ANTTILAN VANHAN IISAKIN PARAKRAAHVI
Vaikkei Heinärannan kylässä ollut monta todellista juoppoa eikä siellä miesmuistiin ollut kuulunut sellaisia kauheita "viinan uhreja", joista nykyään jokaisen sanomalehden palstoilta sai lukea, oli kylässä sentään joka talossa tilkkanen viinaa kaapin loukossa, lukon takana. Eduskunnan päätös, että kieltolaki nyt heti tulee, herätti kuitenkin vanhemmissa viinamiehissä hyvin ymmärrettävää suuttumusta. Niissä miehissä ja kunnon ukoissa nimittäin, jotka rakastivat silloin tällöin, noin kerran tai pari vuodessa, samoin kuin Jukolan punanaamainen Timokin, ryypätä hienoon humalaan ja rallattaa päivän tai kaksi, jolloinkulloin kolmekin. Hävytön oli semmoinen laki ukkojen mielestä. Mitä häiritsi se maailman rauhaa tai yleistä turvallisuutta, jos esimerkiksi Anttilassa, vanhan Iisakin, eläkemiehen, pihantakaisessa pirtissä toisinaan kylän viinamiehet hauskasti haastelivat, norrikuppia tekivät ja joskus polkaksi panivat? Ja haastellessa ja laulellessa muistelivat muinaisia markkinamatkoja ja ryyppäämisiä pakkasöinä pitkillä, talottomilla taipaleilla?
Eipä olisi siitä pitänyt olla häiriötä kenellekään.
Kommeksen Matti, joka kuului jo hänkin vanhojen viinaveikkojen joukkoon, vaikkei vielä ollut iältään vanha, toi ensiksi sanoman Anttilan Iisakille siitä, mitä herrainpäivillä oli päätetty. Sillä Iisakki itse ei lukenut sanomalehtiä, vain kuuli muilta mitä maailmassa tapahtui. Oli Iisakki ennen aikaan, silloin kun kotona vielä sai viinaa keittää, ollut koko pitäjän paras viinankeittäjä, ja kauas oli hänen maineensa siitä kulkenut. Mutta kotipoltto oli kielletty ja Iisakki oli talonsakin myynyt vävylleen, nykyiselle isännälle, Anttilan Villelle. Oli nyt vanhalla Iisakilla runsas eläke talosta ja eri rakennus pihan mäkikulmalla omituisena asuntona.
Oli Iisakki verkkoja korjaamassa, kun Kommeksen Matti tuli puheille ja kertoi mitä Helsingistä kuului.
"Jopa on päätöntä joukkoa siellä herrainpäivillä nyt", sanoi hän ensiksi Matille, sitten istumaan käski, — mihinkäs kiire, että saadaan tässä vähän jutella.
Ei ollut Matilla kiirettä, aivan tämän asian vuoksi oli tullutkin.
"Kuuluu siellä olevan eduskunnassa viinamiehiäkin joukossa, mutta yhtäkaikki tekevät semmoisia päätöksiä", sanoi Matti, kun oli Iisakin antaman sikarin sytyttänyt.
"Niinpä tietenkin… ottavat ryypyn kyllä, kun sattuu rinnan alusta olemaan kipeänä tai jos ampuu kipu vatsaan", arveli Iisakki.
"Ja kun ei koko tässä maassa saa kukaan pitää takanaankaan viinaa, jopa sitten muille antaa tai neuvottaa ulkomaalta…"
"Vaan jos sattuu somasti, niin pian aletaan itse viinaa polttaa niinkuin ennenkin. Eikä niistä kaikista vallesmanni saa tietää, kun yksissä tuumin hommaillaan… Jos tuosta lähden ja alan, niin vielä osaan…"
"Sehän se olisi! Vaan nythän ne ovat niin raittiusmielisiä kaikki ihmiset, että kyllä ne heti kantelisivat vallesmannille… Tämänkin talon isäntä… tuo vävysi Ville… kuului ilkkuneen, että jopa taisi meidän vaariltakin herrain kalaasit loppua, kun ei enää saa mistään viinoja", selitteli Matti.
