KÄNSÄ-TOPIAS TULLIKAVALTAJANA
(Kuva Ruotsin rajalta)
Hänet tunsivat sekä Ruotsin- että Suomenpuolen rajavartijat.
Satoja kertoja oli hän ollut joutumassa tullimiesten käsiin Ruotsin puolella, kun salaa kuljetti milloin mitäkin tullinalaista tavaraa. Mutta aina oli hän onnistunut livistämään pakoon kuormineen tai aivan viimeisellä hetkellä ehtinyt palata takaisin ennenkun tullimiehet saivat kiinni. Välisti pukeusi hän naisen vaatteisiin, laajan villahuivin päähänsä köyttäen, niin etteivät häntä tunteneet muutkaan, jopa sitten tullimiehet.
Sellaista hommaa oli Topias pitänyt jo monet vuodet siitä saakka kun uusi tulliasetus Ruotsissa astui voimaan.
Topiaksella oli mökki Suomen puolella vastapäätä Piippuliinin pulskaa kauppakartanoa. Ja Piippuliinin patruunin kanssa oli Topias hyvä ystävä ja hänen nerokas toverinsa. Tuhansia ja sukkelia olivat ne keinot, joilla patruuni ja Topias pettivät tullimiehiä, eivätkä vain onnistuneet tullimiehet Topiasta saamaan käsiinsä, vaikka hyvin tiesivät ja kylältä kuulivat, että Topias "luntreijaa" Piippuliiniin kaikenlaista tullinalaista tavaraa.
Ei ollut kuuluvissakaan niin nerokasta eikä niin rohkeaa tullikavaltajaa kuin Känsä-Topias. Hän onnistui aina. Jos joku muu yritti viemään hyvinkin vähää, vaikkapa vain paperossikassia, niin heti hän joutui tullimiesten käsiin tai häätyi jättämään kuljettamansa tavarat huiskeelle, kun näki tullimiesten juoksevan kohti.
Mutta eipäs hätäillyt Känsä-Topias. Hän vaani aina sen ajan, jona tullimiehet olivat nukkumassa, sillä eivät hekään aina jaksaneet rajalla "ratsastaa".
Topias oli Suomen puolelaisillekin aivan välttämätön henkilö, sillä mitä pikkutarvettakin osui Ruotsin puolen kauppiaaseen olemaan, niin parasta oli kääntyä Topiaan puoleen ja pyytää häntä toimittamaan… Ja yks' kaks' toimitti Topias, eikä ollut kallis vaivoilleenkaan.
Sillä tullikavallus oli Topiaksesta hauskaa hommaa, helppoa, ja siitä maksettiin runsas palkka. Varsinkin kun sattui sopivia viinamiehiä, jotka tarvitsivat "karvasta" eikä Suomen puolelta mistään muualta saanut kuin kaupungista, joka oli kaukana, oli Topiaksella hyvää ansiota. Eikä hänen puoleensa turhalla toivolla tarvinnut kenenkään kääntyäkään. Topias tiesi Ruotsin puolen kaikki salakapakat ja oli tervetullut vieras kaikkialle.
Mutta nyt näinä viimeksi kuluneina vuosina on Topiaksenkin täytynyt varovaisemmin ammattiaan harjoittaa. Sillä Bobrikoffin hallituksen aikana on Suomen puolen rajavartijain joukkoa lisätty, ja muutenkin on vartioiminen käynyt tiukemmaksi samalla kun se on tullut paljoa säännöllisemmäksi. Nyt varsinkin, kun huhutaan kieltolaista ja siitä ettei Suomeen saa enää tuoda minkäänmakuista "karvasta", vaikka hengenhätä olisi. Ovat tietenkin viranomaiset arvelleet, että taitavat juopot sentään ryypyn näin rajamaalla hakea vaikka kuinka lujan takaa, sittenkin vielä, vaikka kieltolakikin on voimassa.
