KUVA JUUKUJÄRVEN RANNALTA
Laajan, asumattoman erämaan syrjässä on Juukujärvi, jonka pohjoisenpuolisella rannalla, etelään päin viettävällä törmällä, on Iikka Oinaan torppa.
Kruununtorppa nimittäin. Metsiä kulkiessaan on hän tämän pienoisen järven rannalle kerran eksyksissään joutunut pimeänä syysyönä. Silloin hän päätti tähän ruveta kruunulta torppaa pyytämään ja asettua tänne asumaan. Kaukana oli seutu kyllä muista ihmisasunnoista, — oli ensimäiseen naapuriin, Kivinivan uudistaloon, rapea puoli penikulmaa, — ja kirkonkylään oli kolmatta penikulmaa.
Mutta Iikka Oinaan mielestä oli Juukujärven ympärillä hyvää viljelysmaata, ja niittyä saisi perkaamalla jänkille ja meheville ojanvarsille.
Tuumasta toimeen. Iikka ryhtyi hommiin ja niin sai kun saikin torpan oikeudet. Metsä järven ympärillä ja laajoissa saajoissa loitompanakin oli verrattoman hyvää männikköä kuin humalamaata; se se viekoitteli Iikkaakin siihen torppaa perustamaan, että jos hyvinkin pian saisi taloksi ja pääsisi sitten tuon verrattoman pulskan metsän omistajaksi.
Satuin tässä takavuonna kerran kulkemaan Juukujärven kautta, kun matkani piti erämaata halki toiseen pitäjääseen.
Kivinivan uudistalossa opasti isäntä minua polulle ja neuvoi:
"Tästä kun kuljet ja tämä männikkökangas loppuu, niin tulee jänkkä vastaan. Sitä elä lähde oikasemaan, vaan kulje sen vasemmanpuolista rantaa… ja pitäisi siinä tuntua pilkat puissa… niin tulet meidän heinäladolle, jossa on lehtiauma ikkunan edessä. Siitä ladolta sitten lähtee pilkottu polku ja kun sitä avosilmin seurannet, niin kyllä koidut Juukujärvelle…"
Niin neuvoi Kivinivan vanha, vaivaantunut ja kovaa kokenut isäntä, ja minä läksin neuvottua polkua kulkemaan…
Äärettömiä, liikkumattomia metsiä läpi polku vei, halki nukkuvaa kiveliötä, jossa tukkilaisen kirves ei koskaan ollut tuhoa tehnyt. Oli syksyn herttainen päivä, jolloin aurinko vielä lämmittää kuin kesällä ainakin. Männikön keskellä kulki kuin pylvässalissa, soman, miellyttävän hämärän ympäröimänä…
Tuli taipaleessa vastaan melkoisia metsäpuroja, joiden yli oli asetettu veistetyt telat, kaksi vierekkäin. Purojen varsilla kasvoi pitkää, mehevää heinää, pihlajia ja tuomia…
Olisi täällä mökin paikkoja, olisi maata viljeltäväksi tuhansille…
Mutta tulleeko koskaan asutetuksi tämäkään kiveliö?
Niin kävellessäni itseltäni kysyn, mutta ei vastaa kukaan. Äänetön kuin hauta on ympäristöni, ja vakavan totisilta näyttävät satavuotiset petäjät ja vanhat partaiset kuuset.
Jo näkyy viimein yhden puron varrella, metsän peitossa, pienoinen laukkupuoli lato, joka on aivan polun vieressä. Se näyttää olevan heiniä täynnä, ja ikkuna on tukittu ristiinrastiin koivun oksilla ja vesoilla. Taitaa olla tässä puron varrella Iikka Oinaan niitty!
Siitä nousee polku kovemmalle maalle ja näkyy siellä täällä kalliotakin ja niiden välissä rotkoja, mutta metsä on vieläkin yhtä sakeaa, kookasta ja komeaa…
Silloin yhtäkkiä kuuluu korvaani kuin airojen kitinää, ikäänkuin venettä soudettaessa; kun hetken vielä kävelen, vilahtaa vettä puiden välitse… Ja siinä samassa saavunkin pienoisen järven rannalle, josta valkoinen hiekka pohottaa kauas veden alta. Keskellä järveä on vene ja soutaja siinä, vanhannäköinen mies. Kalanpyyntihommissa lienee…
Toiselta puolen järven näkyy pienoinen talonalku: uusi pirtti, navettarakennus ja sauna, joka on kivikon päällä, aivan veden rajassa. Näkyy olevan vähä pellonviljelystä talon ympärillä, kellertävä pellonsänki paistaa ilta-auringon valossa tänne toiselle puolen somalta ja miellyttävältä, ja vähäinen elohaasia pirtin takana… siinä olivat varmaan talon lyhteet… tuskin riihellistä… Venheessä oleva mies huomaa minut rannalla, soutaa maihin sinne, jossa seison, ja hyvää iltaa toivottaa. Hän on vankka valkoverinen mies. Kasvot ovat kyllä jo ryppyiset, mutta varressa näyttää vielä olevan nuoruuden voimaa ja joustavuutta. Ja koko olennossa, äänessä ja liikkeessä ilmaantuu katkeruutta ja tyytymättömyyttä.
