VANHAN ISÄNNÄN PUHETTA
Talvitien vanhan isännän kamarissa käyn usein juttelemassa.
Tuonnoin oli Talvitiellä ollut joku meijerikokous, ja ukkokin istui vielä pirtissä, jossa kokousta oli pidetty. Kuulijat olivat poistuneet, ei muita kuin talonväki ollut saapuvilla. Hän oli vielä, Talvitien vanha Mikko, entisen ajan miehiä, joka omalla hommallaan oli varalliseksi päässyt. Nyt oleskeli hän eläkkeellä, ja hänen poikansa, joka oli uudenajan mies, oli isäntänä. Kiivaasti vastusteli ukko nykyisiä hommia ja varsinkin oli hän meijerihommalle ikuisen vihansa ottanut. Nyt oli hän väittelynhalussa, kun meijerikonsulentti oli taas "innostusta" käynyt lisäämässä.
"Ovat ne olevinaan viisaita miehiä ja hyötyvänsä luulevat tuolla meijerillä… parhaan rasvan syöttävät ulkomaalaisille ja ostavat sijaan haisevaa silavaa…"
"Vaari on taas vanhoja muistelemassa", sanoi hänen poikansa, toimekas ja virkku Talvitien Matti.
"Niin onkin. Sillä tässä talossa on eletty ja toimitettu ja säästetty ja joka päivä on sentään väelle liiennyt voipalanen puuron silmäksi ja viilipytty sunnuntai-aamuisin", vastasi ukko kiverästi.
"Ne ovat niitä vanhoja hullutuksia", arveli Matti.
Mutta siitä äijä nokkaantui. "Vai hullutuksia! Nyt niitä hullutuksia on maailma täynnä. Runsaampi ja rasvaisempi oli ennen minun aikanani tämänkin talon elämä. Oli olemista. Viljaa oli aina satakin tynnyriä aitan hinkalossa, oli lihaa, oli voita, oli kalaa kaikesta lajista, omalle väelle ja vieraillekin antaa…"
"Vaan saitteko silloin niin paljon rahaa voistanne! Nyt nousee meijeristä joka kuukausi lähemmäs kolmesataa markkaa", pani poika, isäntä Matti, väliin.
"Niin tekee, sen olen kyllä nähnyt", myönsi ukko. "Mutta mihinkä joutuvat nämä rahat? Pankkiinko? Säästöpankkiinko? Ei penniäkään säästöön jouda. Parhaat pellot, jotka ennen antoivat jyviä, raskaita kuin suoloja, kasvavat nyt timoteitä kuin kuivia keppejä — jauhot ovat ostossa. Väelle täytyy ostaa silavaa ja kryyniä ja lehmille kaikenlaisia 'kokkoja' ja voimavärkkiä ja yhtä kaikki on puuro pöydällä sokeana kuin Orajärven äijä, ja väki valittaa vatsaansa ja vasikat rapovat… Jauhoihin, kahviin, kryyniin ja lääkityksiin menevät ne meijerirahat… Mitäs siihen sanot?"
Hetken mietittyään vastasi Matti:
"Elon viljelys ei kannata täällä…"
"Kannata! En kehtaa kuulla! Millä sinä luulet, että minä ja äitivainajasi, kun kahdella tyhjällä kämmenellä aloimme, olisimme tästä talon tehneet, jos meillä olisi leipä aina ostossa ollut? Ja voita mekin möimme, parhaina vuosina kahdenkin tuhannen markan edestä… Ja kerrankin — silloin suurena nälkävuonna — oli minulla viljaa myydä toistasataa tynnyriä… Mutta sinun aitassasi tappelevat hiiret, että maantielle kuuluu…"
"Niitä jyvävarojaan se vaari aina kehuu", sanoi Matti siihen ja koetti lyödä leikiksi ukon puheet.
"Niin tekeekin."
"On siinä vähä kehumisen varaakin", sanoivat siihen rengitkin.
Ja ukko jatkoi:
"Toisenlaista se oli elämä muutenkin. Ei joudettu iltasin jouten olemaan. Rekiä, koreja, kelkkoja tehtiin, astioita uurrettiin… vaimot kehräsivät ja kutoivat… Nyt kylää kulkevat, ja jos kotona ovat, niin sanomalehden takana istuvat, etteivät kuulekaan, kun kysyy…"
"Lähdemme nyt tänne tupaan kahvia juomaan, että vaarikin tulee paremmalle tuulelle", sanoi Matti ja koetti houkutella ukkoa kahvin juontiin.
Mutta siihen tulivat äijävaarin syliin tahtomaan Matin kaksi poikaa, kymmenvuotiasta, niin ukko vielä porisi:
"Lapsensa ne vielä saattavat sairaiksi ja heikoiksi, kun aivan sitä kirottua kurnaalia antavat… Antaisivat lehmän nännistä suoraan lapsilleen oikeata maitoa, niin ei tarvitsisi joka päivä juosta apteekiin rahaa viemään eikä joka näkemällä lääkärin neuvoja kysellä… Ruuan olen aina itse syönyt ja lapsilleni antanut ja vankkoja ja terveitä ovat, vaan näistä ei tule kun vaivaisia, sinisiä soikeroita, jotka vikisevät tautiaan öin päivin…"
Ja ukko otti molemmat pojat polvelleen ja sanoi:
"Lähdemme tästä äijävaarin kamariin, niin äijävaari antaa pikkupojille voileivät…"
Sanoi ja meni poikain kera äkeänä äijänä kamariinsa.
Mutta kun me Matin kanssa menimme tupaan ja emäntä sinne toi kahvia, niin Matti virkkoi:
"Alkaa vaari käydä vanhemmiten niin 'krantuksi'".
"Ehkäpä äijä sentään on monessa asiassa oikeassakin", sanoi siihen emäntä, joka tuntui pitävän vaarin puolta.