Tiesivät Suomen puolenkin rajavartijat hyvin, että Känsä-Topias oli nerokas ja näppärä toimittelemaan kansalaisten asioita Ruotsin kauppiasten luona, tiesivät, että kuljetti ukko välisti laukussaan, välisti kelkassaan milloin mitäkin tullinalaista tavaraa, sokeria, kahvia, vaatteita, pikanellirullia ja hyvin usein pullon punssia tai konjakkia.
Mutta tässä tuonnottain oli Topiaksella merkillinen seikkailu rajalla.
Oli aivan Topiaksen naapuriin asetettu ylimääräinen rajavartija, jolle erityisesti mainittiin, että Topiaksen toimista oli huolta pidettävä, koska epäiltiin hänen öisin "luntreijaavan". Mutta älysi Topiaskin sen, minkä vuoksi rajavartija niin lähelle hänen asuntoansa asetettiin, ja päätti hänkin puolestaan olla varovainen.
Oikeastaan oli heitä, rajavartijoita, kaksi, jotka Yrjänälle, Topiaksen naapuriin, tulivat asumaan. He olivat Etelä-Suomesta kotoisin, valppaita, nuoria miehiä, mutta ei ollut heillä tietona, millaisia konsteja täällä Ruotsin rajalla tullikavaltajat pitivät. Usein he kohtasivat Topiaksen tiellä hiihdellen laukku selässä ja hyvä tuuli naamallaan.
"No, mihin Topias nyt hiihtelee?" tiedustelivat he tuttavallisesti
Topiakselta.
"Tässä aivan naapurissa oli aije käydä", vastasi Topias.
Kun he sitten iltahämyssä seurasivat salaa Topiaksen perässä, näkivätkin he Topiaksen poikkeavan joelle ja aika vauhtia hiihtävän Ruotsin puolelle suoraan Piippuliinin valaistua kauppakartanoa kohden.
Nyt oli Topias varmaan taaskin mennyt jotakin luntreijaamaan! Ja rajavartijat hiihtelivät pitkin rantaa pensaiden suojassa, odotellen Topiaksen takaisintuloa.
Tietä pitkin, joka oli tikoitettu suomenpuoliselta rannalta poikki joen suoraan Piippuliiniin, tulla hölkkäsi tuon tuostakin hevonen ja reki, mutta kun heillä ei ollut minkäänlaista tullinalaista tavaraa, saivat vapaasti mennä. Tuli jokunen hiihtomieskin, mutta ei ollut heilläkään mitään "luvatonta", olivat käyneet vain muilla asioilla Ruotsin puolella.
Mutta jo hiihteli viho viimein Topiaskin. Hiihdännästä ja rykimisestä tunsivat rajavartijat heti, että jo tulee Topias.
Kahden puolen tietä asettuivat he vahtiin ja koettivat olla pajupensaiden suojassa, ettei Topias havaitsisi ennenkun ehti kohdalle. Eikä näyttänytkään Topias mitään pahaa aavistavan, hiihteli rennosti ja ryki tapansa mukaan väliin. Ja laukku näkyi olevan selässä ja pullollaan kalua.
Mutta kun Topias juuri ehti rantaan ja aikoi nousta törmän päälle, karahtivat rajavartijat hänen niskaansa, toinen toiselta puolen tien…
"Ahaa, Topias… Jopa satuttiin yhteen… Mitä naapuriin kuului", sanoivat he ja alkoivat repostella Topiaksen laukkua.
Topias oli pelästyvinään.
"Herra isä… Mikä tämä on…!"
Mutta sitten hän mukamas tunsi miehet ja sanoi:
"Tuttuja miehiäpä nämä olivatkin… Minä ajattelin, että jos olisi sosialisteja…"
"Mitä sinulla on laukussa?" ärhentelivät tullimiehet ja alkoivat kiskoa laukkua Topiaksen selästä.
"Saapi kai sen katsella… tyhjän laukun", lupasi Topias ja auttoi laukkua selästään.
"Vai tyhjä… Pullollaanhan tämä on", arvelivat tullimiehet.
Mutta kun he avasivat laukun, löysivät he sieltä kuusenhakoja aika läjän.
"Kuka perkele minun laukkuuni on kuusenhakoja pannut?" oli Topias olevinaan.