"Mihinkä se on matka?" kysyy hän, kun astun veneeseen, ja katselee epäluuloisesti minua. "Eipä tämän kautta monta kulkijaa ole sattunut… taitaa kolmas olla sitten kun tähän tulin asumaan…"
"Kauanko olette tässä asunut?"
"Viidestoista kesä kulumassa", vastaa hän vitkaan ja semmoisella äänellä, josta minä ymmärrän, että sama se olisi, jos olisi jo viideskymmeneskin kesä… ei tämä sen parempaa olisi…
Siitä pääsemme puheen alkuun. Hän se nyt juuri on Iikka Oinas, ja tämä järvi on Juukujärvi.
Kun hän saa tietää kuka olen ja mille asialle olen menossa, tulee hän kuin ilosemmaksi ja niinkuin leppyisi itselleen ja muille.
"Vai sinne matka! No kuinka te tämän kautta tulitte kulkeneeksi?" tiedustelee hän.
"No, tiesin tämänkin järven rannalla asukkaan olevan, niin ajattelin, että kuljenpahan senkin Juukujärven kautta, että näen Oinas-Iikankin asunnon."
"Jo tässä katselemista onkin", hymähtää hän kuin pilkaten.
Nousemme maihin mökin rantaan. Hän tempaa venheen käsipuolella teloilleen ja arvelee:
"Jos olisikin tuossa järvessä kaloja, niin olisi se sekään…"
Talon vainio-aita on pantu paksuista kuusirangoista kuin hirsistä, ja aivan pirtin takaa alkaa hongikko kuin kynttilöitä…
"No puuta täällä kuitenkin on, jos ei muuta!"
"No sitä tässä on", vastaa hän välinpitämättömästi.
Olen päättänyt yöpyä Oinas-Iikan asunnolle, ja pakostakin se on. Syyspäivä on loppumaisillaan ja ensimäiseen asuntoon on penikulman taival ja enimmäkseen leväisiä jänkkiä, — maisia maita ei kuin selkärankana soiden välillä.
Pimeän tullen sytyttää Iikka iloisen tervasnuotion piisiin ja sen ympärille kokoontuvat kaikki perheenjäsenet tarinoimaan ja uutisia kirkonkylästä kuulemaan.
Iikan vaimo on kivuloinen ja vaivaisennäköinen. Lapsia on vielä viisi nuorinta kotona, vanhemmat ovat maailmalla. Iikka alkaa vähitellen selittää omaa elämäänsä ja vaimokin ottaa keskusteluun osaa, lisäämällä Iikan kertomukseen jonkun erityisemmän asianhaaran…
Kun hän tähän alkoi taloa tehdä, uskoi hän varmaan, että sitten kun saisi tämän kuntoon, tekisi peltoa ja niittyä raivaisi, niin saisi metsääkin, josta kertyisi rahaa, että kykenisi vankemmasti maantyötä tekemään. Mutta sitten kun tulikin tieto, ettei metsää annetakaan… että kruunu hakkaa ensin parhaat puut pois… ja loput näreiköt jätetään sitten talolle polttopuuksi…
"Ensi vuosina minäkin tässä koetin työtä tehdä, vaikka ruoka oli muualta ansaittava ja perhe oli suuri. Ja valmista tässä olisi tullutkin, sillä meillä oli kaksi vankkaa poikaa, jotka nytkin ovat tukkitöissä, missä lienevätkään. Varsinkin koetimme saada niittyä raivatuksi, sillä niitty se on pellon äiti, ja lannatta tämäkään maa ei mitään kasva. Kolmantena vuonna jo saatoimme elättää viisi lehmää, vaikka ensi vuonna hädintuskin yhden saimme elätetyksi yli talven… Mutta kun pojat kuulivat, ettei metsää saada, että hukkaan menee heidänkin työntekonsa, niin heittivät työnteon pois ja läksivät tukkitöihin", selitti Iikka.
