V
Emäntä juoksi suoraan navettaan, häveten itseään ja miestään. Viha, joka kauan oli kytenyt isäntää kohtaan, nousi nyt semmoiseen voimaan, että hänen täytyi molemmin käsin painaa rintaansa.
— Se häpäisee itsensä ja minut!
Hänen kätensä pusertui nyrkkiin, ja sama ajatus, sama toivomus, joka aina salaisena oli rinnassa kytenyt, nytkin sinne tuli. Kun se kuolisi… hukkuisi… suistuisi pää edellä padolta koskeen!
— Mutta ei sen loppu ole likellä, ei! Ennen rääkkää minut ja poikaparan, jonka on puolikuoliaaksi pelottanut… Haa! Sinä vanha, pirullinen ilkimys!
Hän puristi nyrkkiään ikäänkuin toivoen siitä helpotusta… Se helpottikin. Hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan.
— Kyllä maisteri nyt on selvillä, nyt ymmärtää! Minä näin sen hänen silmänluonnistaan, että ymmärsi… ymmärsi, ettei Aapeli sopinut minun poikani isäksi… Mutta olipa viisas! Ei vastaan pannut, ei sanallakaan!
— Ensimmäisestä sanastani jo pääsi käsitykseen, kuinka hupsua on kohdeltava! Ei olisi moni niin vähästä ymmärtänyt! Mutta tämä hoksasi, ei ollut suotta maailmaa kulkenut ja oppinut…
— Mitä ajatelleekaan!
— Helsingistä on kotoisin! Sieltä on hänkin! Tietäisikö? Tuntisiko?
Uskaltaisinko kysyä?
— Uskallan… uskallan. Siivo ja viisas mies! Ehkä hyvinkin tuntee… ehkä tietää jotakin. Samanikäiseksi mieheksi uskoisin tämänkin, mutta ei ole tämän katse niin kirkas ja kiehtova, ei otsa niin kaareva eikä käynti niin uljasta kuin oli hänellä…
— Jos huomisaamuna… kun miehet menevät metsään… Manta navettaan…
Oskari kouluun… jos silloin suoraan kysyn… Luulisikohan hulluksi!
— Ei luule, sen uskon. Hänen katseensa on ystävällinen, hän ymmärtää, että kärsin… Oi, ihanaa olisi tietää, että hän elää!
Hän joutui navetasta pihalle ja seisahtui siihen.
Koski ulvoi, tohisi niin, että korvissa soi, kun lisäksi myötätuuli auttoi sen ääntä taloon päin.
— Ulvo nyt siellä ja uikuta, huuda ja riehu… tulen minä. Kohta on kevät ja kohta on kesä! Ah sentään! Huomisaamuna minä kysyn… kysyn minä. Se on viisas ja pitkämielinen mies. Ei laverra tietojaan… ei sanallakaan kenellekään hiisku… menee menojaan takaisin omaan maahansa… Ei kukaan saa tietää, mitä Portaankorvan emäntä jutteli ja mitä kysyi…
— Aamulla kysyn!
Silloin hän näki Oskarin tulevan portaille ja heräsi kuin unesta.
Ikkunan läpi hän näki isännän pistelevän käpyä.
»Maisteri kysyi äitiä», sanoi Oskari.
»Lapsi kulta… minä tulen.»
Hän pyyhkäisi kerran kasvojaan, jotka tuntuivat palavan kuin tulenliekissä.
Kun hän tuli pirttiin, murahti isäntä:
»Paneppa illallinen pöytään ja sitten levolle joka sorkka!» Emäntä alkoi sanaa puhumatta toimittaa.
Seuraavana yönä ei häntä nukuttanut.
Kun miehet aamulla varhain nousivat metsään lähteäkseen, oli hänellä jo kahvi valmiiksi keitettynä ja eväs pantuna metsämatkaa varten.
Hän toivoi vain, että miehet pian lähtisivät.
Isäntä oli nyt hyvällä tuulella. Maisteri oli illalla, kun hän iltasen jälkeen oli käynyt puheilla, kehunut taloa hyväksi, poikaa hyväoppiseksi ja isäntää erinomaisen toimeliaaksi.
»Se kirjoittaa kaikenlaisia sanoja, joita sanoi tarvitsevansa», jutteli isäntä rengeilleen aamukahvia juotaessa. Oppinut mies on ja sanoi, että 'hyvä on, että poika oppii ruotsia, hyvä että oppisi vaikka viittä kieltä'. Ei tämä maisteri hauku koulua eikä kummastele, että Ruotsissa ruotsia opetetaan ja puhutaan.»
Emäntä kuunteli toisella korvalla isännän puhetta, mutta toisella, kuuluiko maisterin kamarista liikettä.
Miehet läksivät metsään. Kevätaamu oli kylmähkö, ilma kirkas, ja aurinko oli noussut kuin hymyten itäisten vaarojen takaa.
Kun kulkusten kilinä lakkasi kuulumasta, riensi emäntä takaisin pirttiin.
Oli aina kuin paino olisi pudonnut sydämeltä, kun isäntä lähti kotoa.