"Oletpa lurjus mieheksi", arvelivat tullimiehet aikalailla noloina.
Mutta Topias tyhjensi laukkunsa kuusen haoista ja sitä tehdessään mainoi, että mikä kelvoton oli täyttänyt hänen laukkunsa…
Mutta kun tullimiehet poistuivat ja vähän häpeissään noituivat Topiaksen sukkeluutta, palasikin Topias näppärästi ruotsinpuoliselle rannalle, johon lumeen oli kätkenyt aika säkillisen minkä mitäkin tavaraa. Ne sulloi hän laukkuunsa ja läksi hiihtämään takaisin. Mutta nyt ei hän hiihtänyt tikoitettua tietä pitkin, vaan ohjasi suksensa Käkisaaren päitse ja nousi maihin Suomen puolelle vasta alempana kylää.
Monta kertaa yrittivät tullimiehet Topiaksen kimppuun, mutta aina huonolla menestyksellä. Useimmiten oli hänellä laukku tyhjänä, vaikka hän palasi Ruotsin puolelta, ja jos siinä jotakin oli, oli se semmoista tavaraa, jota ei iljennyt käsin koskea.
Mutta tietona oli, että Topias hommaili.
Topiaksen pirtti oli ihan tienposkessa, ja siinä kulkijat kävivät öisin ja päivillä. Siinä oli aina tervetullut, oli aika mikä hyvänsä. Ja hauskaa ja rentoa elämää sai pitää. Topiaksen eukko, hieromisestaan kuuluisa Matleena, oli oiva ja ketterä vaimo kulkijoille kahvia keittämään ja muutenkin makeita puheita pitämään. Sai siinä Känsä-Topiaksen pirtillä kaupungista palaava matkamies kahvin sekaan tipauttaa viinaa ja puol'kuppisen rauhassa tehdä ja nautita. Ei siitä talonväki nokkaantunut niinkuin monessa muussa kahvipaikassa tekivät.
Ja niin oli Topias eukkoineen tunnettu laajalti, ja kaikki kulkijat heitä kävivät tervehtimässä.
— Jossa peura pehtelee, siinä karva katkeaa — tuumaili Matleena, kun vieraat olivat menneet ja hän tyytyväisenä laski lanttejaan.
Keväällä kerran tuli ylimaasta kaksi miestä ja asettuivat yöksi Topiaksen pirtille. Koko yön juttelivat he Topiaksen kanssa, kuiskailivat ja tuumailivat. He olivat Topiakselle vanhoja tuttavia ja aina kulkiessaan hänen mökkiinsä poikkesivat.
Heillä oli sellainen asia, että tarvitsivat Topiaksen avukseen. Kotiaan ylimaahan olivat he lähteneet kesäetuja noutamaan, mutta olivat osan ostoksistaan tehneet Ruotsin puolella, koska saivat sieltä paljoa helpommalla. Nyt oli kysymys kuinka saataisiin tullinalainen tavara yli.
"Paha nyt on saada", jutteli Topias. "Tullimiehiä on lisätty joka kylään, ja ne ovat virkkuja ja valppaita. Paha niitä on pettää, ne ovat tulleet niin varovaisiksi. Mutta koettaa täytyy."
Ja miehet kertoivat lisäksi, että oli heillä muun tavaran joukossa säkki, jossa oli kymmenen pulloa konjakkia, lääkkeeksi ylimaan kyliin.
Niin kertoivat ja miehissä miettivät miten parhaiten menettelisivät.
"Pankaahan nyt levolle", sanoi aamupuoleen yötä Topias. "Mietitään tässä aamulla lisää."
Ja miehet laskeusivat levolle, Topiaksen kamariin, johon Matleena oli vieraille vuoteen valmistanut. — Ja luulivat, että nukkumaan se panee Topiaskin.
Mutta Topias ei käynytkään levolle, vaan herätti Matleenan ja antoi hänelle muutamia määräyksiä.
Ulkona alkoi varhainen kevätaamu sarastaa, kun Topias haki kelkkansa halkovajasta. Oli kylmä aamu ja nuoskea lumi oli kovettunut kovaksi ja kestäväksi hangeksi.