"Kyllä tässä paikassa sentään tuo Iikka on niin kovan päivän nähnyt, ettei sitä kukaan usko. Kun muuriakin alettiin hommata, niin savi piti kontissa kantaa monen virstan päästä ja elintarpeet kirkonkylästä… Jo sen tietää omakseen, kun jauhosäkin tänne asti saapi."
"Vallesmanni ja forstmestari kun käyvät, niin hokevat, että peltoa pitäisi olla enempi, rakennuksia isontaa, niittyä raivata, niittylatoja tehdä ja vaikka mitä hommata… Eivät ne, pöllöt, kysy millä kehvetillä (sano paremmin) tässä työtä tekee, kun lujalla pitää, että ehtii jokapäiväisen leivän muualta ansaita… Talo tässä pitäisi minun vaan vähillä varoillani tehdä, ja kun valmiiksi saisin, niin kruunu viepi metsän…"
Hän sanoi sen kyllääntyneellä, tyytymättömällä äänellä. Eikä se minusta kumma ollutkaan.
"Olisin tämän jo myynyt, vaan eihän tämmöiseen kiveliöön kukaan tahdo asumaan…"
"Onko tämä hallanarka?" kysäisin.
"No ei kertaakaan ole vielä oikeaa leipää kasvanut… lentäviä kaunoja on tullut milloin tynnyri, milloin puolitoista, mutta aina vähempi kuin mitä kylvänyt olen… Forstmestari se hokee, että pitäisi ojittaa tuo takasuo, että sieltä se pakkanen aina nousee vainioon, vaan jo minä nyt kesällä sanoin, että ojittakoon se, joka metsänkin ottaa. Kyllä minä jo tässä olen ilmanedestä osaltani työtä tehnyt…"
"Mutta eipähän ollut siihen mitään virkkamista forstmestarillakaan", muisteli vaimo taas siihen.
Minä tarjosin Iikalle kotelostani sikaarin. Kun oli sytyttänyt sen, niin arveli:
"Siksipä minä en enää ole näinä vuosina viitsinyt mitään yrittää. Eihän tätä kykene omaksi saamaan kuitenkaan ikipäivänä semmoisilla ehdoilla kuin kruunulla on… ja vanhenen minäkin, eikä ole halua tehdäkään, kun toivo on niin peräti pieni…"
"Pois tästä on meillä ollutkin aikomus muuttaa", lisäsi taas vaimo siihen.
"Onhan sitä koettu ja kuuluu siitä olleen lehdissäkin, että siitä tulee herrainpäivillä puhe kruununmaan asukkaistakin — ja senvuoksi minä tässä olen odotellut, että jos rupeaisi hallitus auttamaan köyhimpiä kruununmaan asukkaita, että hekin pääsisivät elämän alkuun… Vaan ei ole kuulunut sen kummempaa vielä… ja tuskin siitä minun eläessäni tuleekaan", puheli Iikka taas. Mitä minulla siihen olikaan vastaan sanomista. "Koettaisivat kerran herratkin kylmään metsään taloa tehdä, eikä olisi alkua mitään muuta kuin paljaat kämmenet, niin eiköhän alkaisi haluttaa, että saisi nuo puut omikseen, niin kyllä täällä sitten alkaisi elää", naurahti hän.
"Kyllähän niin taitaisi olla", puolustelin minäkin.
"Kiertelin minä silloin Iikkaa, ettemme lähtisi tänne asumattomaan kiveliöön, vaan alkaisimme torppariksi… vaan eihän se ole, tuo Iikka, minua milloinkaan kuunnellut", muisteli vaimo.
"Mielipä tuota teki sinunkin pois ihmisten jaloista", muistutti Iikka vuorostaan. Hän lisäsi tervaksia takkaan ja virkkoi: "Tätä täällä kyllä on… ei olekaan muuta hauskaa kuin lämmintä."
"Mutta sitäkään ei ole kaikilla", sanoin.
Pitkän aikaa olimme äänettöminä.
"Kuuluu nyt ensi talveksi tulevan paljon tukinajoja… Sinne pitää pyrkiä… Hevonenkin käy jo vanhaksi, mutta siivolla hoidolla se vielä on hevosten parhaita", lohdutti Iikka sitten itseään.