Mutta Iisakki heräsi kuin unesta ja kivahti:
"Vai niin… katsotaanpa… En minä anna itseäni lasteella pitää niin kauan kuin lakia on maassa…"
"Onhan se ennen ottanut ryypyn Villekin", muisteli Matti siihen.
"On ottanut, vaan nythän tuo on tullut semmoseksi, ettei tahdo minullekaan rauhaa antaa. Vaan milläpä pääsee… minulla on semmonen kauppakirja, ettei siitä pääse yli eikä ympäri… Ja se on sen miehen tekonen, ettei sitä korjaa paremmatkaan… Kauppakirjassa on selvästi, että minulle pitää vuosittain olla viisi kannua paloviinaa, joka on luonnossa maksettava…"
"Vai on semmonen kauppakirja…!" ihmetteli Matti ja suutaan massautteli ja sitten arveli: "Vai viisi kannua… ja tisleerattua vissiin?"
"Ei ole siitä erittäin mainittu, mutta siinä sanoo parakraahvissa, että hyvää viinaa pitää olla…"
"Siinä on sitten, kuulemma, kova parakraahvi…"
"Sinä kun olet lukumies, niin katsotaanpa, että näet… Sinulle näytän."
Iisakki haki avaimen pöytälaatikosta ja lähestyi punaiseksi maalattua loukkokaappia, joka oli hänen paras ja varmin säilytyspaikkansa. Siinä oli alakerrassa iso hylly viina-astiaa varten, siinä pikareita ja merkillinen tinapullo, jota ennen matkoillaan taskumattina piti. Yläkerran hylly oli hänen arkistoansa varten, ja siellä säilytti hän myös kauppakirjaansa.
Ja kun hän kaapin oven avasi, lemusi sieltä paloviinan haju, että Mattikin tunsi sieraimissaan. Ja näki monta mustankiiltävää pulloa ja ison tammisen lekkerin…
Hän seurasi kiiluvin silmin ja vesissä suin Iisakin liikkeitä, että jos hyvinkin sattuisi äijällä olemaan noissa pulloissa… Ja hän näki, ettei vaarin käsi kopeloinutkaan ylähyllylle, vaan meni ensiksi alakertaan… Iisakki otti pullon ja kaksi pikaria ja sanoi Matille:
"Tulepa ja otetaan tässä sen kieltolain kuolemaksi…"
Se Mattia nauratti, ja kiittäen ja suutaan pyyhkien hän arveli:
"Aina sillä on tuolla vaarilla viinaa takana, ja niin hyvää sitten… Jos ei kenelläkään muulla ole viinatilkkaa, niin kyllä on tällä vaarilla…"
"No, sen varan minä olen pitänyt, että vaikka koska kuolisin, niin märkänä on kaapin loukko…!"
Iisakki kaatoi kumpaisenkin pikarin täyteen, ja Matti kiiluvin silmin katseli. Mutta kun olivat ryypyt ottaneet ja Matti tuhannen kiitosta sanonut, niin Iisakki uudelleen täytti pikarit ja sanoi:
"Otetaanpa sille tämä toinen kumppaniksi, niin katselepa sinäkin sitä minun parakraahviani, että mitä sinä siitä ajattelisit?"
Oli se Matille mieleen ja arvelematta kumosi hän toisenkin pikarin.
Otti Iisakki nyt arkistostansa monen käärön sisältä kauppakirjansa ja sanoi:
"Se pitäisi olla neljäs parakraahvi se, jossa viina on määrätty."