— Kyllä nyt pitäisi passata, — höpisi Topias itselleen kävellessään, kelkkaansa vetäen, Yrjänälle päin.
Tultuaan likelle taloa jätti hän kelkkansa tienviereen ja hiipi tuvan akkunan alle kuulostelemaan. Siinä asuivat molemmat tullimiehet. Ei kuulunut minkäänlaista liikettä. Nukkuivat kai nyt. Illalla myöhään oli Topias nähnyt heidän hiihtävän joen rantaa pitkin… Varmuuden vuoksi Topias vielä käveli pihaan nähdäkseen, olivatko tullimiehillä sukset tavallisella paikalla, räystästä vasten olevilla tikapuilla… Siinä näkyivät olevan…
Ei ketään näkynyt eikä kuulunut liikkeellä. Syvimmässä unessaan nukkuivat kaikki, valppaat tullimiehetkin.
Silloin Topiaskin sai jalat alleen; kiivaasti palasi hän kelkkansa luo ja läksi, pientä juoksua kynyttäen, suoraan poikki joen Piippuliiniin päin.
Rantatörmälle, sakean pajukon keskelle, olivat ylimaan miehet tavaransa kätkeneet ja neuvoneet Topiakselle paikan. Suoraan siihen Topias osasikin, potkaisi vähä lunta pois päältä ja nosti kelkkaansa kahvisäkin ja konjakit, jotka hänen mielestään olivat kaikkein tärkeimmät ja siis ensiksi yli saatavat. Enempää hän ei uskaltanut kelkkaansa panna, vaikka hyvä hankikeli oli, sillä hän pelkäsi, että jos tullimiehet jäljille pääsevät, ei hän ehdi raskaamman painon kanssa paeta.
Kovasti kopisi ja rääkkyi hangen pinta, kun Topias kiivain askelin läksi Suomen puolelle takaisin. Aamukin valkenemistaan valkeni ja idän taivaalta jo pohotti vaaleankellertävä vinkka, joka päivän nousua ennusti. Mutta näppärästi oli Topiaskin joen yli kävellyt, niin että hiki lakin alta tippui, vaikka oli kalsea ja kylmä aamu. Saatuaan kelkkansa jyrkän rantatörmän päälle tähtäsi ja vainusteli hän ympärilleen…
Silloin hän näki pirttinsä savupiipusta nousevan paksun tervassavun…
Se oli Matleenan antama merkki, ettei näkynyt tullimiehiä liikkeellä…
Riivatun vikkelästi ja kaikki voimansa pannen liikkeelle läksi Topias poikki pakkasen puremaa hankea kotimökkiä kohden ja pääsi onnellisesti pihalle juuri silloin kun päivän kirkas silmä kohosi vaaran takaa.
Portailla seisoi jo Matleena vastassa ja tarttui kovin kourin kahvisäkkiin ja vei ullakkoon. Topias riensi perässä konjakkisäkin kanssa…
Tyytyväisinä hengähtivät he. Hyvin oli taaskin onnistunut.
Hyvin varhainen oli vieläkin aamu. Ei vielä mistään kylän talosta näkynyt savuja nousevan eikä Yrjänälläkään, jossa tullimiehet asuivat, näkynyt mitään liikettä.
Matleena oli keittänyt väkevän aamukahvin Topiakselle tuliaisiksi ja Topias kävi juomaan. Ylimaan miehet nukkuivat vielä herran rauhassa kamarissa eivätkä uneksineetkaan, mitä Topias hommaili. Mutta he olivat illalla Topiakselle lausuneet, että jos Topias onnistuu saamaan tavaroita yli, on konjakkisäkki ensiksi tuotava ja määränneet, että Topiaksen tulee ottaa pullo ja tehdä hyvät puoletkupit…
Ja Topias teki niinkuin ylimaanystävät olivat käskeneet ja luvanneet. Hän avasi pullon ja kaatoi kahvinsa sekaan aika aamuryypyn, kaatoi tilkkasen Matleenallekin aamusydämeen…
Mutta kun Topias oli pari puolikupposta tehnyt, niin että vähän kihahti kulmiin, arveli hän Matleenalle:
"Pidä sinä silmäsi auki ja katsele koska alkaa liikettä näkyä Yrjänällä… minä lähden ja noudan loputkin… nyt kun on näin peevelin hyvä hankiaamu…"
"Kyllä minä koetan", lupasi Matleena.
