KIUSAUS
Petäjäniemen kruununtorppa oli pitäjän pisimmässä pohjukassa. Toista penikulmaa oli sinne lähimmästä naapurista ja kirkonkylästä vähää vailla kolme.
Vaikka torpan ympäristö oli laihaa kivikkokangasta, oli torpalla sentään hyvänlaisia jänkkä- ja jokivarsiniittyjä, niin että siitä keräämällä sai heiniä parille kolmelle lehmälle ja hevoselle. Mutta ei siitä vähillä vaivoilla ja köyhän miehen ollut helppoa saada elettävää taloa.
Petäjäniemen asukas Matti Repo olikin oikeastaan riistan vuoksi tähän torpan paikan valinnut. Sillä iso, kirkas ja saivovetinen Petäjäjärvi, jonka niemen nenässä torppa sijaitsi, oli kalarikas, ja ympäristön lyömättömät kiveliöt vilisivät metsänotusta monenlaista. Pyytöhenkistä metsänkävijää seutu miellytti ja Matti päätti asettua tänne, saadakseen oikein rauhassa pyynti-intoaan tyydyttää. Maanviljelys olikin hänen sivuelinkeinonsa eikä hän ollut vielä, vaikka vuosikymmenen jo oli torppaa asunut, tehnyt peltoa kuin pienen palasen pottumaaksi. Valitti maata ylen kiviseksi ja paikkaa hallanaraksi, ettei siihen kannattanut ruveta sen enempää puskemaan.
Rauhassa oli Matti saanutkin erämaassaan elellä. Ei näkynyt monta kulkijaa vuodessa. Mutta sitä mukaa kuin perhe kasvoi, väheni riista metsästä. Ennen kun syksyisin linnun ansoilta ja laukuilta palasi, oli monta kontillista lintuja joka kokemalla, mutta nyt viime vuosina vain jokunen vaivainen riekko ja koppelon poika. Oli Matti ensi vuonna saanut karhun ammutuksi, oli rautoihin käynyt kavala saukko ojan kurusta ja eräänä vuonna oli Jyppyrävaarasta löytänyt ahmanpesän, josta emän ja kolme pentua ampua napsautti kuin hyllyltä.
Niin oli ennen, miettii Matti syksyistä metsää pyssy olalla kävellessään ja linnun ansoja kokiessaan. Mutta nyt? Niin, nyt ei uskaltanut virittää loukkua kuin johonkuhun salaisimpaan kuusikkoon, ei panna ansoja hietaisille poluille. Ei tiennyt minä hetkenä sattuisi forstmestari kulkemaan… ja silloin kävisi huonosti. Semmoisen hullun lain laittavat! Vaan eivätpä kuulu sitä lakia noudattavan rantamaillakaan, koska aivan kirkon takanakin kuului ansoja olleen… Eihän jaksa köyhä mies ostaa ampumatarpeita… loukun virittää ja ansan panee… niihin toivoo käyvän…
Matti tulee hietakankaalle, jossa sieviä, somia linnunpolkuja risteilee sinne tänne mäntyjen välissä. Siinä on hänellä monta loukkua polun päälle viritettynä ja kuusien juurilla ansoja… Onpa käynyt koppelo tuohon muutamaan loukkuun…
Matti ottaa tyytyväisenä saaliin loukun alta, virittää sen uudelleen… On tuohon toiseenkin käynyt riekko… Tämä se on hyvä lintumaa aina ollut, — arvelee Matti itsekseen. — Tästä vieläkin saapi… Kun eivät arvaisi tuolta rantamaalta tänne tulla pyssyineen… Vaan se on semmonen metsänkävijä tämä nykynen forstmestari, nuori ja naimaton vielä, niin joutaa huuhkimaan pitkin metsiä milloin tahtoo… Kun nyt kierteleisi nämä maat, ettei osuisi minun pyydyksilleni… Vaan siitä ei tiedä mihin se kulkee… No kulkekoon… Mistäpä tietää kenen ansoja ja pyydyksiä nämät ovat…
Matti pistää saaliin laukkuunsa, panee suuren mällin poskeensa ja aikoo lähteä kotia päin. Kaikki pyydykset on hän nyt kokenut, mutta niukka on saalis Matin mielestä. Kuusi riekkoa, kaksi koppeloa ja poikametso… siinä kaikki… Ja toista sataa ansaa oli Matilla pyydössä…