Nyt tuntui vielä enemmän kuin koskaan ennen.
Oskari nukkui vielä sängyssään. Emäntä meni vuoteen viereen ja katseli kostein silmin poikaansa.
— Oma poikani… oma poikani… ei ole isäsi se, jota isäksi sanot… Kaukana on sinun isäsi. Rakastaisi sinua ja pois kutsuisi tuon pedon pesästä, jos tietäisi… Mutta kasva ja vartu vielä! Silloin… silloin puhkeaa rintani koski pauhaamaan, silloin saat tietää isäsi, ja silloin tämäkin täällä, joka itseään luulee isäksesi, saa kuulla, ettet ole hänen poikansa… Ah sentään! Kunpa rientäisi aika!
Hän veti vielä peitettä pojan päälle. — Se raukka pelkää tuota koljattia ja laihtuukin… poikaparka, raukkani! Mutta onpa sinulla oman isäsi kauniit silmät ja korkea otsa, ja vartesi vielä varttuu yhtä norjaksi kuin on isälläsikin…
Hän laittoi kahvitarjottimen reilaan ja kävi oven takana kuuntelemassa.
Hereillä jo oli. Emäntä kuuli hänen rykäisevän ja vetävän tulitikkuun tulta.
— Nyt… nyt!
Hän melkein vapisi sisällisestä innosta, kun hän kahvitarjotin kädessään astui maisterin huoneeseen.
Airisto huomasi heti, että emäntä oli joko valvonut tai itkenyt. Kasvotkin olivat kalpeammat, ja jonkunmoinen hermostuminen, jota hän ei ennen ollut huomannut, näytti emäntää vaivaavan.
Karoliina oli käskemättä istahtanut luolille. He olivat puhuneet ilmasta, pian tapahtuvasta jäänlähdöstä ja siitä, että isäntä oli renkeineen mennyt metsään nyt loppuja patoneuvoja noutamaan.
Emäntä istui pitkän aikaa ääneti. Näkyi, että hän taisteli… sanoisiko vai eikö sanoisi. Vihdoin hän kysyi:
»Helsingistähän maisteri sanoi olevansa?»
»Sieltä olen. Kuinka niin?»
Maisterin koko olemus, vakava katsanto ja äänen sointu herätti emännässä luottamusta.
»Tunsin kerran erään helsinkiläisen… Se oli silloin kun olin kotona
Väylänpäässä… Ajattelin kysyä, tuntisitteko hänen nimistään herraa…»
»Tunnenhan minä monenkin nimellisiä…»
Hän loi emäntään pitkän, kysyvän katseen.
»Kaarlo Laukka oli nimeltään…»
Emännän ääni värähti sitä sanoessa.
Airistokin näytti hämmästyvän. Ja hänen ajatuksensa lensivät sinne tänne, niin ettei hän heti ehtinyt vastaamaan.
»Ylioppilas oli silloin… pitäisi olla teidän ikäisenne mies, mutta pitempi…»
Hän huomasi emännän silmäin sädehtivän, poskille kohosi puna, ja hän nousi istumasta ikäänkuin ilon pakottamana.
»Eläneekö vielä?»
Emännän katse oli melkein rukoileva.
»Elää… on isossa virassa…»
Hän katsahti emännän silmiin ja ymmärsi, että emäntä aavisti hänen ajatuksensa, ja ikäänkuin he jo ennen olisivat asiasta keskustelleet sanoi hän:
»Toden totta! Kaarlo Laukkahan oli täällä Pohjolassa ensimmäisenä ylioppilasvuotenaan…»
Taas hän katsoi emäntään.
»Ja Oskari on hänen poikansa…?»
Airiston ääni oli ystävällinen, ja hän katsoi emäntää suoraan silmiin.
»Kuinka minun poikani voisikaan olla… tuommoisen…»
He olivat kumpikin pitkän aikaa ääneti.
»Kyllä minä sitten kaiken muun arvaan», virkahti Airisto.
Emännän silmät kostuivat, mutta itkua ei tullut. Hän oli näinä vuosina oppinut kaikki salaamaan.
»Jos se aavistaisi, että… että Oskari ei ole hänen poikansa… niin tappaisi minut. Mutta minä olen hänet pettänyt, ja senvuoksi onkin elämäni… niinkuin olette nähnyt…»
Airisto ei osannut mitään sanoa. Emäntä näytti arvaavan toisen ajatuksenjuoksun, koska virkkoi:
»Teille puhuin… kun teki mieleni kysyä hänestä.. En ole muille sanonut enkä kohtalostani kertonut. Mutta luotan teihin… Viette salaisuuteni mennessänne?»
Emännän silmät etsivät Airiston katsetta.
»Siitä saatte olla varma. Otan osaa kärsimiseenne ja ymmärrän teidät hyvin…»
Silloin sai emäntä kuin uusia voimia ja sanoi hehkuvin poskin:
»Kerran se saapi kuulla, kenen poika on… vaan vielä ei sovi… poika on vielä nuori maailmalle, mutta jahka varttuu… Odotan ja kärsin…»
Hän nousi lähteäkseen.