"Jos näet, että lähtevät suksilla liikkeelle, niin pane tervassauhu nousemaan… Siitä ymmärrän kääntyä takaisin…" neuvoi Topias vielä ja liikkui hyvät aamuryypyt otettuaan vikkelästi…
— Rohkea aina rokan syöpi, arka ei mitänä saa, — rohkaisi hän vielä luontoaan ja läksi kelkkoineen, pikku juoksuksi pannen. Ruotsin puolelle…
Sillä aikaa Matleena vahtaili Yrjänälle päin. Mutta ei näkynyt vielä mitään liikettä. Ei noussut vielä savua kuin jostakusta mökistä vaaran laidasta… Topias näkyi menevän melkein jo puoliväylässä, ja yllensä oli hän pannut toisen ylimaalaisen turkin, joka oli niin pitkä, että liepeet laahustivat perässä.
— Eivät vaan tunne Topiakseksi, jos kiikaroivatkin, ajatteli Matleena, kun näki Topiaksen kuin mustan korpin mennä roivivan Ruotsin rannalle.
Joenpuolisesta akkunasta sopi Matleena näkemään Piippuliinin pihalle asti ja semmoisilla silmillä kuin Matleenalla näkikin luultavasti yhtä hyvin kuin tullimiehet kiikarillaan. Matleena asettui akkunanpieleen vahtiin… Jo alkoivat kylälläkin heräillä ja aurinko kohoamistaan kohosi vaaran takaa kirkkaasti kimaltaen joen hangelle, että Matleenan silmiä häikäisi…
Mutta eipä näkynyt Yrjänällä liikettä… Pian sieltä Topias kahvisäkit kelkkaansa koppaa ja äkkiä on takaisin… ja silloin on hyvin kaikki… Jo näkyi Topias nousevan maihin ja katoavan pajupensaiden taakse, jossa kahvisäkit olivat kätkettyinä…
Sillä välin ehti Matleenakin akkunanpielestä poistumaan ja käytti joutoaikaansa hyväkseen kaatamalla kahvia pannusta, istuutuen takan eteen sitä ryyppimään…
Mutta kun hän kahvin juotuaan taas meni akkunasta joelle katsomaan, havaitsi hän miehen hiihtävän Yrjänältä päin jäälle… Matleenan tarkka silmä tunsi miehen heti Anderssoniksi, toiseksi tullimieheksi…
Nyt se piru oli liikkeellä! Ja Matleena ehti nähdä senkin, että Topias kuormineen laskeusi ruotsinpuoliselta rantatörmältä jäälle…
Sukkelaan sytytti hän tervakset takkaan palamaan, niin että paksu, musta savu alkoi roihuta savupiipusta…
Matleena nousi pöydälle paremmin nähdäkseen jäälle. Siellä tulla köpitti Topias kiivasta vauhtia kelkkaa perässä vetäen ja Andersson näytti hiihtävän häntä kohden… Matleenan sydäntä kouristi… Eikö se onneton näe, että tullimies hiihtää kohti…! Ei se näe, kun aamuaurinko kilottaa suoraan silmiin…! Voi kuitenkin…! Nyt käy hullusti! Ja eikö muista katsoa tänne, että paksu savu nousee savutorvesta… Hyvä isä…! Nyt on Topias jo puoliväylässä… ja tullimies on aivan lähellä jo… Nyt se tekee "peslaakin" ja sakotetaan Topiasta muun häpeän lisäksi… Ja Matleena oli halkeamaisillaan pelosta. Mutta Topias havaitsee Anderssonin, kun tämä on jo melko lähellä. Topias on jo tulossa sivu puoliväylän… Hän älyää vaaran ja tietää olevan mahdotonta hänen ehtiä kelkkoineen ja kahvisäkkeineen hiihtävää tullimiestä pakoon… Silloin tekee hän epätoivoisen yrityksen, ja salamana lentävät hänen ajatuksensa…
Hän kumoaa kelkastaan kahvisäkit ja pakenee Ruotsin puolelle täyttä ravia, kelkkaa perässään vetäen ja pitkän turkin liepeet sivulla hulmuten kuin siivet… Andersson ei nähtävästi tunne Topiasta, koska huutaa vain että: "Elä pakene, mies!"
