävuosi, jos noita alkaa laajemmalta levetä… Mikä ne tähän juuri minun niittyyni opasti ensiksi… Onkohan muiden niityissä näkynyt?
Hän kumartui katselemaan, minkälaisia nuo itikat oikein olivat, sillä Aukusti Joakim ei ollut niitä ennen luonnossa nähnyt, kirjoitettavan oli kyllä nähnyt ja puhuttavan kuullut. Tuossa niitä näkyi olevan… hyi minkä näköisiä… mustia, limaskaisia lieroja, tuumanpituisia… tuossa muuan kiipesi mantuheinän latvaan, ja yksi kaksi oli heinä kadonnut sen nälkäiseen maaruun… Ja voi penteleitä, kuinka paljon niitä oli… Aivan mustanaan koko heinikko… Tämäpä vasta kesää on!
— Eikö niitä sitten muualla ole kuin minun niityssäni, ajatteli hän mieli karvaana. — Kun tätä pitävät kuin mitäkin kometiiapaikkaa… juuri kuin tämä olisi isännän syy… Minkä minä noille tekisin!
Hänelle juolahti yhtäkkiä paha ajatus mieleen. Hän kokoaa niitä isoon saaviin ja viepi yön aikana Herralan kedoille ja kaataa keskelle parasta heinikkoa. Herrala se aina kehui ketojaan ja maanviljelystaitoaan. Mitähän se, möhömaha, tämmöisestä apulannasta arvelisi…
Sen hän tekeekin ja aivan ensi yönä. Siinä saapi samalla kostaa Herralalle siitäkin, kun mennä syksynä haukkui hänen varsaansa, ettei saanut palkintoa varsanäyttelyssä.
Aukusti Joakim oli siinä pyllyllään, matojen vehkeitä katsellen ja kostontuumia hautoen, unhottanut, että oli sunnuntaipäivä ja että ihmisiä oli liikkeellä… Kesken mietteitänsä kuuli hän rykimistä ja askeleita takanaan ja huomasi naapurinsa Järvelän tulevan luokseen… Häntä vähän harmitti ja koski kunniaan, kun naapurikin nyt näki, minkälaista hävitystyötä madot täällä tekivät… Tuo Järvelä oli muutenkin semmoinen joutava irvihammas ja viisastelija.
"Mutta olisitpa nähnyt tuolla Mokon kylässä, minkälaista hävitystyötä siellä madot tekevät!" alkoi Järvelä selittää. "Siellä oli aivan joka talon kedot ihan kuin keväällä lumen lähtiessä. Koko kylän kedot pohottivat aivan harmaalta kuin kulo. Siellä surkeaa on. Ei tämä vielä mitään ole."
Aukusti Joakimista tuntui hyvältä, että oli muuallakin matoja eikä yksin hänen kedoissaan.
"Liekö noita tässä kylässä muiden niityissä kuin meidän?" kysäisi hän naapuriltaan.
"No melkein joka talossa, vaikkeivät ole ymmärtäneet tarkastaa…
Herralan Jaakonvainion kedotkin…"
"Vai on Herralankin kedoissa!"
"Onpa tietenkin. Jaakonvainion ovat syöneet, ettei ole kuin jokunen pilli pystyssä."
"No, mitä ne tästä minun niitystäni sitten syynäävät kuin mitäkin kometiaa! — Pitäköön kukin huolen omastaan."
Niin naapurit keskustelivat. Tiesi Järvelä kertoa matojen tuhotöistä muuallakin, jossa jo olivat tehneet niin suuria vahinkoja, että varma heinäkato oli tiedossa.
"Sanomalehdissä on joka numerossa tietoja, kuinka ne hävittävät heinikoita", selitteli hän. "Monessa paikassa oli koetettu ajaa virtsaakin, että eivätkö häviäisi, mutta eivät olleet hävinneet. Agronoomitkin kuuluvat sanoneen, etteivät häviä ennenkun tulee oikein kova, monta päivää kestävä sade, niin sitten kuolevat."
"Vai jo tuli semmonen pykälä agronoomeillekin, etteivät ymmärrä niitä viisaita neuvojaan antaa!" ilostui Aukusti Joakim, sillä hänellä oli kova vastenmielisyys kaikkia agronoomeja kohtaan, jotka aina talossa käydessään pyrkivät neuvomaan ja muistuttelemaan.
"Jo tuli semmonen pykälä, ettei auta oppikaan", myönsi Järveläkin, mutta lisäsi sitten:
"Vaan se näkyy olevan varmaa, että lihavaan, timoteitä kasvavaan peltoketoon ei se ryhdy. Siinä kun on vankkaa heinää, niin ei voi mitään. Minä näin Mokon kylässä selvän esimerkin… Ja sama näkyy olevan muuallakin."
Aukusti Joakim ei ollut kuulevinaan Järvelän viimeistä puhetta, sillä hänellä ei ollut yhtään timoteiketoa, arveli vain:
"Mutta kyllä tästä tulee niin huono heinävuosi, että saapi tappaa puolet elukoistaan."