Matti nostaa laukun selkäänsä ja lähtee laaksoon päin loivenevaa myötälettä astumaan. Hän seuraa vanhaa tuttua polkua, joka kiertää laakson lettopaikkoja ja korkeimpia pounikoita. Mutta päästyään taas kuivemmalle maalle, hongikkokankaalle, jossa polku haaraantuu, toinen haara Petäjäniemeen päin, toinen Luikejoelle, hänen niitylleen, ei Matti käännykään kotia päin, vaan poikkeaa niittypolulleen…
Luikejoen kautta kulkien ei tule paljoa pitempi matka kotia ja on tarviskin niittynsä kautta mennä nähdäkseen, kuinka siellä heinät…
Vaikka ei ole nyt Matilla mielessä heinät, muissa tuumissa hänen aatoksensa kulkevat. Pitkin syksyä ovat hirvet siellä Luikejoen ympäristöllä majailleet, lehdoissa haavan kuorta jyrsien olivat monesti käyneet Matin niitylläkin, heinätalojen vieressä, sen oli Matti jäljistä nähnyt… Jos sattuisivat nytkin… niin saisi ne hätistellä pois latonsa luota… "värteeraamasta"…
Ei uskalla Matti itselleenkään tunnustaa mitä hän oikeastaan miettii… Mutta joka syksy sitä oli tullut mietityksi ja tehdyksi… Pakana sentään, mikä saalis kuitenkin on tuommoinen täysikasvuinen hirvi näin syyslihassa! Se oli otusta se menneensyksyllinen… kun tuli lihaa koko talveksi ja vielä sai paistit myydä kirkonkylässä… Matti jatkaa ajatuksiaan, kuinka on käynyt onnessa ennen… Mikäpä siinä nytkään olisi… Kukapa olisi näkemässä tai kuulemassa…
Syysilta alkaa jo hämärtää hiukan ja Matti astuu ripein askelin, mieli palavana ja ajatukset vilkkaina… — Kenellekään siinä ei tule vahinkoa, — miettii Matti. — Kyllä niitä eläviä täällä on ja myötäänsä talvisin syövät ihmisten heiniä, jotka kruunu sitten saapi maksaa… Ja jos en minä ammu, niin on muita, jotka ampuvat, varakkaampiakin kuin minä… Eipähän ole saatu syyhyn Airiselän miestäkään, vaikka kuuluu mennä talvenakin tappaneen kuusi täyttä hirveä ja kaksi vasikkaa… Ja olisinhan noita saanut minäkin… mutta enpä häntä ole tahtonutkaan… Enkä minä nytkään, mutta jos sattuvat minun heinilleni niinkuin menneenä syksynäkin, niin… saa niitä vähän pelottaa… paukauttaa, että loittoutuvat vähän edemmäksi…
Kuta pitemmälti Matti miettii, sitä vilkkaampaan liikkeeseen käypi hänen verensä ja sitä nopsemmasti hän astuu. Hän on jo ehtinyt Luikejoelle, jonka vartta noudattaen astuu niitylleen päin. Kuta lähemmäksi niittyään hän saapuu, sitä varovammin hän koettaa kävellä, ettei ääntä syntyisi, kun jalka joskus kuivaan risuun sattuu tai laukku hipaisee puun oksiin.
Siinä kohden Luikejoen varrella, jossa Matin niitty on, on aukea paikka molemmin puolin jokea, mutta etempänä on korkeat kumpulat, niin että niitty on kuin kaukalossa, pitkien partaisten kuusten suojassa.
Päästyään hiljaa ja vaanimalla niityn laitaan pysähtyy Matti luppoisen kuusen suojaan, josta on selvä nähdä koko niittyaukealle… Hän säpsähtää… Aivan hänen latonsa edessä seisoo kaksi kookasta hirveä…
Kuinka ne näyttävät komeilta tuossa, vaikkei niitä enää niin tarkkaan erotakaan, kun syyshämärä yhä pimenee! Nyt ne ovat parhaassa lihassaan, voimakkaimpina! Syrjäkämmen puhdasta ihraa paistien päällä! Siinä vallattavat ja sieraimillaan kuin ilmaa nuuskisivat! Eivät vainustele mitään. On tuulen henki vastaan…
Mutta jopa oli kumma, että tuohon sattuivat juuri nyt…!
