IV
Viikon päivät oli maisteri jo asunut Portaankorvassa.
Eräänä iltana, kun oli lopettanut kirjoittamisensa, hän kävi pirttiin puheille.
Isäntä kutoi nuottaa, Oskari luki historiasta Kaarle XII:n
Norjan-retkestä, ja emäntä toimitteli illallista.
Hän istahti keinutuoliin, joka oli keskellä lattiaa, ja virkahti:
»Tänään on sulanselkä pitennyt paljon… nyt jo ulottuu alemmaksi taloa.»
»Viikon päästä on jäänlähtö», sanoi isäntä. »Ja minun merkkini pitävät paikkansa.»
»Nouseekohan iso tulva?» kysyi maisteri.
»Luulenpa nousevan. Ylimaassa on kerrottu olevan paljon lunta, ja lunta on vielä täälläkin, niin että kun äkkiä suveaa, niin puhaltaa siitä vettä jokeen.»
»Lienee hauska nähdä oikeaa jäänlähtöä!»
Emäntä ehti nyt vastaamaan:
»On siinä joskus semmoinen mylläkkä, että päätä huimaa, kun rannalta katsoo. Tulee joskus korkeina tulvakeväiminä kokonaisia heinälatoja. Tästä vielä eheinä pääsevät sivu, mutta Isossakoskessa murenevat yksin hirsin…»
Oskarikin näytti kuuntelevan heidän puheitaan.
»Luepas, Oskari, ääneesi, jotta tämä maisterikin kuulee, että lähtee sieltä ruotsia kuin vettä…»
Oskari näytti tulevan hämilleen.
»Olen minä kuullut», ehätti vieras Oskarin puolesta vastaamaan. »Hyvin lukee!»
»Onkos kumma! Paras oppilas koko koulussa», sanoi isäntä ja lisäsi sitten Airistoon kääntyen:
»Siitä on tullut minun velivainajaani lahjainsa puolesta.
Niin hyvä muistin lahja on Oskarillakin. Velivainaja osasi raamatun ulkoa…»
»Osasipa se… vai ulkoa!»
Airisto myönteli kaikkeen. Emäntä kääntyi selin ja toimitti jotakin, joelle katsellen.
»Menisi tässä useampikin poika näin isossa talossa», sanoi Airisto.
Aapeli hymähti.
»Mitäpä niistä niin monesta! Kun on yksi ja hyvä, niin se riittää.»
Sen sanottuaan hän ratkesi nauramaan.
»Onpa niinkin», hymähti Airisto.
Isäntä pyyhkäisi vesiherneen nenänsä päästä ja puhui, muka ainoastaan
Airistolle, vaikka sen muutkin kuulivat:
»Minä sanoin heti, kun poika syntyi, että jopa tuli minun näköiseni ja velivainajani lahjainen. Karoliina väitti silloin vastaan, vaan jo on aikoja sitten uskonut.»
Ja sille hän taas nauroi niin, että vesiherne ilmausi nenänpäähän.
Airisto näki emännän punastuvan ja hänen silmiensä iskevän tulta.
»Piispa kun kävi mennä kesänä täällä, niin tulkin kautta minulle käski sanoa, että kouluta Oskari papiksi. 'Siitä tulee hyvälahjainen pappi tänne rajalle', oli sanonut. No minä sanoin, että ei tarvitse taloa liikuttaa, jos poika papiksikin koulutetaan. Karoliina muka sanoo, että ei kouluteta, että kuka talon perii, vaan mieleistä on Karoliinallekin… niinkuin maisteri hyvin ymmärtää… Se on vähän juonikko, tämä Karoliina… Ja saatan minä vieraalle sanoa, että kauan kesti, ennenkuin suostui tulemaan emännäksi tänne Portaankorvaan… Mutta jopa viimein tuli, melkein pyytämättä…»
Nyt ei emäntä enää hillinnyt itseään. Hän oli muuttunut, niin että oli aivan kalpeana ja ääni värähteli, kun hän tiuskaisi:
»Ole tuossa lörpöttämättä…»
Oli siihen sanomaisillaan lisääkin, mutta isäntä ehti kivahtaa:
»Pidä sinä suusi! Minä puhun maisterille, en minä sinulle puhu.»
Isännän naama muuttui tulipunaiseksi, ja niska notkahti taaksepäin. Airisto huomasi, että Oskari kalpeni ja katsoi isäänsä pelokkain silmin, vapisevin huulin.
Emäntä poistui kiireesti pirtistä, ja isäntä virkkoi:
»Tässä nyt vaimoväki rupeaa vastaan tinkaamaan ja juonittelemaan!»
Airiston tuli paha olla. Häntä iletti ja hänen tuli sanomattoman sääli emäntää ja Oskaria, joiden hän nyt ymmärsi olevan isännän orjia. Hän nousi ja meni sanaakaan puhumatta kamariinsa.
Yksi asia häntä ihmetytti. Että emäntä oli alistunut tuommoisen puolihupsun miehen käskettäväksi! Semmoinen selväjärkinen, roteva ihminen!
Mutta toinen taisi olla peto, peto sydämeltään ja peto voimiltaan.
Kuinka täytyikään emäntäparan kärsiä tuommoisen raa'an miehen parissa!
Vastahakoisesti hän alkoi syödä illallista, jonka emäntä hänelle oli huoneeseen toimittanut.
Todellakin oli hän sattunut omituisiin oloihin ja kummallisten ihmisten pariin.
* * * * *
Syötyään hän istahti ikkunan ääreen ja katseli joelle, jonka jää oli alkanut muuttua vedenväriseksi. Siitä luisti silmä Suomen puolelle, kylälle ja kyläntakaisiin vaaroihin. Joki oli Portaankorvan kohdalta kapea, niin että selvään erotti Suomen puolen maantiellä kulkijat. Hänen silmänsä viivähti vaarain lakien huipuilla, joiden lumi vielä pohotti sinisen valkoisena vaaleampaa taivasta vasten, kierteli kylää, jonka ohi tie kulki, nyt mustalta nauhalta näyttäen, mutta lopulta jäi katse Väylänpään taloon, joka oli kylän upein… Siitä taas ajatukset lensivät tämän talon emäntään, joka oli Väylänpäästä kotoisin.
»Tuli melkein pyytämättä», oli isäntä sanonut.
Ainakin täytyi olla niin, ettei Oskarin isä ollut tämän talon isäntä.
Saattoi olla emännällä joku nuoruudenunelma, josta…
Hän ei ajatellut sen pitempään, mutta sanomaton sääli hänen oli emäntää. Ja mielessään hän päätti, että kun hän on jäänlähdön nähnyt, siirtyy hän Suomen puolelle ja matkustaa Lappiin. Hän olikin saanut jo sanavarastoonsa paljon lisiä ja toivoi ylempänä jokivarrella löytävänsä enemmän.
Hän ei ollut kuullut emännän tulevan takaisin.
Ehkä meni johonkin itkemään! Ei ollut hän kertaakaan nähnyt emäntää itkeneen näköisenä, mutta ehkä nyt…