"Epäilemättä. Jos sentään sateet tulisivat, niin…"
"Eivät ne enää ehtisi kasvaa…"
Siihen jäi naapureilta keskustelu, sillä he huomasivat herrasmiehen ajavan polkupyörällä aika kyytiä tietä pitkin. Mutta kun pyöräilijä ehti heidän kohdalleen, pysähtyi hän, laski pyöränsä tienpientareelle kyljelleen ja kävi heidän luokseen. Aukusti Joakim ja Järvelä jäivät vierekkäin outoa tulijaa katsomaan, sanaa sanomatta, kumpikin miettien, että mikähän tuo on, joka tänne…
Se oli nuori agronoomi, joka maamiesseuran lähettämänä oli matkalla. Niittymatojen tuhotyötä oli hänen määrä tarkastella ja antaa neuvoja niiden hävittämiseksi. Aivan sitä varten oli hänet maamiesseura lähettänyt tännekin, kun kuulunut oli, että täälläkin olivat madot alkaneet lisääntyä. Muualla oli hän jo kulkenut, useimmat naapuripitäjät käynyt.
"Paljon näkyy täälläkin matojen syömiä ketoja, vaan vielä enemmän niitä on muualla", sanoi hän. "Ei täällä toki ole vielä muualla näkynyt kuin laihimmilla kedoilla… kuten tässäkin… — Teidänkö nämä kedot ovat?" kysäisi hän sitten Järvelään päin kääntyen.
"Eivät nämä minun ole. Nämä ovat tuon Aukusti Joakimin, tuon Niemelän", vastasi Järvelä ja katseli syrjäsilmällä agronoomiin.
"Eivät nämät minun ketoni ole ainoat täälläkään, jossa matoja on", sanoi Aukusti Joakim. "Herralankin Jaakonvainion ovat syöneet, ettei ole kun korsia pystyssä."
"Jaha… jaha… Eikö täällä ole koetettu mitään niiden hävittämiseksi?" kysyi agronoomi.
"Minkäpä niille on ymmärtänyt. Ovat ne jotkut koettaneet ajaa virtsaa, vaan ei ole auttanut sekään", selitti Järvelä.
Mutta nyt innostui agronoomi selittämään.
"Kaikkia keinoja on koetettu etelämpänäkin, mutta eivät ole auttaneet. Mutta minä olen keksinyt keinon, jolla häviävät ja jonka keinon avulla vielä tänä kesänä saa vankan rehusadon noista alastomista kedoista."
"Sitäpä minä en usko, kun juhannuksestakin on jo viikko kulunut", epäili Aukusti Joakim.
"Kummalta tuo kyllä tuntuu", arveli Järveläkin.
"Niinpä niin", sanoi agronoomi voitonvarmana. "Epäilleet ovat muutkin ensiksi. Mutta oletteko ajatelleet, että kun nämä kedot auraa ja kylvää rehukauraa, niin silloin häviävät madot ja syyspuoleen saapi vankan kauralaihon. Sellaisen keinon minä olen keksinyt mokomille."
Hän katsoi voittoisasti Aukusti Joakimiin ja Järvelään, eivätkö
hämmästy ja sano, että sepä nyt on, kun ei tuota itse ole hoksannut.
Mutta eivät hämmästyneet eivätkä kummastelleet. Melkein päinvastoin.
Sillä Aukusti Joakim sanoi:
"Olisi se sekin. Vaan minkäs niille sitten tekee, kun ne ovat auratut ja kaura kylvetty?"
"Tietysti niitetään kaura ja kuivataan haasioilla eläinten rehuksi, ja se onkin voimakasta rehua, tiedän mä", sanoi agronoomi kuin että jopa sekin on kysymystä.
"Niinpä tietenkin. Sen minäkin tiedän", jatkoi Aukusti Joakim. "Vaan mitäs sitten tehdään, kun on kaura korjattu?"
"Sitten tietysti kynnetään heti ja annetaan viilloksilla olla talven yli…"
"Niin vain. Entä sitten?"
"Sittenkö? Sitten lannoitetaan ja pannaan ohran kasvuun."
"Jopahan tullaan yhteen. Vaan mistäpä riittää lanta kaikkiin matojen syömiin ketoihin?"
"Niin… tuota… tuota… Voipihan niitä jättää levähtämään", arveli agronoomi ja katseli taivaalle.
"Saattaa siitä tulla sadekin", sanoi hän sitten.
"Se on kyllä täälläkin ymmärretty, että se niille paras kuri olisi, kun auraisi ne maahan, mutta se lannan asia…" tuumaili Aukusti Joakim.
"Suo siellä, vetelä täällä", arveli Järveläkin.
He olivat keskustellessaan saapuneet tien viereen, jossa agronoomilla oli pyöränsä. Siihen oli kokoontunut ohikulkijoita, jääneet siihen odottamaan, että mitä miehiä nuo olivat, jotka Niemelän niittymaata tarkastelivat. Oli joukossa kirkosta palaaviakin.