Matti unohtaa kaiken muun ja sellainen kiihko syttyy hänen veressään, ettei seisomassa tahdo pysyä. Vikkelästi tempaa hän pyssynsä olan takaa, liikkuu hiljaa ja kääntää pyssynsä piipun sitä suurempaa hirveä kohden, jonka pää on Mattiin päin…
Samassa paukahtaa pyssy… hirvet hyppäävät metsää kohden, johon toinen vilahduksella katoaa, mutta toinen jää polvilleen keskelle niittyaukeaa, korahtelee siinä kerran kaksi ja rysähtää kyljelleen, koipiaan viskellen…
Matti näkee lymypaikastaan, että jo osui, mutta hän ei liikahda vielä paikaltaan, katselee vain, silmät kiiluen, kuinka hirvi kuolonkamppauksessaan koipiaan viskoo ja reuhtoo ruumistaan sinne tänne…
Ei kuulu mitään ympäriltä. Ei ääntä, ei hiiskausta. Kaiku, joka on kertonut pyssynlaukauksen äänen ympäri suuria vaaroja ja laajoja metsiä, on tauonnut. Syyshämärä yhä lisääntyy ja taivaalta loistavat tähdet…
Silloin uskaltaa Matti liikkeelle ja lähestyy komeaa, suurta saalistaan… Hän hymähtää tyytyväisenä; semmoista hirveä ei hän koskaan ennen ole saanut.
Matti löysää laukun selästään, asettaa sen mättäälle ja pyssynsä sen päälle. Hän hakee kuivia puita metsiköstä ladon takaa, sytyttää nuotion ja ryhtyy sen valossa nylkemään…
Matti on turvassa täällä, kaukana sydänmaan kiveliössä. Ei tänne kukaan arvaa tulla näin pimeänä iltana eikä Luikejoen kautta kulje kenenkään tie… Vaarallisemmassa paikassa oli toissa syksynä. Mutta hyvin kävi silloinkin, vaikka aivan likeltä meni kaksi miestä ohi…
Matti nylkee nuotion valossa ja miettii, että jo tuli lihanpuolta ensi talveksi. Hän paloittelee lihat miehen kannannaisiin paloihin, köyttää vuodan kääröön ja kantaa kaikki latonsa suojaan, ne sieltä vähin erin kotia noutaakseen. Sisälmykset paiskaa hän Luikejokeen, joka niitä lähtee kuljettamaan myötävirralle, hän hävittää nuotion ja palamattomat kekäleet viskaa veteen. Ottaa matkaansa mitä jaksaa ja lähtee kotiaan päin kävelemään hyvää, kuivia maita vievää niittypolkuaan.
Matti on nylkemistoimessaan ollut tulisessa hopussa, tehnyt työtä, että paita on märkänä. Ja vasta kun hän on päässyt kotipolulleen ja metsänpeittoon, rauhoittuu hän. Kaikki on käynyt erinomaisen hyvin ja onnellisesti… Turhaa pelkoa vain… Vähän kai on forstmestari öiseen aikaan täällä kulkemassa… ja jos olisikin, niin mistäpä tietäisi hänen työkseen…
Äskeinen pelonsekainen tunne katoaa ja Matista tuntuu nyt, ettei hän ole mitään vääryyttä tehnyt… vielä mitä…
— Vallitkaa kalat meressä, — muistelee hän. Jumalan luomia ne ovat hirvetkin ja ihmisten avuksi annettuja. Olipa noita yksi vähempi tai enempi. —
Ja Matti kävelee rentona miehenä kotimökilleen, palavissaan raskaan painon riippuessa selässä.
— Eläisihän tässä, kun saisi mielinmäärin metsästellä ja jos ei olisi tämä paikka niin hallanarka, — arvelee hän pihaan tullessaan.
Mutta seuraavana aamuna varhain lähtee hän Luikejoelle hirvenlihoja noutamaan eikä muista katsoakaan satiiniinsa sillä matkalla.