Minä innostuin Iikalle pitämään esitelmää. Koetin hänelle teroittaa, että kun hän jo näin paljon oli työtä tehnyt… niin koettaisi jatkaa… Jos tuntuisikin ikävältä työnteko, kun tulevaisuus oli epävarma, niin eihän vielä tiennyt, vaikka hallituskin rupeaisi kruununmaan asukkaita auttamaan. Kun jo oli siksikin hyvä elämisen alku, — kun kuusi lehmänlukua jo — ja hevonen, — niin hullutustahan olisi jättää tähän… ja lähteä kyliä kiertämään… Ja ehkäpä se hallakin pakenee, kun viljelykset enenevät… kun on näin hyvä pirttikin, jossa on lämmintä talvipakkasellakin — ja oma koto… ja rakennuspuutahan saapi ottaa mielensä mukaan…
Siihen ei Iikka eikä emäntäkään mitään virkkaneet. Katselivat vain toisiaan, ja näytti niinkuin olisivat kammoissaan äskeisistä puheistaan.
"Paljonhan tässä kyllä on työtä tehty", virkkoi vihdoin emäntä.
Mutta Iikka tuumasi, jakkaraltaan nousten:
"Pitäisipä tästä lähteä ruunaakin illastamaan."
Hän kurkotti orrelta kourallisen kuivia päreitä ja aikoi lähteä.
"Minäkin lähden teidän ruunaanne katselemaan."
Pihalla sytytti hän jo päreen, jonka kellertävässä valossa sitten menimme talliin päin.
Olihan siellä vankka ruuna, ja kun kesän oli laitumella ollut, oli lihavakin ja täyteläinen kuin säkki.
"Kyllä se nuorena oli semmoinen hevonen, ettei sille tukkihommassa vertaa löytynyt", kehuskeli hän, heiniä ruunalleen antaessaan.
Poikkesimme navettaankin. Lihavat olivat lehmätkin, valkoisia kallipäitä kaikki. Oven pielessä oli sonnikin, sarveton sekin, ja kohtaloonsa ja onneensa tyytyväiseltä näytti, vilpittömine naamoineen ja jukuripäineen.
"Mahtaa olla hyvä laidun, kun lehmänne ovat noin lihavia", arvelin.
"Kyllä niillä siellä on sijaa olla ja ruokaa syödä", tuumasi Iikka.
Minä aloin Iikalle taas selittää, että hullutusta olisi hajoittaa nyt elämäänsä ja lähteä muualle parempaa hakemaan…
"Olen minä sitä itsekin ajatellut… ja jos sattuisi kuolema tulemaan ennenkuin ehtisi kovin vanhaksi ja saamattomaksi, niin eiköhän tuota elää kituuttelisi… tässäkin…"
Heillä oli kamarikin, johon minulle oli vuode valmistettu.
Kun haastelin emännälle, että olihan heillä jo "maanpäällistäkin" minkä mitäkin, kun vain noin hyviä makuuvaatteitakin, virkkoi hän:
"Minun ne ovat. Palvelusajallani jo olen laittanut nämä kaikki, mitä tässä näkyy… ja oli sitä puhdasta rahaakin, kun yhteen menimme…"
"Vai oli rahaakin!…"
"Oli… eikä sitä nyt vieläkään niin hätää ole, vaikka se tuo Iikka välistä lörpöttelee…"
"No näkeehän tämän, että hyvähän teillä on elämä."
"Tässä tuota on menty ja kyllä minun se täytyy sanoa, että ei ole vielä hätäpäivää ollut… ei ruuan eikä juoman puutetta… ei ole, Jumalan kiitos…"
Aamulla varhain, kun syyskuun aurinko teki nousuaan, valmistelin minä jo taipaleelle.
Iikka sanoi lähtevänsä Karhujoelle asti saattamaan. Siellä oli hänellä muutamien latojen edessä pieleksiä, joista aikoi heinät käydä latoihin hankoamassa ennenkun porot ja hirvet ehtivät niitä polkemaan ja sotkemaan. Sopi sama matka kuin minullakin.
"Ja siitä lähtee sitten hyvä polku ja pilkottu tie eteenpäin", sanoi hän.
Ja niin läksimme. Polku johti navetan päitse ja vei riihen sivu hongikkoon.
Kun pääsimme taipaleelle, alkoi hän tiedustella kaikenlaisia maailman asioita, mutta varsinkin piti minun kertoa minkä tiesin kruununmaan asutuksesta entisinä ja nykyisinä aikoina…
Tuosta käynnistäni Juukujärvellä on jo useita vuosia kulunut.
Ja sen olen kuullut, että Iikka on kovasti työtä tehnyt ja nyt viime kesänä kuuluu saaneen hyvän vuodenkin. Lehmiäkin kuuluu olevan jo kahdeksan ja neljä lammasta.
Vieläkö sitten odottanevat parempia aikoja?