Mutta Topias menee juoksujalkaa ja saapuu Ruotsin rannalle samalla hetkellä kun Andersson kahvisäkkien luo…
Riemusta sykähtää tullimiehenkin sydän! Jo kerrankin osui oikealla ajalla liikkeelle…! Jo kerrankin onni potkaisi… kaksi kahvisäkkiä!
— Tämä oli nyt parempaa kuin Lenti-viina, — hän iloitsee.
Mutta sitten seuraa yksinkertainen kysymys, miten hän kuljettaa peslaakiin ottamansa säkit Yrjänälle. Kantaa hän ei jaksa ja kelkkaa ei ole…
Hän puhaltaa pilliinsä, että jos Yrjänällä kuultaisiin… Puhaltaa pilliinsä ja huutaakin… Mutta koko maailma näyttää nukkuvan, ei ketään näy… Hänen kumppaninsa, Loponen, on hiihtänyt päinvastaiseen suuntaan "patruleeraamaan"… Loposesta ei siis ole toivoa apuun…
Hän päättää jättää säkit siihen jäälle… ja näppärästi käydä Yrjänällä noutamassa kelkan, jolla säkit saapi suojaan…
Muuhan tässä ei auta…
Kaukana maantiellä näkyy joku talonpoika ajavan heinähäkkeineen niitylle… Hän viheltää, viittoo ja huutaa. Näkyy siellä jo ihmisiä liikkeellä, mutta ei ole kukaan kuulevinaankaan. Ja jos kuulevatkin, niin eivät ne tule…
Siihen jättää hän säkkinsä ja hiihtää mitä hengestä irti lähtee
Yrjänälle päin…
Pensaan takana on Topias vahdissa, että mitä tuossa tapahtuu… Ja kun hän näkee ja kuulee, että Andersson viheltää ja huutaa, pelkää hän että joku tulee avuksi… Mutta kun hän näkee Anderssonin lähtevän hiihtämään Yrjänälle päin, tekee hän rohkean päätöksen…
Kun Andersson on kadonnut törmän taakse näkyvistä, vilahtaa Topias kuin kärppä pensaan suojasta ja juoksee kelkkoineen minkä sielu sietää väylälle kahvisäkkien luo. Tulisesti nakkaa hän säkit kelkkaansa ja painuu takaisin Ruotsin puolelle niin että silmät tulta iskevät…
Ja kun Andersson Yrjänälle päästyään kiipeää tikapuille katsomaan, näkyvätkö säkit jäällä, näkee hän viimeiset vilahdukset Topiaksen pitkästä turkinhelmasta katoamassa Ruotsin puolelta metsikköön ja kelkassa mennä könöttävän äsken peslaakiin ottamansa kahvisäkit…
Synkästi kiroten laskeutuu hän tikapuilta alas pihalle.
Mutta Topias, saatuaan tavaransa varmaan suojaan ja jätettyään turkin yltään, lähti kävellä hilppaisemaan kotiaan. Hyvillään, suu hymyssä hän asteli, mutta ei mennytkään äskeistä jälkeä, vaan alempaa Käkisaaren yli…
Ja kun tuli seuraava yö, läksi hän ja nouti kahvisäkit piilopaikasta pois…
Ja aamun valjetessa läksivät ylimaalaiset kotiaan…
Eikä ole kuulunut, että Andersson olisi epäonnistuneesta peslaakistaan kenellekään kertonut.
Mutta Känsä-Topias kuului itse siitä jutelleen kerran kun sattui vähän hiprakassa olemaan.