"Puhuttiin kirkolla, että häviävät kyllä, kun virtsaa ajaa…"
"Rukoilihan se rovastikin, että säästyisivät niityt madoilta, pellot hallalta…"
"Eivätpä taida rukoukset auttaa."
"Eivät ainakaan ennen… mutta jos sateen jälkeen", sanoi agronoomi kuin vastaukseksi kaikille kirkosta tulijoille.
Niemelään, kotiinsa, oli Aukusti Joakim käskenyt agronoominkin tulla levähtämään, että saataisiin keskustella yhtä ja toista, mitä noille madoille oikeastaan tekisi. Vaikka Aukusti Joakimia eivät herrat miellyttäneet, oli hänestä tämä agronoomi sentään aika hauska mies. Ja kun kylällä kuului, että oli Niemelään tullut agronoomi — matoagronoomi, — joka neuvoi niittymatoja tappamaan, kokoontui iltapäiväksi paljon kansalaisia sinne neuvoja kysymään. Tuli rovastikin, sillä pappilankin kedoille oli matoja ilmaantunut.
Kova oli poru Niemelässä. Jokainen sai puhua kokemuksiaan ja havaintojaan. Mokon kylän Silvonen kertoi:
"Meillekin ilmausi siihen rantariihen luo, alimmaisen kedon mäkipäähän. Minä ajattelin, että odottakaa, vietävät, kyllä minä teidät höystän… Ja kun tuli ilta ja kaste lankesi maahan, niin minä tomahutin kylvää koko hehdon suoloja siihen… niin kahden päivän perästä ei näkynyt yhtään elävää matoa… Ja kokoontuivat siihen sitten kaiken maailman varekset ja söivät kaikki matovainajat suihinsa…"
"Vai tottelivat suoloja!"
"Entä minä! Kuulkaapa kuinka minä…" alkoi Kauppi selitellä. "Koko
Naattolan vainio oli matojen vallassa, ettei paljon pilliä pystyssä…
Silloin minä…"
"Minkäpä teit?" kysyttiin monella suulla.
"Minä koko karjan kedolle… lehmät, hevoset, lampaat, kaikki. Kun viikon päivät siinä polkivat ja pehnasivat… niin alkoivat madotkin moittia, että tosi tässä taitaa olla… Ja, uskokaa jos tahdotte, nyt on jo Naattolan vainiossa hyvä heinän alku eikä näy yhtään elävää matoa…"
"Sitäpä pitää meidänkin koettaa", aikoivat useat.
Oli Niemelän Aukusti Joakim niitä miehiä, jotka viinaa "takanaan" pitivät ja silloin tällöin maistelivat hienoon humalaankin, hauskimmilleen. Ja huomattiin nytkin, että punotteli Aukusti Joakimin naama tavallista enemmän ja tavallista puheliaampi hän oli. Ja kun keskustelut olivat vilkkaimmillaan, huomattiin, että isäntä iski hyvin merkitsevästi silmää jollekin tuttavalleen, iski silmää ja piipun varrella viittasi kamaria kohden… josta toinen heti ymmärsi, mistä oli kysymys… ja sitä poistuttiin vakavina, arvellen: joo, joo… niin on…
Mutta kun Aukusti Joakim oli päässyt vähä hutikkaan, teki hänellä mieli tarjota agronoomillekin, joka istui tuolla pöydän päässä ja näytti olevan ikävissään… Jo iski agronoomillekin silmää ja viittasi piipunvarrella niinkuin muillekin. Ja heti ymmärsi agronoomikin, mistä oli kysymys, ja ulos silmäten ja koettaen näyttää vakavalta käveli hän Aukusti Joakimin perässä kamariin…
* * * * *
Illalla oli agronoomilla, Aukusti Joakimilla ja kahdella muulla isännällä johtunut mieleen sama ajatus, kun hauskimmillaan humalassa olivat. Jos olisi koettaa kaataa noille madoille vähän viinaa niskaan…
Menivät miehissä Lompalonrannalle, Aukusti Joakimilla täysi pullo taskussa.
"Nyt se taitaa tulla se kieltolakikin kaiken muun hyvän lisäksi", puhkesi Aukusti Joakim sanomaan.
"Eikö mitä. Ei se meidän aikana tule. Vaan eiköhän ole viisaampaa, ettemme anna noille matorakkareille viinaa, — vaan juomme itse", arveli agronoomi.
"Niin taitaa olla. Vaan menemme tuonne Lompalonrannan latoon ja otamme ryypyn. Madot kyllä häviävät itsestään."
"Aivan oikein. Madot kyllä häviävät itsestään. Ei niille muuta ymmärrä."
Ja sinne kävelivät ja ladon kynnykselle istuivat.
Ja sen havainnon tekivät kaikki muutkin, että omia aikojaan ne häviävät niittymadot, ilman ihmisten apua ja rukouksia. Joutavaa on niiden vuoksi mieltään pahentaa.