Matti, joka oli lukumies, alkoi katsella kauppakirjaa, mutta hänen ajatuksensa kulkivat ensin Iisakin viinavarastossa ja nähtyään, ettei Iisakki vielä pannut korkkia pullon suulle eikä asettanut pikareita paikalleen, tuli hän hyvilleen. Sillä sehän oli selvä merkki, että Iisakki tarjoaisi lisää…
Matti luki:
"Tämän kauppakirjan kautta luovun ja poismyyn minä…"
"Luehan se neljäs parakraahvi… Siinä se on", hopitteli Iisakki.
"Elähän vielä… Missä se onkaan…? Tässä se on… Neljäs parakraahvi…"
"Luepa nyt se kaikki!" käski Iisakki.
Matti luki:
"Paitsi yllälueteltuja, tulee ostajan myyjälle koko hänen elinaikanaan antaa viisi kannua puhdasta ja hyvää paloviinaa, joka on luonnossa maksettava vuosittain sinä 1 päivänä Joulukuuta, eikä ole myyjä velvollinen ottamaan viinan hintaa rahassa taikka muussa tavarassa…"
"No, siinä sen nyt kuulet ja näet… ei rahassa eikä muussa tavarassa… Eikö ole selvä…?" sanoi Iisakki.
"No tämä on selvääkin selvempi… Laittakoon viinan mistä hyvänsä…"
"Juuri niin! Minä sanoinkin Nällunti-vainaalle, joka kauppakirjaa oli tekemässä, että tee sinä semmonen, ettei vävypoika pääse yli eikä ympäri… ja hyvä siitä tulikin… On se jo monena vuonna niskotellut ja lyönyt lönkkyjään, ettei hän osta viinaa, vaan maksaa muuten. Vaan minä olen sanonut, että muistelepa sinä sitä neljättä parakraahvia… niin on täytynyt laittaa…"
"Mutta niin kuului nyt pappilassakin kehuneen, ettei osta hän enää vaarille märkääkään…"
"Vaan mitäs laki sanoo… hahaha?"
"Laki on aina elatusvanhusten ja palvelijain puolella… Kun kihlakuntaan haastaa, niin äkkiä tuomitaan, että luonnossa pitää maksaa", tiesi Matti, joka oli istunut lautamiehenäkin.
"Sen minäkin uskon."
Ja niin haastelivat ja kaatoi Iisakki vielä pikarit täyteen ja sanoi:
"Jos niin, että ei ala viinaa kuulumaan, kun ensi päivä joulukuuta on elettävissä, niin etköhän sinä ota tätä minun asiaani oikeudessa ajaaksesi?"
Lupasihan Matti sen toki mielelläänkin. Oli Matti ennenkin esiintynyt asianajajana ja verrattoman hyvin oli asioissaan toiminut.
Haastelivat vielä hetkisen. Antoi vaari vielä neljännen naukun Matille välipuheeksi siitä, että Matti ottaa asian ajaakseen, jos vävymies Ville alkaa viinanmaksun suhteen juonittelemaan. Mutta sitten Iisakki pani pulloonsa korkin ja pani pikaritkin kaappiin. Nyt kun ei ollut mikään vuosihupi, ei Iisakin ollut tapana pitempään maistella eikä muillekaan antaa. Näihin neljään ryyppyyn sai Mattikin tällä kertaa tyytyä, vaikka mieli teki lisää.
"Mutta kun tässä eletään joulukuun 1 päivään, niin silloin taas vähä maistellaan", lupasi Iisakki.
Matti kiitteli ja kehuskeli.
* * * * *
Mutta Anttilan isäntä, Ville, jutteli omalla puolellaan, pastorin kanssa juuri tuosta vanhan Iisakin parakraahvista ja sitä mieltä tuntui pastorikin olevan, ettei tarvitse Iisakille enää viinaa eläkkeeksi hommata.
Ja niin on nyt ympäri kylää huhu, että vanha Iisakki alkaa käräjöidä vävynsä kanssa kuuluisaksi tulleesta neljännestä parakraahvista. —
Kuinka käynee käräjillä?