»Kuinka kuitenkin rupesitte vaimoksi… tuommoiselle…?» kysyi Airisto.
»Kas siinä se onkin! Muka kunniaani pelastaakseni… vaikka silloin jo tunsin miehen ja tiesin hänet pedoksi…»
»Ja hän todella uskoo Oskaria omaksi pojakseen?» Airisto vähän hymähti.
»Uskoo. Olen hänet saanut siihen uskoon… Sen verran hän on löyhä…»
»Ja Oskari?»
»Uskoo myöskin. Mutta hän saa kerran tietää isänsä… eikä tule hänestä koskaan pappia Ruotsin puolelle… Siitä asiasta minä kyllä huolen pidän…»
Emäntä meni. Airisto jäi miettimään, mitä oli kuullut.
Ja nyt hän muisti, että Kaarlo Laukka oli kerran kertonut, että hän pohjoisella matkallaan tapasi reippaan Pohjolan tyttären… Silloin oli kestikievari Väylänpäässä… Laukka oli kylässä ollut puolen kesää.
»Se on vanha tarina… vanha tarina… Mutta sääli on poikaa, joka näyttää niin surumieliseltä… Aivanhan hänellä onkin samanlaiset silmät ja päänmuoto ja hiukset…»
Ja hän päätti mielessään, että viepi kuin viepikin terveiset Laukalle…
* * * * *
Kun emäntä tuli pirttiin, oli Oskari jo noussut ja luki läksyjään.
Kuinka liekin emännän silmään nyt erittäin kiintynyt se, että Oskari oli tänä talvena tullut yhä enemmän isänsä näköiseksi. Tuossa kun istui pöydän päässä lukien, oli kuin olisi hän ollutkin. Vaaleat hiukset, jotka olivat vähän kiharat, olivat kammatut pystyyn taaksepäin, niin että korkea otsa oli näkyvissä. Ne olivat hänen hiuksensa, hänen otsansa ja silmänsä. Koko olento, päänmuoto ja vartalon asento muistutti hänestä, semmoisena kuin Karoliina hänet usein näki. Hän istui Väylänpään vieraskamarissa kirkkaana kesäaamuna juhannuksen jälkeen ja kirjoitteli… Karoliina hommaili pihasalla… Hän nosti katseensa kirjoituksestaan, huomasi Karoliinan pihalla… Silloin hän hymyili…
Ah! Se kesä ei koskaan mielestä hälvene!
Hän lähestyi Oskaria, kaulaan kätensä laski, otsalle suuteli ja sanoi:
»Äidin oma poika! Rakastathan äitiäsi?»
Oskari katsoi vähän oudoksuen äitiinsä, joka hyvin harvoin näinä aikoina oli suudellut.
»Rakastan minä», sanoi hän ja otti äitiään kaulasta.
»Enemmänkö rakastat kuin isää?»
Hetken päästä Oskari vastasi:
»Isä on välistä niin kova… On sentään hyväkin…» Karoliina suuteli kerran vielä ja sanoi lämpimästi: »Rakasta sinä äitiäsi… Äiti rakastaa sinua niin… kyllä sen kerran saat nähdä…»
Isän poissa ollessa liikkui Oskarikin vapaammin. Uskalsi leikkiäkin ja puhella iloisemmin. Hän oli oppinut pelkäämään isää ja säpsähti joka kerta, kun äänen kuuli, vaikkei isä hänelle koskaan kova ollut. Mutta hän muisti aina, kuinka isä äidille karjui ja vähän viistoon katsovilla silmillään tähtäsi. Ja silloin hän aina mielessään suuttui isälle äidin puolesta. Joskus muisti hän itkeneensäkin, kun isä torui äitiä.
Nyt semmoiset tapaukset johtuivat hänen mieleensä, ja hän kysäisi:
»Minkätähden isä aina karjuu äidille? Eipähän karju piika-Mantalle.»
»Se on sen luontoinen, isä…»
»Minun laulukirjani on kadonnut, äiti. Näinä päivinä on kadonnut kirjain joukosta… Onkohan isä ottanut niinkuin otti senkin ‘Pohjolan piltin', jonka Väylänpään Eemeli antoi, ja heitti uuniin…»
»Ehkä on ottanut. Ei se salli sinun suomalaisia kirjoja lukevan…»
»Minkätähden ei? Jos se tietäisi, mitä maisteri sanoi, kun kouluun menimme yhdessä eilen aamulla.»
»Mitä sanoi?»
»Sanoi, että rakasta vain Suomea ja suomenkieltä… se on äidinkielesi, sanoi…»
»Niinkö sanoi! Oikein puhui! Rakasta vain Suomea ja suomenkieltä… se onkin äidinkielesi, ja isäsikin kieli…»
Ja emäntä suuteli vielä kerran pojan pehmoisia vaaleita hiuskiharoita.
* * * * *
Koko päivän tuntui hänestä olo keveämmältä. Hän teki töitään hyräillen, mutta mielessä poltti ja pakotti kummallisia, outoja ajatuksia, ja rohkeita tuumia, joista ei ennen ollut mitään tiennyt, risteili hänen aivoissaan.